sirpaleina

Mä kirjotan tänne taas pitkästä aikaa. On ollu taukoo, koska välillä kaikki oli hyvin. Nyt, kun asiat on taas huonosti, telee mieli kirjoittaa.

Mulla on ollu pienestä pitäen yksi rakkaus. Se on ollut juoksu. Kuitenkin mä olen tavallinen ihminen, joka kaipaa toisen läheisyyttä. Juuri mun läheisyyden kaipuun avulla mua vedettiin nenästä oikeen kunnolla. Luulin, että hän, sanotaan nyt vaikka Pete, olisi välittänyt musta oikeesti. Mutta ei. Ehkä mun kuvitelmat oli ihan turhia. Sen jälkeen, kun mä erosin mun pitkäaikaisesta kullastani, Artusta, viime keväänä, mä olen ollut ihan sirpaleina. Olin jo melkein saanut pienen sydämeni palaset koottua takaisin yhteen ja uskoin, että Pete auttaisi mua viimeistelyssä. Ei kuitenkaan käynyt niin. Pete hajotti mun heikosti liimatun sydämen uudestaan ja vielä pienemmiksi palasiksi.

Mun viesti on aika sekava, mä tiedän sen. Mut niin on mun tunteetkin just nyt. En osaa tehdä muuta kuin itkeä. Kuuntelen musiikkia ja itken. Katson vierestä, kun ystävä on rakkauden ensihuumassa äärettömän onnellinen. Juostessa olo helpottuu hetkeksi, koska sillon maailmassa ei ole mitään muuta kuin minä. Kuitenkin heti koti ovesta sisään astuessani palaan takaisin pahaan maailmaan, jolta haluan suojautua. Aloitin jo pienenä, menetettyäni monta rakasta lyhyen ajan sisään, paksun muurin rakentamista sydämeni ympärille. Arttu mursi siitä jo isoja paloja, mutta ero ja Peten paska käytös paksunsi muuria entisestään.

Enkä mä aio enää ikinä päästää ketään lähelleni.
Säälikää vaan, mut mä en alistu enää.
Mä en suostu enää satuttamaan itseäni.
Ehkä juoksu on mun elämäni ainoa todellinen rakkaus.