ihan kamalaa!

Alunperin minua masensi lievästi ja hain apua, ihan niinkuin pitääkin. Tai ainakin luulin niin. Nyt kun olen lukenut toisten kokemuksia ja kaiken maailman masennustietosivuja netistä, niin vaikuttaisi siltä että masennuksen takia pitäisi hakeutua lääkärille vasta sitten kun elämä oikeasti muuttuu maanpäälliseksi helvetiksi. Mulla ei ole vielä ollut itsemurhayrityksiä, en ole erakoitunut täysin, nautin välillä jostain pikkujutuista, mutta ahdistaa toisinaan niin kamalasti ja pelottaa tämä koko elämä, en saa nukuttua, stressaan pikkujutuista ja välillä olen alakuloinenkin. Tuntuu etten jaksa kiinnostua muista ihmisistä, vetäydyn syrjään tosi helposti. Aamuisin ei huvittaisi nousta ylös, tekisi mieli jättää menemättä kouluun, saatan tietoisesti jättää lukematta johonkin kokeeseen tai vastaavaa. Minusta tämä on lievää masennusta mutta sitten kun tarpeeksi kauan miettii tätä tilannetta niin tuntuu ettei minulla ole mitään valittamista. Onko teidän mielestä elämäni "normaalia"? Itse en enää osaa sanoa, tuntuu että näinkin on mahdollista pärjätä, mutta onnettomana ja syrjäytyneenä. Kaipaan sellaista tavallista elämää jota muutkin viettävät, en osaa kunnolla olla onnellinen tai mitään... pelottaa että masennun vakavasti tai jotain. Voiko olla mahdollista että tottuu oireisiinsa niin pahasti ettei niitä enää huomaakaan? Ylireagoinko tähän kun varasin lääkäriajan? Olen kyllä ollut pahemminkin masentunut mutten silloin uskaltanut hakea apua, tätä masentuneisuutta on kestänyt jo varmaan yli vuoden...