Lapsena vanhempansa menettänyt

Minä en menettänyt vanhempiani lapsena mutta pelkäsin menettäväni.Isäni uhkaili tappavansa itsensä ja hänen alkoholiin turvautumisensa takia tuli niin kovia riitoja, että pelkäsin myös äidin hengen puolesta.Minäkin pidin kaiken sisälläni, meitä kiellettiinkin esim. koulussa puhumasta kotiasioista.Ja näin minustakin kasvoi turvaton aikuinen jolla on edelleen menettämisenpelko jonkinlaisena nyt lapsiani kohtaan.
Haluaisin kannustaa sinua nyt työstämään noita lapsuutesi tunteita, jotka silloin jäivät työstämättä.Kun käsittelet sisimpäsi tunteita ja muistoja nyt vaikka ammatti-ihmisen kanssa se varmaan helpottaa tilannettasi.Taka-alalle jääneet käsittelemättömät asiat tulevat uskoakseni kuitenkin eteen ennemmin tai myöhemmin.Mutta nyt aikuisena sinä kykenet nuo vaikeatkin asiat käsittelemään.
En tiedä uskotko Jumalaan mutta Jumala tahtoo aina haavoja saaneet lapsensa parantaa joten ylöspäin kannattaa myös puhua.

Minä olin hieman alle 6-vuotias kun isäni kuoli yllättäen syöpään.

Kirjoituksesi kuulostaa kovin tutulta. Minusta on kehittynyt erittäin sisäänpäin kääntynyt ihminen ja minulle on äärimmäisen vaikea päästää muita lähelleni. Minulla tosin asiaan liittyy muitakin tekijöitä, kuten se että minua kuisattiin koulussa vuosikausia ja kun olin 16 "isähahmohi" teki itsemurhan.

Pahin pelkoni on että joku läheiseni kuolisi. Mummoni kuoli noin vuosi sitten, ja itse tapahtuman lisäksi oli kauheaa todeta miten pieneksi perheeni on kutistunut. Kyllähän sen tiesin mutta hautajaisissa asia muuttui hyvin konkreettiseksi.

Minua ei nuorempana häirinnyt lainkaan olla yksin. Viihdyin yksin enkä esimerkiksi ikinä kuvitellutkaan meneväni naimisiin. Nyt 30 ikävuoden lähestyessä, asiat ovat muuttuneet ja tilanne alkanut ahdistaa.

En ole tainnut ikinä oikein keskustella kenenkään kanssa isästäni. Nuorempana se oli liian vaikeaa. En halunnut järkyttää äitiäni. Myöhemmin on vain ollut vaikea tuoda asiaa esille. En loppujen lopuksi muista paljoakaan isästäni, hajanaisia välähdyksiä vain.

Eipä tästä ketjun aloittajalle varmaankaan suurta apua ollut. Ellei sitten se että kohtalotovereita löytyy.

Minä olen menettänyt vanhempani tässä ihan kymmenen vuoden sisällä, äiti kuoli puolisen vuotta sitten. Olen vasta parikymppinen ja joskus tuntuu epäreilulta etten saanut heitä pitää. He eivät ole paikalla tulevissa elämäni ehkä tärkeimmissä hetkissä (häät, lapset jne..) Ja se tuntuu todella pahalta. Myöskin kaikki isovanhempani ovat kuolleet. Olo on joskus todella katkera ja kateellinenkin kun näkee onnellisia perheitä yhdessä ja itse on niin yksin. Pelko siitä että kohta menetän taas jonkun läheisen on, on suuri. Kuolema pelottaa, mutta yritän ajatella että sitten kun on aika lähteä, kaikki rakkaat odottavat siellä.

kirjoita minulle: [email protected] Kun luin tarinaasi "Käsittelemätön" niin tuntui kun olisin itse sen kirjoittanut! Minäkin kasvoin aikuiseksi sinä yönä kun löysin isäni kuolleena kodistamme. Pelkään kuolemaa enemmän kuin mitään ja pelkään että kaikki kuolee ympäriltäni.EN uskalla oikeasti rakastaa,vaan taidan olla riippuvuussuhteessa ja tämä kaikki tuntuu niin järjettömältä. En pelkää myöskään omaa kuolemaani,mutta sitä jos itse kuolisin niin miten läheiset tulisivat toimeen? Koska olen aina pitänyt huolen kaikesta ja kaikista. Nyt läheiseni sairastui vakavasti ja tämä tuska repii sisukset hajalle. Miksi meitä rangaistaan näin? Tätä asiaa ei voi ymmärtää kukaan muu kuin itse isänsä menettänyt

Moi ! Tekstisi oli hyvin tutunkuuloista. Oma tarinani on seuraava.

Menetin äitini hieman yli kymmenvuotiaana ja isäni päälle parikymppisenä. Äidin kuoleman tapauksessa minusta kasvoi yhdessä yössä pieni aikuinen. Siinä meni huoleton lapsuus ja teini-ikä. Jäin siinä samassa kaiken ulkopuolelle. Pahaksi onnekseni olin puhevikainen rillipää ja ne vaatteetkaan eivät olleet viimeisintä muotia. Arvata saattaa, minkä helvetin sitä sai osakseen peruskoulu- ja lukioaikana.

Isän tapauksessa toimin käytännössä hänen omaishoitajanaan parin viimeisen elinvuoden ajan. Siis aikana, jolloin opinnot ja viriilin nuoren miehen elämän pitäisi olla kukkeimmillaan. No, opinnot viivästyivät vain pari vuotta, mutta se "elämä" jäi kokematta. Nyt, jo päälle kolmekymppisenä se "ainoan ja oikean" elämänkumppanin löytäminen tuntuu jo mahdottomalta. En voi olla myöntämättä, että toivo ja into elämänkumppanin löytämiseksi on jo viimeaikoina laskenut hyvin radikaalisti. Olen hyvää vauhtia orientoitumassa siihen, että tiedossa on piiitkä yksinäinen ja perheetön loppuelämä.

Mikä tekee tilanteen paranemisen ongelmalliseksi ? Se että olen ajan saatossa menettänyt luottamukseni kanssaihmisiin usean kerran. Tämä pätee jopa omiin sisaruksiin, joita on kolme. Olen sisarusparven nuorimmainen. Luottamuksen puute näkyy taas siinä, että suojamuuri on melkoinen ja avaudun myös tulleille ihmisille hyvin hitaasti. Nykyisen pikatreffikulttuurin valossa olen itsekeskeinen k*pää ainakin, jos taustoja ei tunne. Tosiasia on se että kaiken edellä koetun perusteella olen "yhden naisen mies". Tähän ikään mennessä on tullut nähtyä ja koettua "elämää", joten henkinen "kantti" ei enään riitä kertakäytrtösuhteille.

Että tämmöinen tarina perjantaisen koti-illan ratoksi...