Rusakko

Sec- kirjoitti:

Katulampun valo siivilöityi eriväristen vaahteran lehtien väleistä. Pienet tuulepuuskat nostattivat ihoni kananlihalle ja sai pitkät, vaaleat hiukseni leikkimään kanssaan. Oli mukava saada rauhoittua yksinään, päästä pois kotoa ja olla rauhassa. Kävellä. Ilta pimeni, varjot kasvoivat ja terävöityivät. Olo oli kuin olisi ollut lapsuuden saduissa, kirjoissa, joissa ei ollut ikinä mitään pahaa. Kerrostalojen ikkunoista sammuivat valot yksitellen, kaikki hiljeni. Kuului vain viimeisten lehtien havinaa, tuuleen yrittäessä saada nekin putoamaan ja saaden ne koristamaan maan kirjavaa lehtipeitettä. Toisella puolella tieitä, horisontissa vilisti pieni rusakko kohti minua. Pieni hymy levisi kasvoilleni. Rusakko aikoi ylittää tietä. Juuri minun ajatellessani, ettei maailmassa voisi olla enää mitään pelättävää. Kuin tyhjästä, pitkin asvalttia kiisi punainen Mazda, stereot paukkuen. Ruskakko oli jo tien puolivälissä. Mazda ei näyttänyt merkkiäkään hidastaakseen vauhtiaan. ”Se voisi vielä ehtiä..”, ajattelin. Silmissäni vilisi ja päässäni surisi. Suljin silmäni. Kuulin, kuinka auton musiikki hiljeni kaukaisuuteen ja enää kuului taas vain tuulen suhina puissa. Avasin silmäni ja kävelin tielle; rusakko lepäsi hiljaa vikisten maassa. Silmäni täyttyivät kyyneleistä. Olin suunnattoman vihainen auton kuljettajalle ja käsittämättömän suruissani rusakosta. Nostin sen syliini, painon sen rintaani vasten ja toivoin, ettei kenenkään tarvitsisi kokea samaa kohtaloa. Hiljaisuuden rikkoi pieni vinkaisu, ja rusakko oli ikuisesti poissa. Miten suru voi olla näin raakaa? Kuin joku pistelisi neuloilla sinun vartaloasi niin kauan, ettet tuntisi mitään, valuisit verta, itkisit sitä. Kyyhötin vielä pitkään paikoillani. Havahduin vasta, kun tunsin pienen, hennon käden silittävän poskeani. Nostin katseeni ja näin noin viisi vuotiaan pikkupojan. Pojasta tuli mieleeni pikkuveljeni. Nyt vasta huomasin, että poika hohti puhtautta ja viattomuuttaan. Pääni täyttyi kuvista, äänistä ja tunteista, joita olin tuntenut ja kokenut parin vuoden takaisen onnettomuuden aikoihin. Ja siitä, kuinka jouduin luopumaan rakkaasta veljestäni. Poika, se oli veljeni. Hän piti minua kädestä, niin oli hyvä olla. Alkoi sataa valkoisia hiutaleita, jotka heti maahan päästyään sulivat. Silmäni olivat punaiset, hiukseni märät kyynelten jäljiltä. Vedin veljeni hellään halaukseen, kuin peläten, että hän murtuisi palasiksi. Sitten hän alkoi pikkuhiljaa kadota, ennen kuin hän lähti kokonaan, hän kuiskasi, ”Älä itke, sisko. Rusakko on nyt siellä, missä minäkin”

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä