Elävätkö vanhempasi vielä?-Minkä ikäisenä menetit heidät?
-Olin 30-vuotias,kun isäni kuoli.Siitä tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta.
-47-vuotiaana menetin äitini.
Missä elämäsi tilanteissa olisit halunnut vanhempiesi olevan vielä läsnä?
-Isäni ei milloinkaan nähnyt nuorimman lapseni syntymää.-Äitini ei ollut enää mukana tyttäreni ylioppilasjuhlissa,poikani häissä,50-vuotispäivilläni,lapsenlapsenlapsen syntyessä...
-Olin 30-vuotias,kun isäni kuoli.Siitä tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta.
-47-vuotiaana menetin äitini.
Missä elämäsi tilanteissa olisit halunnut vanhempiesi olevan vielä läsnä?
-Isäni ei milloinkaan nähnyt nuorimman lapseni syntymää.-Äitini ei ollut enää mukana tyttäreni ylioppilasjuhlissa,poikani häissä,50-vuotispäivilläni,lapsenlapsenlapsen syntyessä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
58-vuotias kun isäni kuoli. Jäi lähes 2 vuotta satasta vajaaksi. Äiti kuoli jo ollessani 42 -vuotias.
Vanhan ihmisen kuolemaa ei saa surra, nuoren saa, opetti äiti muinoin.
Minun isäni kuoli kun olin 22 vuotias. Se oli ensimmäinen kuolemantapaus minun kohdallani läheisen ollessa kyseessä. Itkin itseni uuvuksiin, kyllä se oli niin järkyttävää.
Äiti kuoli kun olin 32, kymmenen vuotta isän jälkeen. Silloin minulla oli jo perhe tukena, enkä osannut niinpaljoa kauhistua. Hän kuoli kotonani, tai siis omassa kodissaan.
Isän kuolemasta on jo aikaa 53 vuotta, mutta haluaisin hänen olevan vieläkin apunani.
Vielä enemmän haluaisin äidin takaisin , pyytääkseni anteeksi sitä kun tein hänen elämänsä loppuvuodet vaikeiksi.
Olin 15 kun isä kuoli. Se oli vaikeasti tajuttava asia. Äiti kuoli ollessani 45. Samaan aikaan mieheni sairastui syöpään ja kuoli 4kk:n kuluttua.
Mieheni ei ehtinyt nähdä lasten lapsiaan.
kaiken sen tuskan ja hädän mikä kuolema voi aiheuttaa.. Mutta elämä jatkuu ja on pakko selvitä. On niin monta muuta jotka myös tarvitsevat meitä ettemme voi milään kuolla suruumme. Toivon teille kaikille ja niillekkin jotka tässä ei ole mukana mutta on menettänyt läheisensä, että te kaikki saisitte jonkun muun korvaamaan menetettyä ihmistä. Te sanotte ettei ole muita. Mutta minä olen erimieltä tästä. Teidän täytyy laskea se toinen niin lähelle että hän paikkaa tyhjiön.
30 vuotiaana...
Isäni kuoli 93-vuotiaana vuonna 2004. Jäämistöstä löytyi ajokortti, joka oli voimassa vuoteen 2000 saakka eli 90-vuotiaaksi saakka. Aikamoinen juttu.
Isäsi on varmaan myös ajanut autoa 90-kymppiseksi. Oma isäni eli 86-vuotiaaksi, ja oli 5 vuotta toiminut 7 vuotta nuoremman dementoituneen vaimonsa omaishoitajana. Äidin kuolemaaan suku oli valmistautunut, ehti vielä elää 3 varsin virkeää vuotta vanhainkodissa. Isän kuolema oli veljilleni shokki, perheyrityksen perustajana, hän oli ollut kuitenkin tukipilari. Ajokorttia hänellä ei ollut. Traktorikortti oli joskus pienviljelijä-aikoina ollut tarpeen.
Molemmat vanhempani ovat kuolleet.Vaikka olin liki viisikymppinen kun äitini kuoli,se otti koville.Olimme sairaalassa äitini vuoteen ympärillä.Syöpä oli todettu pari kuukautta aikaisemmin.Tuntui että jokainen hengenveto tuotti tuskaa.Yritin silittää hiuksia mutta äiti siirsi käden pois.Kaikki sattui.Kipulääkettä ei haluttu antaa lisää koska aikaisemmasta lääkkeen annosta oli kulunut liian vähän aikaa!!Nenäletkut tekivät hengittämisen vieläkin vaikeammaksi.Kun hoitaja tuli ottamaan niitä pois,äiti jotenkin nyökähti.Hoitaja sanoi että nyt se tapahtui.Ennenkuin lääkäri tuli toteamaan kuoleman ja siskoni pääsivät sitomaan äidin leuan,ehdin tuijottamaan äidin hiljalleen avautuvaa suuta.Minne äiti meni?Tyhjyyteenkö?Tuossa lepää vain pelkkä kuori.Rauhotuin vasta useita päiviä myöhemmin kuin unta odotellessani tuntui kuin äidin hymyilevät kasvot tulivat lähelle ja rakkauden ja lämmön säteily heijastui koko olemukseeni.Kirjoitin runon:Onhan taivaassa kukkia Jumala ja lintuja,polkuja äidin kulkea?
Isä kuoli neljä vuotta myöhemmin.Olin hakenut hänet hoitokodista kotilomalle.Olin hänen kanssaan muutaman päivän kunnes oli sisareni vuoro hoitaa.Isä oli sitkeä.Hän halusi ruokapöytään,saunaan,ulos vaikka ei olisi millään jaksanut.Lähtiessäni ja sanoessani ovelta hein hän hymyili minulle niin rakastavasti ja lämpimästi kuin ikinä ennen.Hän oli kuollut istuallaan sänkyyn josta siskoni hänet tullessaan löysi.Rauha heidän sielulleen.
Muutamat teistä olette menettäneet vanhempanne jo varsin nuorina.Se on herättänyt paljon ajatuksia....varmasti jokainen meistä tahtoisi pitää omat vanhempansa mahdollisimman pitkään,mutta asiassa on toinenkin puoli:nähdä heidän sairastavan,kärsivän kipuja ja riutuvan silmiemme edessä voi olla monesti tuskallisempaa kuin heidän varhainen tai äkillinen poismenonsa.
Itse ehdin miettiä suurperheen äitinä,että mistä riittäisivät voimavarat oman äitini tukemiseen ja hoitamiseen,jos hän sairastuisi pitkälliseen vaivaan ja tulisi toimintakyvyttömäksi.Kaikki huolemme ja pelkomme eivät aina toteudu.Äitini lähti äkillisesti,lähes omilta jaloiltaan,hänen sydämensä pysähtyi ambulanssissa matkalla sairaalaan.Kotiportailtaan hän itse käveli ambulanssiin,jonka oli soittanut neljännen sydäninfarktin vuoksi.-Isäkin kuoli rauhallisesti Meilahden sairaalassa.Illalla olimme häntä katsomassa,ei ollut mitään kipuja.Aamulla lääkäri soitti,että isäni oli yöllä kuollut.Aivojen pääverisuoni oli tukkeutunut.-Monet muistot jäivät.Hetkittäin toivon,että vanhempani olisivat nähneet tämän päivän(isä olisi nyt 89-vuotias ja äiti 85)ja saaneet tutustua minun nykyiseen ihanaan puolisooni kaikkien niiden surujen ja itkujen jälkeen,mitä he saivat seurata kärsimyksiäni ensimmäisessä,vaikeassa avioliitossani.-Mutta taivaassa meillä kaikilla on AIKAA iloita toistemme seurasta,sillä vanhempani löysivät kumpikin Jeesuksen sovintotyön omalle kohdalleen "viime metreillä" ennenkuin tämän ajan rajan ylittivät.-Muistot jäivät.Siunaan heitä ja odotan riemullista jälleennäkemistä.