Mietteitä

Samaa täälläkin mietin
Miksi ikävä ei lopu
vaan jatkuu, jatkuu
Pelkkinä kysymymyksinä???

Kun pysähdymme,
löydämme toisemme.

Näemme toisemme
sielumme silmin,

olemuksena, eleinä,
sanoina, katseina, kosketuksena,
kuiskauksena, äänenä, hengityksenä....

kun pysähdymme,
on toinen puoli meistä jossakin,
jolloin ikävä muistuttaa,
eikä se hevillä anna unohtaa.

Ainainen ikävä,
kun pysähdymme
kuuntelemaan
itseämme.

Ketä me ikävöimme?
Jonkun kuva on silmissämme?
Jotain meidän on täytynyt nähdä.

Jos olisimme sokeita,
kuuromykkiä....mitä ikävöisimme?

Ikävöisimmekö syliä, käden kosketusta,
tuoksuja, makuja....vai ikävöisimmekö mitään?

Jos ikävöisimme,
eikä kukaan vastaisi ikäväämme,
olisimme kuin sikiöt kippurassa,
suljetuin vartaloin koko maailmalta.

Turvassako sitten?
Lukossa kaikelta.


Rakkautta saanut ihminen on auki,
kädet avoimena maailmalle,
tulkaa syliini,
minä halaan,

hän huutaa

vaikkei minua näkyisikään.



Käteni tässä.