Kaiken se kestää?

Kerron lyhyesti oma tarinani ja toivon saavani asiallista kommenttia. En siis pyydä neuvoja, haukkuja tms, vaan asiallisen mielipiteen lopussa esitettyynh kysymykseen.

Uskon, että todella vahva rakkaus kestää mitä vain. Oma suhteeni alkoi aika typerästi, pidin kundia heti pleijerinä enkä ottanut tosissani. Oli kuitenkin ihan kiva viettää aikaa sen kanssa, kunnes huomasin että ihastun häneen, koska hän ei olekaan sellainen tunteeton kovis, jota esittää. Myöhemmin selvisi, että hänellä on todella rankkoja kokemuksia (mm. perheväkivaltaa kotona, ensimmäinen tyttöystävä petti) ja siksi hän ei uskalla avautua ihmisille. Meillä kuitenkin synkkasi todella hyvin, ja näitä "avautumisia" oli. En kuitenkaan osannut luottaa mieheen täysin, koska hän oli aika vilkkusilmä ja välillä antoi ymmärtää asioita väärin. Toisaalta, niin tein minäkin. Tahattomasti ja tahallani.

No, jätän turhat detaljit väliin, mutta kahden vuoden yhdessäolon aikana tuli koettua yhtä ja toista pahaa, lähinnä pettämistä ja valheita. Lopulta erosimme ja muutimme erillemme. Vasta sen jälkeen kun asuimme jo eri puolilla Suomea saimme vihdoinkin aikaan järkevän keskustelun. Selvisi liikaa asioita, liian kipeitä ja liian arkoja.

Luulen, että avoin puhuminen oli miehelle liian vaikeaa kasvokkain, hän meni ikään kuin lukkoon niissä tilanteissa kun piti olla avoin tunteistaan. Puhuimme muutaman keran puhelimessa ja tajusimme, että näimme koko yhteiselomme ajan asiat ihan eri tavalla, hän luuli minun olevan välinpitämätön hupakko ja minä luulin hänen olevan tunteeton pukki. Näin siis kärjistettynä.

Meillä on kuitenkin ollut paljon hyvää, olemme kasvaneet henkisesti suhteemme aikana, olen opinut vakavammaksi ja miehestäkin tuli avoimempi. Nyt, kun saimme vihdoin selvitettyä kaikki "mä luulin sitä ja tätä" -tilanteet ja tiedämme toistemme ajatukset ja virheelliset käsitykset, haluamme yrittää uudestaan. Kuitenkin molempia pelottaa hiukan, että kannattaako. Mitä jos tämä oli vain henkisen kasvun paikka, mutta suhdetta ei tästä enää saa? Rakastamme toisiamme, mutta myös kipu ja pettymys on tuoreena muistissa.


Kysymys kuuluukin: onko kenelläkään vastaavaa kokemusta, ja miten kävi kun uskalsitte vielä yrittää tai annoitte sittenkin olla? Ja kuulostaako siltä, että tässä tapauksessa on kannattavaa astua samaan virtaan? Kun takana on kuitenkin jo yhteiseloa, rakkaus elää ja nyt olisi mahdollisuus parempaan tulokseen, kun olemme jo virheet tehneet ja oppineet niistä.