Osasyyllinen

Heti hahmottuani hänet kaukaa, uskoin sen samantien. Hän seisoi niin tekopirteästi, niin hennosti ja huikkasi minulle pusun poskelle. Lähdimme kävelemään, hän muissa maailmoissa, minä hiljaisena. Kuljin siinä hänen vierellään jonkin aikaa ja äkkiä tunsin oloni jotenkin kurjaksi. Niin syylliseksi, petkuttajaksi. Likaiseksi. Tuli mieleen vanha venäläinen sananlasku. Oli kuin en halunnut häntä lähelleni enää ja hän oli sentään paras ystäväni. Olin luullut olleemme samanlaisia. Kun katsoin häntä olin luullut katsovani itseäni. Nyt hänestä huokui outoa, lämmintä energiaa, joka sai minut ahdistuneeksi. Kävelin hänestä muutaman askeleen kauemmaksi, äkkiä halusin juosta häntä karkuun, olla mahdollisimman kaukana hänestä. Mutta minun oli pysyttävä tiellä ja käveltävä hänen kanssaan kotiin, olimme myöhässä. Hän pyysi minua vauhdittamaan kävelyäni ja väläytti minulle hymyn. Hänellä oli puhtaanvalkoinen takki ja hymyillessään sädehti enkelin lailla. Minua ärsytti. Miten hän kehtasi olla niin tekopyhä. Miten hän pystyi olemaan niin paha. Miten hän pystyi petkuttamaan minua, isää, äitiä, kaikkia, niin paljon? Yritin välttää katsekontaktia hänen kanssaan ja kävelimme loppumatkan hiljaisina sadepisaroiden laskeutuessa kevyesti takkeihimme. Hän haisi märältä tupakantuhkalta. Katsoin hänen aavistuksen mietteliäitä kasvoja ja huomasin hänen huulipunan sävyn olleen eri, kuin aikaisemmin päivällä kun olimme erkanneet. Mietin, mikä häntä mahtoi ajaa.

Tulimme märkinä sisään. Kummallakaan meistä ei ollut ollut sateenvarjoa mukana ja kevyet sadepisarat olivat muuttuneet raskaaksi sateeksi saavuttuamme kotipihallemme. Hän riisui kengänsä ja märän takkinsa ja huudahti väsyneenä kohdanneensa maailman surullisimman vanhuksen, jonka kanssa hän keskusteli yli kahden tunnin ajan nykyihmisistä, heidän kataluudesta ja uskonnosta, joka pelasti kaiken. Annoin hänelle vihaisen katseen, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä. En pitänyt siitä, että hän sekoitti uskonnon mukaan hänen valheisiinsa, hän teki sen liian usein. Mutta uskonto oli uskottavaa, erityisesti meidän perheessämme ja hän tiesi sen. Hän teki kaikkensa saadakseen valheensa kuulostamaan uskottavilta. Minulle hän ei valehdellut uskonnolla, siihen hän oli liian viisas. Minulle hän kehitti persoonalleni sopivia valheita.
Isäni katsoi häntä lempeästi. "Sinä se jaksat aina lohduttaa onnettomia, aivan kuten äitisi", hän sanoi hänelle. "Mutta kaikkia ihmisiä ei voi pelastaa, Riina, varsinkaan, kun ajalla, jolloin pitäisi olla muualla", hän jatkoi viitaten myöhastymiseemme. Isäni katsoi vähemmän lempeästi minua ja kysyi, mitä minä olin tehnyt kun Riina levitti Jumalan sanaa. Katsoin levottomasti siskoani ja vastasin seisonneeni hänen vierellään, koko sen ajan. "Tuppisuuna", isäni äresi. "Kuten aina", vastasin hiljaa.
-----

Jatkaisinko? Palautetta, kiitos :)