Minulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta olen usein ajatellut, millainen mummi haluaisin olla? Minulla ei ole myöskään omia kokemuksia isovanhemmista, koska he olivat jo poissa syntyessäni. Olen jäänyt siis paitsi isovanhempien rakkautta ja "kasvatusta". Maailma on muuttunut ja isovanhemmuuskin varmasti sen mukana. Olisi mukava lukea kokemuksia ja ajatuksia tämän päivän mummona ja vaarina olemisesta. Miten suhtautuminen lapsenlapsiin poikkeaa suhtautumisesta omiin lapsiin? Ja poikkeaako se? Millaiset ovat omat muistot isovanhemmista? Minulla on 8-vuotias ystävä, joka on ottanut minut "mummokseen" 4-vuotiaana. Suhteemme on mielenkiintoinen ja antanut minulle hyvin paljon.
Pistän tähän alkuun Ronald Russellin ajatuksia lapsista:
LAPSI
joka saa osakseen ivanauruja oppii pelkäämään
joka saa osakseen arvostelua oppii tuomitsemaan
joka saa osakseen epäluottamusta oppii pettämään
joka saa osakseen vihamielisyyttä oppii hyökkäämään
joka saa osakseen hellyyttä oppii rakastamaan
joka saa osakseen rohkaisua oppii luottamaan itseensä
joka saa tuntea totuuden oppii ymmärtämään oikeutta
joka saa osakseen kiitosta oppii olemaan kiitollinen
joka näkee annettavan omasta muille oppii olemaan huomaavainen
joka saa osakseen tietoa oppii tuntemaan viisauden
joka saa osakseen kärsivällisyyttä oppii olemaan pitkämielinen
joka elää onnellisena löytää rakkauden ja kauneuden
Pistän tähän alkuun Ronald Russellin ajatuksia lapsista:
LAPSI
joka saa osakseen ivanauruja oppii pelkäämään
joka saa osakseen arvostelua oppii tuomitsemaan
joka saa osakseen epäluottamusta oppii pettämään
joka saa osakseen vihamielisyyttä oppii hyökkäämään
joka saa osakseen hellyyttä oppii rakastamaan
joka saa osakseen rohkaisua oppii luottamaan itseensä
joka saa tuntea totuuden oppii ymmärtämään oikeutta
joka saa osakseen kiitosta oppii olemaan kiitollinen
joka näkee annettavan omasta muille oppii olemaan huomaavainen
joka saa osakseen tietoa oppii tuntemaan viisauden
joka saa osakseen kärsivällisyyttä oppii olemaan pitkämielinen
joka elää onnellisena löytää rakkauden ja kauneuden
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mummu oli elossa n. 15v elinajastani. Hän oli minua, lastenlastensa kuopusta kohtaan kovin ystävällinen ja huolehtiva. Kasvatusta en saanut oikeastaan vanhemmiltanikaan, kuria kyllä.
Kun oma vanhemmuus on velvollisuuksien täyttämistä, raskastakin, on isovanhemmuus oikeutta, harvemmin rasite.
Toiset isovanhempani olivat jo kuolleet ennen minun syntymääni. Heistä olen vain kuullut tarinoita ja nähnyt valokuvia. Lapsena minua esim. harmitti kun ei ollut elossa olevaa ukkia niinkuin muilla leikkitovereilla, jotka kertoivat mitä heidän ukkinsa oli tehnyt ja varsinkin jos ukki oli ostanut heille jotain, vaikka polkupyörän tai antoi rahaa vaatteisiin.
Mutta oli ja eli minulla toinen mummoista, äidinäiti. Se savolainen.
Vähän tukeva, pyöreät silmäläsit ja käytti lähes aina hiusverkkoa.
Oma äitini teititteli häntä, mutta minä sain sinutella. Sain myös nukkua etuoikeutetusti mummon vieressä.
Istuin usein mummon sylissä ja tein hänen kädenselkiinsä "aitoja". Eli nipistelin ihoa peukalon ja etusormen väliin. Iho jäi lapsen mielestä silleen hassusti koholle. Tietenkin, koska mummon iho ei ollut enää kiinteä ja kimmoisa.
Mummo tuli meille maalle aina kesäisin viikoksi pariksi, koska asui itse kaupungissa Varkaudessa. Silloin käytiin metsässä marjassa ja tekemässä talvivastoja. Se oli silloin kun kesäpäivät olivat aina pitkiä, lämpimiä ja aurinkoisia.
Olin myös hieman mustasukkainen serkuilleni jos mummo oli ollut heillä kylässä.
Surullista oli siinä vaiheessa kun mummolta meni näkö kaihin takia. 70-luvulla ei vielä ollut samanlaisia kaihileikkauksia kuin nykyään.
- sellaisen kotona leivotun, kun luin muistoja mummostasi. - Kiitos! Olen joskus kirjoitellut kaikenlaista. Löysin yhden vanhan sepustukseni. Pistänpä sen nyt tähän, kun jotenkin asiaan tai asian viereen liittyy. Jonkun mielestä ehkä siirappikerhoon kuuluvaakin...
TULPPAANEJA SINULLE
Sanattomana ja tyrmistyneenä seison pesueineni Mummilan pihamaalla. Helluntaiaamun hehkeyteen on tullut surullinen sointu. Mummi poimii maasta yksitellen tulppaaneja - katkottuja, murskattuja, kaikki 80-vuotiaan hellyydellä kasvattamia ja vaalimia. "Onpa julma teko", kuiskaa 8-vuotiaani.
Helluntaiyönä tuhotyösi teit. Jotain varmasti teollasi haluat viestittää. Katkomalla 19 kappaletta kauneimmillaan loistavia kevään kukkia ja viskaamalla ne sisään rikotusta ulkorakennuksen ikkunasta, toit julki rakkaudettomuutesi. Voi, miten Sinua säälin, ystäväni.
Jätit jalanjälkesi Mummilan pehmeään multaan. Niistä päätellen olet nuori ja asut lähistöllä. Haluaisin vanhempiesi ja isovanhempiesi miettivän tekosi syitä - itse ne jo tietänetkin. Sinulla on varmasti paha olo, minullakin on paha mieli. Muistuu mieleen Runonlaulajan lausahdus lapsilleen Rakkaudesta:
- Kankeasti kasvatimme
ilman oppia olimme
- Jäikö Rakkaus sanaton
silloin Teiltä huomaamatta.
Eihän elämisen taitoa voi opettaa. Yksinhän se on opeteltava, hyvin - hirveän yksin, hitaina, hitaina vuosina. Ja juuri, kun jotain luulet oppineesi, käyvät vuodet lentämään. Eikä rakkauttakaan voi opettaa: se syntyy rakkaudesta. Ja Rakkaus kasvattaa Rakkautta. Pienestä siemenestä kasvaa suuri puu. Se Rakkauden siemen on jokaisessa ihmisessä - Sinussakin. Älä tuhoa sitä, ystäväni!
Menen ensi viikolla puhumaan eka-luokkalaisille "Mummeista ja Ukeista" - ihmisen elämänkaaresta lapsuudesta vanhuuteen. Toivoisin Sinun kuulevan ja näkevän oppilaiden puheet ja ilmeet. Me keskustelemme RAKKAUDESTA ja etsimme sitä salapoliisin tavoin joka paikasta. Ja me löydämme sitä kaikkialta. Tulppaaneistakin.
Katselen lapsuuteni pihamaata. Kerrostalokopperossa asuvalle 8-vuotiaalleni on Mummila suorastaan ehtymättömien ihanuuksien aarreaitta. Oletkohan Sinä koskaan saanut kokea Mummilan rakkautta? Toivoisin Sinun voivan muistella lapsuutesi Mummilaa; sieltä löytyvät aakkoset "Elämän kunnioituksen" loppututkintoon. Ja loppututkintoa saat suorittaa läpi elämäsi välillä reputtaen, välillä korkeimmilla arvosanoilla suoriutuen.
Ystäväni
- Kysy hiljaisuudelta itseäsi
kysy vielä silloinkin,
kun olet kyselemisestä uupunut.
- Se vastaa kyllä, kun maltat
odottaa
Joskus vuosien
joskus vuosikymmenien
perästä
( Helena Anhava )
Mummilassa Helluntaina 1983
Rakkaudella
"Frederiikka"
voi hyvänen aika sentään frederiikka, sie oot sitten kirjottanut oikeen sydämmeen käyvän,tuohan on aivan mahottoman hyvä, tämä porukkahan on lahjakkuuksia pullolaan.
surullinen mutta kaunis.
mie pidin et mie en tähän kirjotukseen isovanhemmista ossaa vastata ko en oo mummo,mut nyt älysin vasta ,et onhan minulla ollu mummo,siitä vaan on niin kauan ,en vaan niin kovin paljo muista hänest hää kuoli muutama kuukausi ennen sottaa.
hää oli äidin äiti,ja asu meiän kanssa,niinko siihen aikaan tapana oli.
hää asu mökkimme peräkammarissa ja sinne ei saanu mennä ilman luppaa,piti koputtaa oveen ja oottaa jos hää sano tule sissään,sai mennä,jos ei vastannu ,piti esittää asia oven lävitse.
hää kerto paljon kummitus juttuja,aina tosijuttuina,semmosenkin ,kun sissään tulessa ulko oven eesä oli yksi leveä rappunen,ja ukki aikonaan kun se lahos ,rupes sitä korjaamaan ,niin sen alta löyty kuolleen lapsen luuranko.mummo oli kuullu aina lapsen itkua öisin,se itki kun ei ollu haudattu siunattuun maahan.
luuranko oli kuulemma entisen talontyttären äpärä lapsi,jonka hää oli tappanu,häpeän vuoksi.
mie en koskaa astunu sille portaalle sissään mennessä vaan harppasin yli.
sit siin viimesen vuoen aikana ,hää hyvästeli meijät joka ilta ,koska sano yöllä tuonen hakevan hänet. hää oli tehny ittelleen kääriliinaksi valkoisen puvun vanhast lakanast jonka puki joka ilta päälleen et olis valmis arkkuun pantavaks.kuolihan hää sit yhtenä yönä mutta meni siinä melkeevuosi.
mummo ei koskaan muistini mukkaan ottanu syliin tai muuten helliny,päin vastoin hää usko kuritukseen,ja oli sitä aina valmis antamaan.
se sit vissiin periintyi minun äidille, ei hääkään juuri kaunista sannaa minulle koskaan sanonu eikä helliny,mie ymmärrän sen hyvin,ei sen aikunen ihminen osannu, jos ei ittekkään ollu koskaan saanu.
hellyys kuului ihan pienelle lapselle ja miehelle.
mie taas olisin aina halaamassa kaikkia pienenmästäkin syystä,et minun kohalle se perintö katkes,en tiiä syytä miks,mie pystyn osottammaan rakkautta eläimille lapsille ja suuremmillekkin .
ja mie saatan yks kaks kaupungilla vaikka tuntemattoman kanssa tekemissiin joutuessa ,tuntee yks kaks suurta myötätuntoo ja hellyyttä häntä kohtaan.
kiitos.
Vietin joka kesä useita viikkoja mummolassa. Nukuimme vintillä. Mummo oli laittanut isoja tyynyjä joiden täytteenä oli kaaveltuunia (osmankäämiä). Talon kissat olivat puolivillejä ja juoksivat ihmistä pakoon. Joka aamu heräsin separaattorin yksitoikkoiseen lauluun ja kun raotin silmiäni näin, että kissa nukkui päänitakana tyynyllä. Kun liikahdin ja se huomasi minun heränneen se luikki tiehensä.
Sadepäivinä kuuntelimme pisaroiden rapinaa pärekatolle ja luimme Kuluttajalehden vanhoista vuosikerroista Pekka-Puupään sarjakuvia.
Oma mummuuteni on jo niin vanha, että varsinainen hoitoaika on ohi. Nyt tulee postia, myös sähköpostia, useista eri maista, joten mummu ei missään vaiheessa jää "sammaloitumaan" vaan pysyy tiukasti mukana elämänmenossa. Se on mielestäni suuri rikkaus.
Sitäpaitsi pian olen myös isoisoäiti.
Olen nauttinut kovin muisteloistanne. Niistä avautuu minulle aivan uusi ikkuna mummu-maailmaan. Toivottavasti saamme lukea vielä lisää niitä. - Olen nauttinut valtavasti "leikkimummona" olemisestakin. Pienelle ystävälleni haluan yrittää antaa aikaa yhdessä tekemiseen ja olemiseen. Leikkimummon synttärilahja tänä kesänä oli "Päivä Yhdessä ja kaksi yötä". Pieni ystäväni nauttii kovasti näistä yövierailuista: jutellaan ja luetaan paljon. Nyt ovat menossa maailman kauneimmat sadut. Päivä aloitettiin vaahtokylvyllä. Tästä nautinnosta ei tämä pieni nainen saa koskaan kyllikseen. Sitten farkut jalkaan ja reppu selkään ja menoksi. Ensin kauppaan eväitä ostamaan. Sitten torille hakemaan jäliruoaksi herneitä ja mansikoita. Torikahvilassa nautittiin pullo limonaatia ja ihasteltiin torielämää. Sitten shoppailtiin: ostettiin kiiltäviä tarrakuvia ja kolmiulotteinen synttärikortti. Sitten laivamatka, jossa kutrit hulmuten popsittiin herneitä ja mansikoita. Ja sitten oltiinkin jo eläintarhassa. Siellä kului neljä tuntia, hupsista vaan! Ei lakkaa minua ihmetyttämästä tämä pieni ystäväni. Olin varma, että hän kiinnostuisi kissaeläimistä ym suurista. Mutta ei: tämä nuori nainen osoittautuikin oikeaksi lintufriikiksi. Piti lukea kaikki opastus ja lintutieto, mitä saatavilla oli. Nähtiin tunturipöllöemo hautomassa munia. Ihmeteltiin merikotkan valtavia siipiä. Kummasteltiin flamingojen nukkumatyyliä yhdellä jalalla. Ja riikinkukot ja ties mitä. Lokkien kanssa kului tunti: niitä kun sai ruokkia. Ja yksi tunti vierähti omien eväiden napostelussa. "Kyllä elämä on ihanaa", huokasi kullanmuru napostelun välissä. Ja arvatkaapa, oliko Frederiikalla hyvä mieli...