Herätys ihmiset!

Ihmiset tuntuvat elävän ja olevan melko kuolleissakin suhteissa tämän palstan perusteella. Tiedän, että tämä ei ole suhteiden koko kuva. Mutta täällä näyttää siltä, että on valtavasti ihmisiä kärvistelemässä edes jonkun kanssa.

Minusta se on laiskuutta ja jopa raukkamaista itsekkyyttä, jos ajattelee tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen.

Miettikää haluatteko todella nyt mennä oman elämänne suhteen siitä mistä aita on matalin? Eikö kannattaisi yrittää tehdä kaikkensa, että löytää sen ihmisen jonka kanssa oikeasti on hyvä olla?

Tämän päivän laiskuus ja pelkonne olla yksin kostautuu kyllä tulevaisuudessa. Silloin vain tällä huonosti jo alkumetreillä synkkaavalla parilla voi olla liuta niitä lapsia, joille tulee isiä/äitiä ikävä.

Siis laitatte omat mahdolliset tulevat lapsenne kantamaan niitä elämään kuuluvia pettymyksiä kun teistä ei itse ole siihen.

Siinä vaiheessa kun heräätte keski-iän kriisissänne siihen, että mulla-on-vain-yksi-
ainoa-elämä-ja-mitä-olen-saanut-aikaan-ja-apua-mä-en-ole-onnellinen-ja-onpas-ruoho-vihreää-tuolla-muualla -kriisiinne, teillä on luultavasti lapsia.

Lapsille vanhempien avioero ja kodin rikkoutuminen on hurja kriisi. Siinä vaiheessa te ette edes kykene heitä tukemaan, koska olette itse eron silmäkkeessä. Lapset jäävät erossa henkisesti, tunnepuolella, helposti ihan yksin/keskenään.

Väitän kyllä, että vanhempien onneton parisuhde jossa ollaan yhdessä vain lasten takia, on yhtä paha. Tai pahempi - olen sen lapsena kokenut itse ja tiedän, että siihen liittyy lasten suunnatonta, joskin epäsuoraa, syyllistämistä.

Siis te parisuhteissa olevat ihmiset, te olisitte juuri nyt aikuisia. Teillä on tuhat kertaa paremmat eväät kaikella tavalla selvitä surustanne, määräaikaisesta yksinolosta ja hylätyksi tulemisen tunteista kuin lapsella.

Aikuisina te tiedätte, mistä kipu johtuu. Lapsi ei tiedä, vaan mm. syyttää itseään. Elämä ei ole aina kivaa ja mukavaa, mutta rehellinen kannattaa olla. Totuus tekee vapaiksi, ei työ, ei edes parisuhteen hyväksi tehty työ.

Suhteen eteenkö ei pidä tehdä työtä? Totta kai täytyy antaa toiselle aikaa, täytyy miettiä olenko itse hyvä puoliso hänelle, täytyy pohtia kommunikointia jne. Mutta nämä ovat aika päivänselviä asioita, mikäli rakastat toista ihmistä.

Ei parisuhde ole se kolmas siinä teidän elämässänne, ei parisuhdetta ole ontologisesti olemassa. Jos suhde voi huonosti, jos suhde on karilla, mitä se tarkoittaa? Olet vain sinä ja hän. (Tästä luin tänään jostakin muuten, harmi etten osaa nyt muistaa mistä.)

Voitko sinä huonosti? Odotatko, että kumppani taikoo elämästäsi jotenkin hohdokkaampaa kuin se muuten olisi? Onko hänellä vastuu siitä, että sinä olet onnellinen? Voitko itse toimia oman onnesi eteen?

En usko siihen yhteen oikeaan. Kuitenkin olen varma siitä, että onnettomassa parisuhteessa ei yksinkertaisesti kannata olla. Yksinkin on todella parempi. Tästä meillä monella on kokemusta.

Ja hyvin todennäköisesti rinnalle löytyy ajallaan paljon sopivampi ihminen. Se, jonka kanssa on ihan aikuisten oikeasti onnellinen. Joka ja jota rakastaa syvimpiä sopukoitaan myöten. Rakkaus kantaa myös elämänkriiseissä, joita jokaisen parin eteen tulee.

Minusta tuntuu, että me yleensä erehdymme luulemaan seksiä rakkaudeksi. Minäkään en nuorena vielä ymmärtänyt, että ne todella ovat kaksi täysin eri asiaa.

Toinen asia on pelko, että jäämme ihan yksin koko elämäksi. Ehkä meitä ei ole edes kasvatettu tunnistamaan ja tuomaan ilmi omia tunteitamme ja tarpeitamme. Ehkä se lähtee sieltä asti?

Muista, että ei se ole sinun vikasi, jos sinua pidetään helppona patjana. Mutta on toki jo omaa tyhmyyttäsi, jos et sen huomattuasi nouse ja kävele. Ellei sitten suunnitelmiisi kuulu olla patja (kuinka aktiivinen ja halukas tahansa :) ) - mutta silloinhan kyseessä ei ole parisuhde eikä näitä asioita tarvi pohtiakaan.