miten olette??

suhtaudu tähän pyörätuoliin joutuneeseen kuten aikaisemminkin, älä sääli, älä hylkää, mutta älä ole yli-aktiivinenkaan... Suosittelen terapiaa! Jokin kriisi(työ)ryhmä tms. vois olla myös tehokas apu....


Ihmisen täytyy saada surra, mutta ei pidä vaipua toivottomuuteen, elämä jatkuu. Voimia selviytymiseen

tosi surullista... Itse olen huomannut että ihmistä joka on juuri menettänyt läheisen ihmisen tai läheisiä ihmisiä on tosi vaikea lähestyä, sanatkin täytyy harkita tarkoin. Ihan aluksi sun kannattaa varmistua siitä et tää kaveri on valmis puhumaan tästä onnettomuudesta, sen kautta pääset taas lähelle tätä ihmistä ja pystyt tukemaan häneä. Lopullisen iskun on tottakai aiheuttanut tää vammautuminen mut sun pitää vaan jaksaa tukea, itse antasin ystäväni kokea että pyörätuoli ei ole minkäänlainen este ainakaan teidän kahden ystävyydelle. Sitten kun olet päässyt kaverisi kanssa siihen pisteeseen että hän puhuu ja purkaa asioita, voit huokaista helpotuksesta sillä se on merkki siitä että hän haluaa käsitellä asiaa, päästä asiasta yli ja saada varmuuden että tapaturman syy ei ainakaan piile hänessä... Tosi hienoa että sä välität! Älä anna ystäväsi möllöttää ainakaan neljän seinän sisässä vaan lähde hänen kanssaan ulos, älä kuitenkaan kohtele häntä kuin pikkulasta hänen liikuntarajoitteisuutensa vuoksi. Itse muistan hyvin kun menetin erittäin läheisen henkilön että olin aika huomionkipeä, tahdoin puhua edesmenneestä lähimmäisestäni aina uudelleen ja uudelleen, näin sain asetettua asiat oikeaan perspektiiviin ja saatoin jatkaa elämää, tosin mieli rikkonaisena... tapahtuneesta on nyt jo vuosi (tuntuu käsittämättömältä) ja olen toipunut suhteellisen nopeaa, kuitenkaan en kykene menemään hänen haudalleen enkä sairaalaan vielä pitkään aikaan, haluan unohtaa kaiken vaikka se ei olekaan paras mahdollinen tapa selvitä surusta, eihän siitä pääse loppujen lopuksi eroon ikinä.

Mä tiedän tosi hyvin miltä susta tuntuu... Mulla on kuollu viimesen kolmen vuoden aikana 5 kaveria huumeisiin. Oon jotenki oppinu elämään kuoleman kanssa ja oppinu elämään sen asian kanssa että en näe kavereitani enää ikinä! Itsekki käytin huumeita mutta lopetin kun ensimmäinen kamu kuoli!

..helpotti jonkin verran, ens viikolla pitäs pistäytyä katsomassa kaveria, aikasemmin eivät ole päästäneet..

Täytyy heti alkuun sanoa, että miun ystävä ei kuollut, vaan isäni tapettiin. Ei sitä koskaan unohda, mutta sen kanssa oppii elämään. Usko pois. Niinhän sitä sanotaan, että aika parantaa haavat, mutta jotkut haavat ovat liian syviä parantuakseen. Mutta, niinkuin sanoin, niiden kanssa oppii elämään. Toivottavasti siun ja ystäväsi haavat paranee, enkä tarkoita tällä fyysisiä haavoja. En voi muuta sanoa. Hyvää loppuelämää ja kyllä tuska hellittää otettaan hieman ajan kanssa.