Avioeroisä

Aatos

Alkaa kyllästyttää tämä näillä palstoilla jatkuvasti toistuva meidän eronneiden miesten mollaaminen,siksi haluan kertoa teille elämästäni

Menin naimisiin nuoruudenrakkauteni K:n kanssa 1974,olimme seurustelleet jo 14-vuotiaista,asuimme naapuristossa ja vietimme kesät jo 16-vuotiaista lähtien toistemme perheiden kesähuviloilla,kihloihin menimme juhannuksena 18-vuotiaina
Poikamme syntyivät peräkkäin tammikuussa ja marraskuussa -76,elämä hymyili!Asuimme aluksi vanhempieni talon yläkerrassa mutta ostimme pienen kaksion keväällä -78
Olin tuolloin sähköasentaja pienehkössä sähköliikkeessä ja opiskelin iltakoulussa tietokonealaa,vaimoni oli kotona kunnes pojat menivät kouluun,tuolloin olin jo saanut paikan tietokonealalla ja tienasin melko hyvin
No,vaimoni halusi kuitenkin mennä töihin ja hän aloitti Matkahuollossa,aloimme säästämään suurempaa asuntoa varten ja ostimmekin rivitalon jonka vaimoni sisusti mielensä mukaan,kaikki kalusteet pantiin uusiksi kodin tekstiilejä ja mattoja myöten
No,aika kului,pojat urheilivat,pelasivat jalkapalloa ja pyöräilivät,olin aika paljon heidän mukanaan eri kilpailumatkoilla koska vaimoni oli useimmiten töissä myös viikonloppuisin tai tapasi vanhempiaan jotka asuivat naapurikaupungissa

Ja vihdoin unohtumaton pääsiäinen 1991! Pojat pääsivät ripille,rippijuhlat olivat viimeisen päälle,molempien vaimoni ja minun lähisuku oli kutsuttu! Rippijuhlien jälkeen pojat katselivat TV:tä ja vaimoni pyysi minua keittiöön,hänellä oli asiaa
Asia oli se että hänellä oli jo kuusi vuotta ollut suhde naimisissa olevaan linja-autonkuljettajaan johon hän tietenkin oli tutustunut työpaikallaan Matkahuollossa,vaimoni oli pakannut valmiiksi laukkunsa,hän aikoi muuttaa ensin tämän miehen luokse ja myöhemmin hakea pojat kun saa asiat järjestymään! Ja niin hän teki!

Jäin asumaan taloomme ja lunastin sen vaimoltani,maksoin hänelle puolte sen hetkisestä arvosta
Ero-oikeudessa yritin saada pojat itselleni mutta äiti voitti,sain pitää poikia luonani tosin vaikka joka viikonoppu mutta he kävivät koulua tämän miehen kotikaupungissa,no viikonloput siis kuljin edelleenkin poikien harrastuksissa

Elatusmaksut jouduin tietenkin maksamaan silti ,ostin lisäksi pojille urheiluvälineitä ym
Lukion käytyään vanhempi poikani muutti luokseni asumaan,nyt molemmat ovat jo avoliitoissa ja valmistuneet ammatteihin,lapsia ei kummallakaan vielä ole
En ole mennyt koskaan uusiin naimisiin enkä edes ole sen jälkeen asunut yhdessä kenenkään kanssa,asun edelleenkin samassa rivitalossamme,kalustus on sama kuin 80-luvulla,en ole jaksanut muuttaa mitään
Käyn ystävieni kanssa joskus keilaamassa ja lenkillä iltaisin,poikien kanssa silloin tällöin fudismatseissa tai elokuvissa,elän kuin zombie,en ole edelleenkään päässyt tasapainoon sen pääsiäisen 1991 pommmin jälkeen,en pääse enkä välitä.....

72

2972

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • ***

      Hyvä, että nyt aloitit purkautumisen.. anna auringon tulla elämääsi!:)

    • Olét(tod.näk.) ollut aviossa nuoruuden ja samalla ns.elämäsi suuren rakkauden kanssa.

      Pudotus on suuri,kun huomaa tulleensa petetyksi henkilön taholta,joka on ollut se rakkauden kohde ja vielä vuosia kestäneen kaksoiselämän jälkeen.

      Hyvin on ymmärrettävää,että sen jälkeen ei ole helppoa saada luottamusta takaisin toiseen sukupuoleen,saati parisuhteeseen yleensä.

      Uskoisin myös omalta kohdaltani tekeväni saman ratkaisun,että en hakeutuisi enää uuteen parisuhteeseen vaan eläisin lasten elämän eteen niin pikälle,kun se on heidän itsenäistymisen kannalta mielekästä.

      Ehkä voisin kuvitella,että sen jälkeen karistaisin kerääntyneet rutiinit päältäni ja ottaisin etäisyytttä myös fyysisesti entiseen, muuttamalla aivan uuteen ympäristöön. Se voisi olla vaikka joku toinen maa ja kultuuri,joka pakottaisi etsimään uuden tavan arjen elämiseen.

      Se,mikä on voinut olla "koventamassa" pudotustasi, voi olla se,että rakastuit 'vain' yhteen tytöön totaalisesti ja ne nuoruuteen kuuluvat sydänsurut ja kasvaminen "lievempien" suhteiden ja pettymysten antaman oppimisen kautta,jäi kokematta.

      Kliseenä sanoen,"nuoruus jäi osin elämättä".
      Tosin ei sekään olisi ehkä kovin paljon helpottanut tilanteesta selviämistä,koska itse 'elin oman intensiivisen viisivuotis-ihmisuhde viidakon monine sivujuonteineen.
      Silti 'tiedän', että vain tämä nykyinen puoliso on minun ainoa suuri rakkaus ja uskon,että jos se jostain syystä kariutuu,niin en lähde enää uutta etsimään,vaan se riittää sitä lajia.

      Olet kuitenkin saanut omat lapset ja elämään sisältöä ja tarkoitusta heidän kauttaan.
      Se on kuitenkin parempi,kuin elämä totaalisesti "tarpeettomana",ilman isyyden tuomia kokemuksia.
      Varmasti myös on hyvä asia,että sait elää parisuhteessa,joka perustui(oman aikansa) rakkauteen ja kokea perheenä lasten kasvun,mikä on monelle sekin jäänyt kokematta.

      Muuta en osaa asiaan sanoa; muistoja ei voi kukaan sinulta viedä ja elämä tuo uusia mahdollisuuksia joista voit löytää 'hyvitystä',vai olisiko parempi sanoa,'tasinkoa' menetyksille/pettymyksille matkan varrella.

      Hyvää ja valoisaa tulevaisuutta sinulle,se on 'vähintä',mitä toivoa voin.

      • Aatos

        Jotenkin vain tuntuu etten enää saa otetta elämääni miehenä,hän ikäänkuin litisti miehekkyyteni kertaheitolla,en voisi silti kuitenkaan edes kuvitella yhteiselämää kenenkään muun naisen kanssa,en kaiken tapahtuneen jälkeenkään


      • Aatos kirjoitti:

        Jotenkin vain tuntuu etten enää saa otetta elämääni miehenä,hän ikäänkuin litisti miehekkyyteni kertaheitolla,en voisi silti kuitenkaan edes kuvitella yhteiselämää kenenkään muun naisen kanssa,en kaiken tapahtuneen jälkeenkään

        Jos on "SE" suuri ollut elämässä,niin ei ole mieltä pettää itseään,uskottelemaal,että sellainen voisi kohdalle osua,en minäkään uskoisi.

        Hyviä muistoja voi vaalia ja vaikka käsitellä niitä kirjoittamalla pöytälaatikkoon.
        Nyt varsinkin,kun sen loppumisesta on kulunut vuosia ja suurin pettymys sen päättymisestä on lieventynyt.
        Se saattaisi olla keino,joka jäsentäisi eletyn elämän ja antaisi mahdollisuuden uusiin valiontoihin tulevaisuudessa.

        Kirjoituksestasi käy selvästi ilmi se,että suhteen hyvät kokemukset/lapset ovat antaneet sen voiman,että katkeruus vaimoasi kohtaan ei ole jäänyt "päälle",vaan tunnet edelleenkin,että ne vuodet olivat elmisen arvoisia ja hän oli sinulle se oikea.
        Valitettavasti jokin sai hänet tuntemaan toisin ja tekemään oman valinnan.


    • Hyvä minä

      Niin että et pääse kriisin yli ollenkaan.
      Minulla meni vain puoli vuotta ja olen sitä mieltä että unohdetaan nyt syyllistämiset ja aloita uudet kujeet. Mee sinne missä on ihmisiä ja tyhjennä ikävät muistot päästäsi.
      Meissä kaikilla on hyvät ja huonot puolet ja ootko käsitelly sitä miksi unohdit miehenä olemisen.Kaikki hyvät isät ei välttämättä ole hyviä miehiä naisilleen.

      • MinnaMinna

        Voi Sinua...Etkö sen kuuden vuoden aikana todellakaan huomannut mitään, kun vaimosi seurusteli avioliiton ulkopuolella?
        No mutta, elämä on vain elämää. Ota itseäsi niskasta ja jatka matkaa... älä hyydy.


      • Yks tyyppi

        Eikö riitä jos on hyvä isä ja aviomies,pitääkö vielä olla seksiatleetti vai mitä tarkoitat?Tuskin tuo vaimo arvostyi kunnon miestään tippaakaan vaikka olivat olleet yhdessä nuoresta asti,olisi edes ollut alunpitäen rehellinen!


      • Aatos
        MinnaMinna kirjoitti:

        Voi Sinua...Etkö sen kuuden vuoden aikana todellakaan huomannut mitään, kun vaimosi seurusteli avioliiton ulkopuolella?
        No mutta, elämä on vain elämää. Ota itseäsi niskasta ja jatka matkaa... älä hyydy.

        Tai en varmaankaan halunnut uskoa sellaista hänestä,hän siis meni vanhempiaan tapaamaan mutta oli viikonloppuisin myös tämän miehen luona,he asuivat samassa kaupungissa


      • Hyvä minä
        Yks tyyppi kirjoitti:

        Eikö riitä jos on hyvä isä ja aviomies,pitääkö vielä olla seksiatleetti vai mitä tarkoitat?Tuskin tuo vaimo arvostyi kunnon miestään tippaakaan vaikka olivat olleet yhdessä nuoresta asti,olisi edes ollut alunpitäen rehellinen!

        Voihan tuo olla niinkin jos vehkeet renaa tai toinen ei anna niin lähtisin minäkin. Rakkaus muuttuu kaveri suhteeks mikä ei oo kai tarkotus.
        Kyllä se on niin että suhteessa tarvitaan myös rakkauden tunnetta eikä rahalla sitä voi korvata.


      • Markku 2
        Yks tyyppi kirjoitti:

        Eikö riitä jos on hyvä isä ja aviomies,pitääkö vielä olla seksiatleetti vai mitä tarkoitat?Tuskin tuo vaimo arvostyi kunnon miestään tippaakaan vaikka olivat olleet yhdessä nuoresta asti,olisi edes ollut alunpitäen rehellinen!

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.


      • Realisti
        Markku 2 kirjoitti:

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.

        Jos epätoivoisesti etsit kumppania koko ajan jää sinulta moni muu elämän pikkuilo huomaamatta!


      • samoja kokemuksia
        Realisti kirjoitti:

        Jos epätoivoisesti etsit kumppania koko ajan jää sinulta moni muu elämän pikkuilo huomaamatta!

        miten paha olo voi tulla kun kumppani on pettänyt vuosia ja on tähän luottanut.En ihan heti itsekkään luota ihmisiin vaikka tiedän että ei kaikki petä.Voimia ja on hyvä että edes täällä voi kertoa miten pahalta voi tuntua kun elämältä menee pohja mutta onneksi:Aurinko nousee sen jälkeenkin!Lopulta huomaa että hyvä kun sittenkin toinen lähti sillä valehtelijan kanssa olis vielä raskaampaa elää.


      • Aatos
        samoja kokemuksia kirjoitti:

        miten paha olo voi tulla kun kumppani on pettänyt vuosia ja on tähän luottanut.En ihan heti itsekkään luota ihmisiin vaikka tiedän että ei kaikki petä.Voimia ja on hyvä että edes täällä voi kertoa miten pahalta voi tuntua kun elämältä menee pohja mutta onneksi:Aurinko nousee sen jälkeenkin!Lopulta huomaa että hyvä kun sittenkin toinen lähti sillä valehtelijan kanssa olis vielä raskaampaa elää.

        Ja kuitenkin välillä toivon ettei hän olisikaan kertonut,se suhde olisi loppunut enkä koskaan olisi saanut tietää


      • Typykkä
        Aatos kirjoitti:

        Ja kuitenkin välillä toivon ettei hän olisikaan kertonut,se suhde olisi loppunut enkä koskaan olisi saanut tietää

        Ei sille voi mitään!


      • harmittaa että
        Markku 2 kirjoitti:

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.

        lasten kotipaikoista päättävillä tädeillä on sama tippaleipä siellä v****ssaan kuin muillakin naisilla ja siksi lapset kulkevat erossa aina sen ainoan ja oikean sukupuolen mukaan. Omakin lapsi asuu käytännössä koko ajan täällä koska ei tule toimeen lainkaan äitinsä kanssa mutta kaikki lapsen virallisesta kotipaikasta johtuvat taloudelliset seuraamukset menevät äidin leveän ja kyltymättömän p*****n elättämiseen.

        Todelliselle sukupuolisyrjinnälle tässä maassa ei tehdä mitään.


      • Markku 2 kirjoitti:

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.

        Minulle tuli kyllä niin kurja olo,kun luin kirjoituksesi..:(

        Vaikka sinun elämässäsi on ollut paljon kurjaa,sinun täytyy löytää siitä myös jotain positiivista,koska kyllä sellaisiakin varmasti on,jos oikein mietit.Ja koskaan ei tiedä,mitä parempaa se elämä vielä tuo eteesi,joten et saa lannistua.sinun pitää löytää sellaisia ystäviä joiden kanssa voit tehdä jotain mukavaa ja eihän sitä tiedä,jos se uusi kumppanikin löytyisi samalla. kaikkea hyvää elämääsi..


      • Aatos
        Markku 2 kirjoitti:

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.

        Itsehän sain kuitenkin pitää poikia viikonloppuisin periaatteessa niin usein kun minä/he halusivat ja aluksi he helusivatkin koska kaikki kaverit olivat täällä mutta vähitellen he alkoivat saada kotikaupungissaan uusia ystäviä ja jonkun aikaa tuntui että yhtäkkiä olinkin vain välttämätön kuski
        Kun toinen pojista sitten lukion käytyään halusi muuttaa luokseni olin tosi iloinen
        En ole koskaan puhunut heille pahaa äidistään ja miksi olisin,voin tunnustaa suoraan että jos hän nyt tulisi soittamaan ovikelloani ja pyytäisi anteeksi ottaisin hänet edelleenkin takaisin,niin ´tyhmä´olen
        Tästä ´isäpuolesta´pojat eivät paljoa ole kertoneet,tapasin hänet anoppini hautajaisissa,vaikuttaa ihan mukavalta mieheltä enkä kanna hänelle kaunaa,eihän hän minua pettänyt vaan vaimoni


      • ex-Nainen
        Aatos kirjoitti:

        Itsehän sain kuitenkin pitää poikia viikonloppuisin periaatteessa niin usein kun minä/he halusivat ja aluksi he helusivatkin koska kaikki kaverit olivat täällä mutta vähitellen he alkoivat saada kotikaupungissaan uusia ystäviä ja jonkun aikaa tuntui että yhtäkkiä olinkin vain välttämätön kuski
        Kun toinen pojista sitten lukion käytyään halusi muuttaa luokseni olin tosi iloinen
        En ole koskaan puhunut heille pahaa äidistään ja miksi olisin,voin tunnustaa suoraan että jos hän nyt tulisi soittamaan ovikelloani ja pyytäisi anteeksi ottaisin hänet edelleenkin takaisin,niin ´tyhmä´olen
        Tästä ´isäpuolesta´pojat eivät paljoa ole kertoneet,tapasin hänet anoppini hautajaisissa,vaikuttaa ihan mukavalta mieheltä enkä kanna hänelle kaunaa,eihän hän minua pettänyt vaan vaimoni

        Olet kypsä ja tunteellinen mies,osaat tämän kaiken keskellä edelleenkin ajatella asiaa myös lastesi ex-vaimosi kannalta,kaikkea hyvää sinulle elämässäsi!


      • Ymmärrän liiankiin hyvin
        Markku 2 kirjoitti:

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.

        Jotkut meistä ovat ikuisia uhreja,ei luonteelleen voi mitään!


      • -nainen-
        Markku 2 kirjoitti:

        Minä vasta vanhana pääsin avioon naisen kanssa, jonka kanssa luulin voivani matkata tämän loppumatkan.
        Kaikki muuttui heti "aamenen" jälkeen. Hän muutti maksamaani kaksioon vain kassi ja passi mukanaan. Olin pelkkä elättäjä ja humputtelumatkojen maksaja, itselleen työ ei maistunut. Ei ansio- eikä kotityö.
        Ostettiin OKT molempien nimiin, mutta minä sen ainoana työssäkäyvänä maksoin. Lapsikin tehtiin vuosien päästä, mutta ei se matkustelua (noin 4 kk jokaikisenä vuonna) haitannut.

        Aikanaan talo oli maksettu ja eräältä humputtelureissulta ei sitten tultukaan takaisin, tuli vain eropaperit 2 viikon kuluttua.
        Tuomari tuomitsi lapsen äidilleen vastoin sosiaalivirkailijoitten lausuntoa ja lapsen tahtoa ja täysin tietäen äidin työtävieroksuvan ja kuljeskelevan elämäntavan. Yhteishuoltajuuden sain, mutta se ei ole koskaan toiminut vähääkään. Minä kuljetin lastani lomilla luonani, 800 km ajoa päivässä.

        Lapsi kasvoi ja pysyi huolestuttavan laihana, lihoi kyllä aina minun luonani monta kiloa.
        Vuosi sitten lapsi sairastui psyykkisesti - pelkää kaikkia ihmisiä, kiroilee ja kiukuttelee. Lapsella on kaikki anorektikon oireet lisääntyneen kasvuhormonin tuotannon mukaista ulkonäön pilaantumista myöten. Äiti on todettu psykopaatiksi, mutta sehän ei ole sairaus vaan nyky-yhteiskunnassa suosittu luonteenpiirre.
        Lapsesta en ole viimeiseen vuoteen mitään tietoja saanut, en itseltään, exältä, koulusta, kouluterveydenhuollosta, hoitavalta (?) lääkäriltä. En tiedä edes elääkö hän vai joko teki kauan hautomansa itsemurhan. Ruokot silti maksan ja hyvin tuntuu kelpaavan. Lapselle lähettämistäni taskurahoista en tiedä menevätkö perille ja jos, niin kenelle.
        Sosiaalivirkamiehet eivät ole koskaan tehneet mitään lapseni eteen vaatimuksistani ja laeista huolimatta. Asiat ovat olleet Lääninhallituksessa tutkittavana pian vuoden, yhtään mitään ei ole tapahtunut. Eikä tapahdu, virkamiehet tunnen jo.

        Itse olen jotenkin päässyt tapahtuneesta yli, kaikki on samantekevää. Olen tehnyt voitavani, mutta pahan valta on suurempi, minä en asioille mitään mahda. Lapsi on totaalisesti menetetty, ei hänestä enää ihmistä tule. Korkeintaan yhteiskunnan taakka ja hylkiö.

        Olen vuosien yksinelon jälkeen yrittänyt turhaan löytää itselleni kumppania. Kunnolliset ei minua huoli ja minä taas en ihan ketä tahansa, pitäisi olla sellainen jota voisi katsella kotonaankin.
        Vähäisenkin viinan jätin pois kauan sitten, mutta nyt olen ajatellut, että mitä väliä millään on? Taidan lahjoittaa kohtuullisen suuren omaisuuteni hyväntekeväisyyteen (missähän menisi oikeaan tarkoitukseen eikä huijareille?) ja juoda itseni täältä pois. Ei minua kukaan täällä tarvitse.
        Turhaan lääkkeitten voimin vuosikymmeniä tein vaativaa vuorotyötä todella tylyssä ympäristössä yrittäessäni hankkia toiselle kaikkea hyvää ja lapselleni hyvän alun elämälleen ja kaiken haluamansa koulutuksen. Kaikki on mennyt hukkaan, on vain kasa omaisuutta jota en tarvitse.
        Suurella todennäköisyydellä tulen olemaan yksi niistä vanhuksista (mikä olen jo), jonka jäännökset joskus aikojen kuluttua löydetään asunnostani muumiona tai luurankona. Ei minun poismenoni missään näy kuten ei täälläolonikaan.
        Tosi on Raamatun sana: Kaikki on suuri turhuus ja hengen vaiva.
        Pahin teko ei ole ihmisen murhaaminen, vaan ihmisen tekeminen tänne turhaan kärsimään.

        Markku 2

        Luin pitkän viestisi ja tiedän miten turhautuneeksi tunnet olosi tällä hetkellä. Luultavasti tuo tunne on tuttu jo elettyjen vuosien varrelta. Elämällä on ikävä tapa laittaa eläjänsä polvilleen ja sieltä nouseminen ei aina ole niin helppoa. Mutta muista, tunteesta huolimatta, kenenkään elämä ei ole turha. Ei sinun, eikä minun.

        Joskus vain tuntuu, että tämä hyvinvointivaltiomme on niin perin pyrograattinen ja kaavoihin kangistunut. Ihmistä ja hänen hätäänsä ei käsitellä yksilötasolla, vaan kaikki on harkinnanvaraista ja normienmukaista. Unohdetaan se apua tarvitseva ihminen ja hänen hätänsä.

        Eniten meitä vanhempia huolestuttaa lapsiemme terveys ja jaksaminen tässä yhteiskunnassa. Joskus jopa suoranainen epäoikeudenmukaisuus, kun esimerkiksi käsitellään lapsemme huoltajuutta koskevia asioita, tai asioiden etenemisen hitautta, kun on kysymyksessä hätä lapsesta ja hänen hyvinvoinnistaan. Yleensä asioista päättävät heräävät vasta sitten, kun on liian myöhäistä.

        Kaikesta huolimatta, yritä sinnitellä. Ja älä mitätöi itseäsi epäonnistujana, sillä meidän jokaisen elämällä on kuitenkin tarkoitus.


    • hai

      Mies jää tuleen makaamaan...maailma on täysillään mukavia ja innostavia ihmisiä...
      Itsesääli on salakavala tauti..tulee ja on on helppo siinä rypeä...et kirkkaampaa kruunua saa
      Ei muuta kun pipo päähän ja daanalle...

      • Aatos

        Minulla on ystäviä,myös naispuolisia ja hyvä suhde poikiini mutta ´oikea´ suhde ei vain jostain syystä enää kiinnosta,se osa elämääni on koettu ja eletty


      • hai
        Aatos kirjoitti:

        Minulla on ystäviä,myös naispuolisia ja hyvä suhde poikiini mutta ´oikea´ suhde ei vain jostain syystä enää kiinnosta,se osa elämääni on koettu ja eletty

        sinulla on tie lopettaan zompina olo...:)
        Oikeita suhteita..ainakin minusta on monen tasoisia..
        Muuten voi meidänkin iässä rakastua ja äkkiseltäänkin...mullekin niin käynyt...eri asia miten pitkälle ja miten sen vie..
        Viisaat sanookin " rakkaus ikuista , kohteet vain vaihtuu ".....


      • Aatos
        hai kirjoitti:

        sinulla on tie lopettaan zompina olo...:)
        Oikeita suhteita..ainakin minusta on monen tasoisia..
        Muuten voi meidänkin iässä rakastua ja äkkiseltäänkin...mullekin niin käynyt...eri asia miten pitkälle ja miten sen vie..
        Viisaat sanookin " rakkaus ikuista , kohteet vain vaihtuu ".....

        Eihän koskaan tiedä mitä elämässä voi tapahtua,en minä naisvihaaja ole


      • watuttaa
        Aatos kirjoitti:

        Minulla on ystäviä,myös naispuolisia ja hyvä suhde poikiini mutta ´oikea´ suhde ei vain jostain syystä enää kiinnosta,se osa elämääni on koettu ja eletty

        kun tekee mielestään harkitusti täysin väärän valinnan. Olen itsekin yritellyt aina silloin tällöin uudestaan, mutta kaikki tapaukset ovat ollet jotenkin lähtökohtaisesti vastenmielisiä, joko monen kanssa samanaikaisesti pelailevia tai elättäjää ja huvikassaa etsiviä tai sitten muuten elämäntavoiltaan täysin mahdottomia ja yleensä vielä tyhmyydestään tai muusta rajoittuneisuudestaan ylpeitä. Mukaviakin naisia on mutta valitettavasti aina varattuja jo, saavat puolestani jäädä rauhaan.
        Kai se on parasta elellä jatkossakin ihan itsekseen.


    • Ääni

      masentunut? Vähän siltä vaikuttaisi.
      Tuollainen itsesäälissä pyöriminen 15 vuotta ei oikein käy järkeen, tuossa ajassa pitäisi jo tasapainoon päästä. Sinun täytyy ryhdistäytyä, älä hukkaa enää omaa elämääsi katkeruudelle.

      • Aatos

        Itseeni pettynyt ehkä,otin kaiken itsestään selvänä enkä havainnut merkkejä muutoksista


      • Ääni
        Aatos kirjoitti:

        Itseeni pettynyt ehkä,otin kaiken itsestään selvänä enkä havainnut merkkejä muutoksista

        aikaa on kulunut jo niin paljon, että tuon kaiken pitäisi olla jo melkein unohtunutta. Yritä elää tätä päivää.


      • Aatos
        Ääni kirjoitti:

        aikaa on kulunut jo niin paljon, että tuon kaiken pitäisi olla jo melkein unohtunutta. Yritä elää tätä päivää.

        Asun vain niin mukavasti halvalla,talo kun on kokonaan maksettu,poikani haluaisivat että muutan mutta viihdyn ja asun kävelymtkan päässä työpaikastani,no ehkä voisi tehdä jotain remonttia

        En ymmärrä miksi minulla välttämättä toisten mielestä pitäisi olla uusi nainen jos ei itseäni kiinnosta väkisintehdyt tyrkkysuhteet


      • Ääni
        Aatos kirjoitti:

        Asun vain niin mukavasti halvalla,talo kun on kokonaan maksettu,poikani haluaisivat että muutan mutta viihdyn ja asun kävelymtkan päässä työpaikastani,no ehkä voisi tehdä jotain remonttia

        En ymmärrä miksi minulla välttämättä toisten mielestä pitäisi olla uusi nainen jos ei itseäni kiinnosta väkisintehdyt tyrkkysuhteet

        mielestä, kavereidenko? Jokainen hoitaa omat parisuhteensa niin kuin parhaaksi näkee.


      • Aatos
        Ääni kirjoitti:

        mielestä, kavereidenko? Jokainen hoitaa omat parisuhteensa niin kuin parhaaksi näkee.

        Hän oikeastaan on katkerampi vaimolleni kuin minä


    • Nostan hattua sinulle. Olet huolehtinut toisista ja tehnyt parhaasi toisten hyväksi.

      Olisiko nyt aika alkaa välittää myös itsestäsi? Mielestäni tässä iässä olisi hyvä alkaa terveesti itsekkääksi. Voisit vaihteeksi miettiä, mitä itse haluat loppuelämältä ja mikä tuottaisi itsellesi iloa.

      Ehkä voisit jo avata silmäsi myös potentiaalisille mahdollisuuksille naisten kanssa. Ei väkisin etsien, vaan silmät avoimina luonnollisille tutustumismahdollisuuksille.

      Koska viimeksi vastasit viehättävään hymyyn keilahallissa, lenkillä tai kaupan kassalla?

      Onhan maailmassa tietysti paljon muitakin hyviä asioita kuin hyvä parisuhde. Olet varmaan polttanut siipesi, kun vaimosi lähti etsimään elämättömiä nuoruuden seikkailuja ja löysi uuden kumppanin. Olisiko sinulle nyt oikea aika alkaa kasvattaa uusia siipiä, jotka kannattaisivat sinua jos/kun uusi mahdollisuus osuu kohdalle? ;)

      Toivon, että voisit tulevaisuudessa iloita monista hyvistä asioista. Olet oppinut antamaan, kannattaisiko opetella myös ottamaan vastaan?

      • otan oppia

        Tuo mitä kirjoitit pitää paikkansa. Pitää alkaa ajatella itseään. Äitinä olen aina huomioinut muut unohtaen itseni ja se kostautuu. Yritän nyt ajatella itseäni ja ajattele sinäkin. Elämä on loppujen lopuksi lyhyt. Voikaa hyvin ja onnea matkalle.


      • Aatos

        Olisi kai pitänyt mennä ammattikuuntelijan luo jo kauan sitten,jotenkin vain kun mietin näitä ymmärrän vaimoanikin jossain mielessä,olimmehan yhdessä 14-vuotiaista ja kaikki ilman muuta olettivat menevämme lopulta naimisiin,hän ehkä tapasikin ´sen oikean´ykskaks
        Ja voihan olla ettei hänkään minulle loppujen lopuksi ollut ´se oikea´vaan kohtaan vielä jonkun jossain vaiheessa


    • vio-letti

      Kertomukset ihan oikeasta, elävästä elmästä ovat aina koskettavia. Siis kiitos kertomuksestasi.

      Rakkauden kuolema tekee aina tavattoman kipeää, siitä huolimatta kuinka pitkä suhde on ollut. Sinun tapauksessasi et menettänyt ainoastaan rakastettuasi, vaan myös koko tuttu ja turvallinen perheyhteisö hajosi. Olen lukenut jostain että puolison menettämisen suru ja tuska eron johdosta voi olla jopa vieläkin suurempi, kuin suru ja tuska kuoleman tapauksen johdosta. Surua eron jälkeen vähätellään usein. "Yksi jos jättää, niin toinen jo ottaa.." ei ole mikään hyvä neuvo, vaan viitta pakotielle, jonka monet tunnetusti liian pian eron jälkeen valitsevat.

      Surun läpikäyminen vaatii surutyötä. Jos sitä työtä ei itse tee, niin se odottaa tekemättömänä. Itseään voi yrittää pakoilla, mutta itseään ei voi päästä mihinkään pakoon. Se on yksi Elämän Lainalaisuuksista.

      Avioerot ovat nykyisin hyvin tavallisia. Lueskelin eilen vähän tilastoja siitä ja niiden mukaan tuhansia avioliittoja vuosittain päättyy eroon. Usiemmista eroista ihmiset kyllä selviytyvät hengissä ja jopa selväjärkisinä. Siis, erosta selviää kyllä. Mutta jos itsensä ihan vapaaehtoisesti tuomitsee "elinkautiseen" siksi, että puoliso löysi "toisen", niin se on kovin julmaa, eikä siitä selviä muulla konstilla kuin että itse aukaisee sen vankilan oven. Avaimet löytyvät omasta taskusta, kun vain kaivelee.

      Yksi kysymys pyörii mielessäni ja haluaisin sinun sitä suurella vakavuudella miettivän. Sinulla on kaksi poikaa, nyt jo aikuisia nuoria miehiä omine parisuhteineen. Kysymys on, millaista miehen mallia olet heille antanut? Mitä olet heille omalla esimerkilläsi opettanut siitä, kuinka elämän vaikeuksista selvitään ja kuinka elämässä mennään eteenpäin?

      Ehkä olet antanut heille hyvän mallin siitä, kuinka *ei* pitäisi tehdä. Toivon että he ajattelevat asiasta niin, että jos ja kun, - ja toivottavasti ei -, mutta jos heille tulee eron paikka eteen omassa parisuhteessa, niin he eivät ikinä seuraa sinun malliasi, vaan yrittävät toisin neuvoin löytää tien ulos vaikeuksista, takaisin elämään.

      Sillä tavalla olet kyllä antanut heille hyvän mallin.

      Ja katso, nyt on vankilan ovi auki. Itsestäsi riippuu, käveletkö sieltä ulos.

      Lämpimällä sydämellä kirjoitti /// vio-letti.

      • Eräs kohta tuntuu loogisuudessaan(kin) oudolle näin ajateltuna hänen hänen kertomuksensa pohjalta ja verraten sitä omaan käsitykseeni seikoista,joka oli suhteen syvyys miehen puolelta(siis se suuri rakkaus),kontra suhteen päättyminen ja tapa jolla se oli a),aiheutettu(monta vuotta valheella,b)tapa jolla se tuotiin julki(todella ,sanoisiko,että hyvin alhaisella ja syvästi loukaten).

        Olen kyllä omalla kohdalla samoilla linjoilla hänen kanssaan,ensinnäkin hoitaa oma osuus omaisuuden ja lasten taloudellisen ja myös heidän hyväkseen tehty työ(harrastukset ym).

        Kirjoituksen sävystä päättelin, hän ei ole vaimolleen katkera,mutta niinkuin hän on sanonut,se oli Hänen rakkaustarinansa,ja mielestäni ei ole syytä esittää minkäänlaista kysymystä siitä; minkälaisen mallin hän on pojilleen antanut?

        Hän on antanut juuri sellaisen mallin,kuin hänen siinä elämänkohtalossaan on oikeaksi kokenut ja olen sen oikeellisuuden suhteen aivan varma,että hänen osuus lapsien kasvatukseen ja mallin antajana on kymmenen plus arvoinen.

        Ennemmin kysyisin,millaisen äidinmallin pojat ovat saaneet äidiltään ja mikä on isäpuolen malli ollut poikien mallinnäyttäjänä.

        Sehän kyllä kirjoituksestä on käynyt ilmi,että fyysisesti lapset "määrättiin äidille"ja on silloin hänen/mahd.isäpuolella on enemmän fyysisesti 'mallinantamisvelvoitteita,kuin lasten biologisella isällä.

        Täytyisi ottaa huomioon myös kokonaisuus,jos aletaan vähäisessäkään määrin kyseenalaistamaan joitain mahdollisia jossitteluja ym.,vaikka sinut tuntien,teet sen niinkuin sanot,lämpimällä sydämmellä.
        Se on kokonaisuuden kannalta turhaa,koska ne elämänvaiheet on takanapäin ja ei ole elämässä annettu taannehtivasti elää mennyttä uudelleen.
        Tahattomastikin voidaan loukata henkilöä,joka on jo 'riittävästi' saanut tuta elämän vaikeudet.

        Yritetään mieluumin avitta henkilöä tulevaan elämään tässä ja nyt,eikä "jossitella"tehtyjen perään.

        Myös ystävyyden hengessä tämän kirjoitin,enkä hae tällä muuta,kuin saada keskutelu suunta enemmän avauksen tekijää kannustavaan suuntaan.

        jk. Muuten kyllä allekirjoitan kirjoituksesi.


      • vio-letti
        emw34 kirjoitti:

        Eräs kohta tuntuu loogisuudessaan(kin) oudolle näin ajateltuna hänen hänen kertomuksensa pohjalta ja verraten sitä omaan käsitykseeni seikoista,joka oli suhteen syvyys miehen puolelta(siis se suuri rakkaus),kontra suhteen päättyminen ja tapa jolla se oli a),aiheutettu(monta vuotta valheella,b)tapa jolla se tuotiin julki(todella ,sanoisiko,että hyvin alhaisella ja syvästi loukaten).

        Olen kyllä omalla kohdalla samoilla linjoilla hänen kanssaan,ensinnäkin hoitaa oma osuus omaisuuden ja lasten taloudellisen ja myös heidän hyväkseen tehty työ(harrastukset ym).

        Kirjoituksen sävystä päättelin, hän ei ole vaimolleen katkera,mutta niinkuin hän on sanonut,se oli Hänen rakkaustarinansa,ja mielestäni ei ole syytä esittää minkäänlaista kysymystä siitä; minkälaisen mallin hän on pojilleen antanut?

        Hän on antanut juuri sellaisen mallin,kuin hänen siinä elämänkohtalossaan on oikeaksi kokenut ja olen sen oikeellisuuden suhteen aivan varma,että hänen osuus lapsien kasvatukseen ja mallin antajana on kymmenen plus arvoinen.

        Ennemmin kysyisin,millaisen äidinmallin pojat ovat saaneet äidiltään ja mikä on isäpuolen malli ollut poikien mallinnäyttäjänä.

        Sehän kyllä kirjoituksestä on käynyt ilmi,että fyysisesti lapset "määrättiin äidille"ja on silloin hänen/mahd.isäpuolella on enemmän fyysisesti 'mallinantamisvelvoitteita,kuin lasten biologisella isällä.

        Täytyisi ottaa huomioon myös kokonaisuus,jos aletaan vähäisessäkään määrin kyseenalaistamaan joitain mahdollisia jossitteluja ym.,vaikka sinut tuntien,teet sen niinkuin sanot,lämpimällä sydämmellä.
        Se on kokonaisuuden kannalta turhaa,koska ne elämänvaiheet on takanapäin ja ei ole elämässä annettu taannehtivasti elää mennyttä uudelleen.
        Tahattomastikin voidaan loukata henkilöä,joka on jo 'riittävästi' saanut tuta elämän vaikeudet.

        Yritetään mieluumin avitta henkilöä tulevaan elämään tässä ja nyt,eikä "jossitella"tehtyjen perään.

        Myös ystävyyden hengessä tämän kirjoitin,enkä hae tällä muuta,kuin saada keskutelu suunta enemmän avauksen tekijää kannustavaan suuntaan.

        jk. Muuten kyllä allekirjoitan kirjoituksesi.

        Luin mielenkiinnolla vastauksesi, niinkuin aina luen sinun kirjoituksiasi. :)

        Kysyisin sinulta viisaana miehenä, kuinka voisi koskaan kertoa rakkauden kuolemasta toiselle, ilman, että se tekee kovin kipeää?

        Se toinen osapuoli, kertomuksen nainen ei ole keskustelussa mukana. Me emme saa koskaan tietää, miksi hän odotti niin kauan, miksi hän venytti sitä niin monta vuotta? Lastenko takia? Vai siksi, ettei halunnut tuottaa tuskaa nuoruuden rakkaudelleen, jota ei enää rakastanut? Vaiko siksi että halusi koetella, josko se uusi rakkaus väljehtyisi ja loppuisi? Vai miksi?

        Luulempa ettei se ole ollut niin helppoa hänellekkään.

        Minä olen aikonaan itse eronnut suuresta nuoruudenrakkaudestani. Eron syynä ei ollut "toinen", ei alkoholiongelmat eikä väkivalta, vaan muut syyt. Eron pohtimiseen meni minulta viisi vuotta. Kun vihdoin tein päätöksen, se tuli täydellisenä "yllätyksenä" silloiselle puolisolleni ja se oli hyvin tuskallista meille molemmille.

        Löysimme molemmat tien uuteen elämään ja meillä on molemmilla jo kauan ollut uudet perheet. Lapsemme ovat samanikäisiä kuin alkuperäiskertomuksen pojat. Heistä on tullut avarakatseisia, hyvin koulutettuja, hyvin menestyviä, tasapainoisia nuoria aikuisia, joilla on kyky ehjiin, pitkäaikaisiin suhteisiin. Molemmat ovat jo vuosia ollet yhdessä oman rakkaan kanssa. Heidän elämässään on lapsuudesta asti ollut läsnä isän ja äidin lisäksi isän vaimo, äidin mies, äidin miehen entinen vaimo, (jonka kanssa olemme hyviä ystäviä), äidin miehen lapset, pikkusiskot isän uusperheessä, mummoja ja vaareja tupplin. Ja tietysti muita sukulaisia koko joukko.

        Mitä haluan tällä sanoa? Juu, sen ettei ole yhtä ainoaa, oikeaa, kaikki autuaaksi tekevää perhemallia. Perheet voivat olla monenlaisia ja monennäköisiä. Ja elämä menee eteenpäin, vaikka sen usein ymmärtää vasta "takaperin", jälkikäteen.

        Omilta aikuisiksi ehtineiltä lapsiltaan saa parhaan palutteen. Rehellisen vastaukseen saamiseen ja sen kuuntelemiseen tarvitaan suurta kypsyyttä. Aikuisuutta. Oman elämän uhraamisesta ei ehkä tulekaan kiitosta. Siihen on hyvä vähän etukäteen varautua.

        Lämmöllä taaskin :)


      • Aatos

        Ja jopa hieman loukkaannuin koska mielestäni olen aina yrittänyt olla paras mahdollinen isä ja miehen malli ja anteeksiantava poikien äitiä kohtaan
        ´Uusi elämä´ ei voi alkaa vain siitä päättäessä vaan sydän pitää olla mukana,en ole naisvihaaja mutten edelleenkään ola tavannut ketään joka olisi todella sävähdyttänyt
        Alkuvuosina menin parikin kertaa jonkun kanssa sänkyyn ihan vain yksinäisyydestä ja herätessä kaduin,loukkasin vain sekä itseäni että toista osapuolta koska se ei minulle merkinnyt yhtään mitään


      • vio-letti
        Aatos kirjoitti:

        Ja jopa hieman loukkaannuin koska mielestäni olen aina yrittänyt olla paras mahdollinen isä ja miehen malli ja anteeksiantava poikien äitiä kohtaan
        ´Uusi elämä´ ei voi alkaa vain siitä päättäessä vaan sydän pitää olla mukana,en ole naisvihaaja mutten edelleenkään ola tavannut ketään joka olisi todella sävähdyttänyt
        Alkuvuosina menin parikin kertaa jonkun kanssa sänkyyn ihan vain yksinäisyydestä ja herätessä kaduin,loukkasin vain sekä itseäni että toista osapuolta koska se ei minulle merkinnyt yhtään mitään

        Tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa sinua loukata. Kertomuksesi kosketti minua syvästi. (Kirjoitin tähän ensin kaikenlaista sentimentaalista, mutta onneksi on tuo delitenappi, ettei sinun tarvinnut sitä lukea.)

        Eniten minua kosketti se, että alkuperäisestä kirjoituksestasi sain sellaisen tunteen, että olit elellyt elämääsi kaikki nämä vuodet kovin yksiksinäisenä. Ja se tunne siis osui oikeaan, - melkein. Sain myös sellaisen käsityksen että olet mies, jolla on sydän paikallaan. Siksi minusta oli vielä surullisempaa ja "turhaakin", että olit niin yksin.

        En tiedä, mehän emme tunne toisiamme, mutta ehkä sinulla on entisestä vaimostasi haavekuva, joka ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Hän on muuttunut, sinä olet muuttunut. Koko elämä tänään on jotain vallan muuta kuin "silloin, kauan sitten". Ehkä olet tarvinnut kaikki nämä vuodet, mutta eikö nyt ole jo aika katsella mitä hyvää elämällä on sinullekin antaa.

        Olet varmasti ollut hyvä isä pojillesi, en ollenkaan kyseenalaistanut sitä. Kysymykseni tarkoitus oli vain "tönäistä" sinua hiukan, niin hellästi kuin se kirjoitettujen sanojen kautta on mahdollista. Halusin mielessäsi herättää ajatuksen irtipäästämisen vaikean taidon opettamisesta jälkipolvelle. Minusta juuri irtipäästäminen, asioiden taakseen jättämisen opettelu on ollut vaikeaa tässä elämässä. Mutta elämän suuri totuus on, että mennyt ei koskaan palaa. Jos elää siinä menneisyyden haikailussa, ei koskaan elä tätä päivää, eikä näe niitä mahdollisuuksia jotka elämä tuo eteen. Kirjoitan tämän omasta kokemuksesta ja lämpimällä myötätunnolla.


      • Aatos
        vio-letti kirjoitti:

        Tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa sinua loukata. Kertomuksesi kosketti minua syvästi. (Kirjoitin tähän ensin kaikenlaista sentimentaalista, mutta onneksi on tuo delitenappi, ettei sinun tarvinnut sitä lukea.)

        Eniten minua kosketti se, että alkuperäisestä kirjoituksestasi sain sellaisen tunteen, että olit elellyt elämääsi kaikki nämä vuodet kovin yksiksinäisenä. Ja se tunne siis osui oikeaan, - melkein. Sain myös sellaisen käsityksen että olet mies, jolla on sydän paikallaan. Siksi minusta oli vielä surullisempaa ja "turhaakin", että olit niin yksin.

        En tiedä, mehän emme tunne toisiamme, mutta ehkä sinulla on entisestä vaimostasi haavekuva, joka ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Hän on muuttunut, sinä olet muuttunut. Koko elämä tänään on jotain vallan muuta kuin "silloin, kauan sitten". Ehkä olet tarvinnut kaikki nämä vuodet, mutta eikö nyt ole jo aika katsella mitä hyvää elämällä on sinullekin antaa.

        Olet varmasti ollut hyvä isä pojillesi, en ollenkaan kyseenalaistanut sitä. Kysymykseni tarkoitus oli vain "tönäistä" sinua hiukan, niin hellästi kuin se kirjoitettujen sanojen kautta on mahdollista. Halusin mielessäsi herättää ajatuksen irtipäästämisen vaikean taidon opettamisesta jälkipolvelle. Minusta juuri irtipäästäminen, asioiden taakseen jättämisen opettelu on ollut vaikeaa tässä elämässä. Mutta elämän suuri totuus on, että mennyt ei koskaan palaa. Jos elää siinä menneisyyden haikailussa, ei koskaan elä tätä päivää, eikä näe niitä mahdollisuuksia jotka elämä tuo eteen. Kirjoitan tämän omasta kokemuksesta ja lämpimällä myötätunnolla.

        Minä varmasti tunnen vaimoni parhaiten kuin kukaan muu ja ymmärrän häntä jossain mielessä,meidän ehkä olisi pitänyt harrastaa muutakin kuin toisiamme ikävuosinamme 14-20 ja tavata muitakin,tunnen sydämessäni että hän oli minulle silti ´se oikea´ mutta minä en siis hänelle
        En ole ollut koskaan elämässäni yksinäinen,ei sinkkuus ole sama kuin yksinäisyys


      • vio-letti
        Aatos kirjoitti:

        Minä varmasti tunnen vaimoni parhaiten kuin kukaan muu ja ymmärrän häntä jossain mielessä,meidän ehkä olisi pitänyt harrastaa muutakin kuin toisiamme ikävuosinamme 14-20 ja tavata muitakin,tunnen sydämessäni että hän oli minulle silti ´se oikea´ mutta minä en siis hänelle
        En ole ollut koskaan elämässäni yksinäinen,ei sinkkuus ole sama kuin yksinäisyys

        Ojoj, olempa minä sitten ymmärtänyt kirjoituksesi vallan väärin. Etkös sinä kirjoittanut että entinen vaimosi on elänyt toisen miehen elämäntoverina jo toistakymmentä vuotta? Vai ymmärsinkö minä sen väärin? Ja luin, että kirjoitit ettei sinulla ole ollut omaa läheistä rakkaus-suhdetta siitä asti kun erositte? Käsitinkö minä senkin väärin? Minä kyllä käsitän asioita väärin aina silloin tällöin, sillä suomenkieleni ei ole, niinkuin ehkä huomaat, paras mahdollinen. :(

        Eihän sinkkuus tietenkään ole samaa kuin yksinäisyys. Minua ilahduttaa kuulla, että et ole niin yksinäinen kuin minkä käsityksen sain. Joskus ilahtuu siitäkin, että on käsittänyt jonkin asian väärin. :)


      • Aatos
        vio-letti kirjoitti:

        Ojoj, olempa minä sitten ymmärtänyt kirjoituksesi vallan väärin. Etkös sinä kirjoittanut että entinen vaimosi on elänyt toisen miehen elämäntoverina jo toistakymmentä vuotta? Vai ymmärsinkö minä sen väärin? Ja luin, että kirjoitit ettei sinulla ole ollut omaa läheistä rakkaus-suhdetta siitä asti kun erositte? Käsitinkö minä senkin väärin? Minä kyllä käsitän asioita väärin aina silloin tällöin, sillä suomenkieleni ei ole, niinkuin ehkä huomaat, paras mahdollinen. :(

        Eihän sinkkuus tietenkään ole samaa kuin yksinäisyys. Minua ilahduttaa kuulla, että et ole niin yksinäinen kuin minkä käsityksen sain. Joskus ilahtuu siitäkin, että on käsittänyt jonkin asian väärin. :)

        Se että luulit minua yksinäiseksi oli omia päätelmiäsi,niin en ole kirjoittanut enkä ole koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi vaikka ei minulle vaimoni jälkeen olekaan ollut uutta rakkaussuhdetta
        Kirjoitin jo aiemmin jollekin tässä aiheessa että hyppäsin jopa muutaman kerran sänkyyn parinkin henkilön kanssa mutta voin vain huonosti herätessäni koske he eivät merkinneet minulle mitään ja koin vain petkuttavani toista osapuolta


      • ex-Nainen
        vio-letti kirjoitti:

        Ojoj, olempa minä sitten ymmärtänyt kirjoituksesi vallan väärin. Etkös sinä kirjoittanut että entinen vaimosi on elänyt toisen miehen elämäntoverina jo toistakymmentä vuotta? Vai ymmärsinkö minä sen väärin? Ja luin, että kirjoitit ettei sinulla ole ollut omaa läheistä rakkaus-suhdetta siitä asti kun erositte? Käsitinkö minä senkin väärin? Minä kyllä käsitän asioita väärin aina silloin tällöin, sillä suomenkieleni ei ole, niinkuin ehkä huomaat, paras mahdollinen. :(

        Eihän sinkkuus tietenkään ole samaa kuin yksinäisyys. Minua ilahduttaa kuulla, että et ole niin yksinäinen kuin minkä käsityksen sain. Joskus ilahtuu siitäkin, että on käsittänyt jonkin asian väärin. :)

        Taidat itse olla petetty ja katkera kun noin hyökkäät kilttiä ja rehellistä miestä kohtaan?


      • Aatos
        emw34 kirjoitti:

        Eräs kohta tuntuu loogisuudessaan(kin) oudolle näin ajateltuna hänen hänen kertomuksensa pohjalta ja verraten sitä omaan käsitykseeni seikoista,joka oli suhteen syvyys miehen puolelta(siis se suuri rakkaus),kontra suhteen päättyminen ja tapa jolla se oli a),aiheutettu(monta vuotta valheella,b)tapa jolla se tuotiin julki(todella ,sanoisiko,että hyvin alhaisella ja syvästi loukaten).

        Olen kyllä omalla kohdalla samoilla linjoilla hänen kanssaan,ensinnäkin hoitaa oma osuus omaisuuden ja lasten taloudellisen ja myös heidän hyväkseen tehty työ(harrastukset ym).

        Kirjoituksen sävystä päättelin, hän ei ole vaimolleen katkera,mutta niinkuin hän on sanonut,se oli Hänen rakkaustarinansa,ja mielestäni ei ole syytä esittää minkäänlaista kysymystä siitä; minkälaisen mallin hän on pojilleen antanut?

        Hän on antanut juuri sellaisen mallin,kuin hänen siinä elämänkohtalossaan on oikeaksi kokenut ja olen sen oikeellisuuden suhteen aivan varma,että hänen osuus lapsien kasvatukseen ja mallin antajana on kymmenen plus arvoinen.

        Ennemmin kysyisin,millaisen äidinmallin pojat ovat saaneet äidiltään ja mikä on isäpuolen malli ollut poikien mallinnäyttäjänä.

        Sehän kyllä kirjoituksestä on käynyt ilmi,että fyysisesti lapset "määrättiin äidille"ja on silloin hänen/mahd.isäpuolella on enemmän fyysisesti 'mallinantamisvelvoitteita,kuin lasten biologisella isällä.

        Täytyisi ottaa huomioon myös kokonaisuus,jos aletaan vähäisessäkään määrin kyseenalaistamaan joitain mahdollisia jossitteluja ym.,vaikka sinut tuntien,teet sen niinkuin sanot,lämpimällä sydämmellä.
        Se on kokonaisuuden kannalta turhaa,koska ne elämänvaiheet on takanapäin ja ei ole elämässä annettu taannehtivasti elää mennyttä uudelleen.
        Tahattomastikin voidaan loukata henkilöä,joka on jo 'riittävästi' saanut tuta elämän vaikeudet.

        Yritetään mieluumin avitta henkilöä tulevaan elämään tässä ja nyt,eikä "jossitella"tehtyjen perään.

        Myös ystävyyden hengessä tämän kirjoitin,enkä hae tällä muuta,kuin saada keskutelu suunta enemmän avauksen tekijää kannustavaan suuntaan.

        jk. Muuten kyllä allekirjoitan kirjoituksesi.

        Vaimoni oli/on elämäni nainen,ei se asia ole muuttunut,valitettavasti vain en minä ollut hänelle loppujen lopuksi ´se oikea´


      • vio-letti
        Aatos kirjoitti:

        Se että luulit minua yksinäiseksi oli omia päätelmiäsi,niin en ole kirjoittanut enkä ole koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi vaikka ei minulle vaimoni jälkeen olekaan ollut uutta rakkaussuhdetta
        Kirjoitin jo aiemmin jollekin tässä aiheessa että hyppäsin jopa muutaman kerran sänkyyn parinkin henkilön kanssa mutta voin vain huonosti herätessäni koske he eivät merkinneet minulle mitään ja koin vain petkuttavani toista osapuolta

        Juu, niinhän se on, että aina toisen kirjoittamasta (ja sanomastakin) vetää omia johtopäätöksiä. Ne eivät sitten aina stemmaa ollenkaan sen kanssa, mitä se toinen sanomallaan tarkoitti. Ja näin kirjoitetun sanan välityksellä se kommunikointi on vielä vaikeampaa kun ei näe sen toisen ilmettä ja silmänpilkettä eikä kuule äänensävyä. Suck!

        Minulle sinä kirjoitit edellisessä vastauksessa tuosta, että olit "hypännyt sänkyyn parinkin henkilön kanssa" mutta että se oli epätyydyttävää. Niinhän se myös useimmiten on ja se sama oli myös minun kokemukseni aikoinaan, kun elelin hetken "sinkkuna".

        Toivon että vielä löydät rakkauden. Ihan ikioman sellaisen.


      • vio-letti
        ex-Nainen kirjoitti:

        Taidat itse olla petetty ja katkera kun noin hyökkäät kilttiä ja rehellistä miestä kohtaan?

        Ei ollut ironiaa. Ironia on minun mielestäni toisen ihmisen halveksumista, eikä se ole minun tyylini. On ikävää jos tulkitsit sen niin.


      • En ymmärrä
        vio-letti kirjoitti:

        Tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa sinua loukata. Kertomuksesi kosketti minua syvästi. (Kirjoitin tähän ensin kaikenlaista sentimentaalista, mutta onneksi on tuo delitenappi, ettei sinun tarvinnut sitä lukea.)

        Eniten minua kosketti se, että alkuperäisestä kirjoituksestasi sain sellaisen tunteen, että olit elellyt elämääsi kaikki nämä vuodet kovin yksiksinäisenä. Ja se tunne siis osui oikeaan, - melkein. Sain myös sellaisen käsityksen että olet mies, jolla on sydän paikallaan. Siksi minusta oli vielä surullisempaa ja "turhaakin", että olit niin yksin.

        En tiedä, mehän emme tunne toisiamme, mutta ehkä sinulla on entisestä vaimostasi haavekuva, joka ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Hän on muuttunut, sinä olet muuttunut. Koko elämä tänään on jotain vallan muuta kuin "silloin, kauan sitten". Ehkä olet tarvinnut kaikki nämä vuodet, mutta eikö nyt ole jo aika katsella mitä hyvää elämällä on sinullekin antaa.

        Olet varmasti ollut hyvä isä pojillesi, en ollenkaan kyseenalaistanut sitä. Kysymykseni tarkoitus oli vain "tönäistä" sinua hiukan, niin hellästi kuin se kirjoitettujen sanojen kautta on mahdollista. Halusin mielessäsi herättää ajatuksen irtipäästämisen vaikean taidon opettamisesta jälkipolvelle. Minusta juuri irtipäästäminen, asioiden taakseen jättämisen opettelu on ollut vaikeaa tässä elämässä. Mutta elämän suuri totuus on, että mennyt ei koskaan palaa. Jos elää siinä menneisyyden haikailussa, ei koskaan elä tätä päivää, eikä näe niitä mahdollisuuksia jotka elämä tuo eteen. Kirjoitan tämän omasta kokemuksesta ja lämpimällä myötätunnolla.

        Eikö tärkeintä ole viihtyä omassa seurassaan,että on hyvä omatunto koska ei ole aiheuttanut tietoisesti muuille tuskaa?


    • veneessä

      Minut jätettiin paljon nuoremman naisen vuoksi.
      Sitä onnea kesti muutaman vuoden ja sinä aikana lapset kasvoivat minun kanssani aikuiseksi ja minä tein surutyön. Nyt asiaan, en tiedä olenko menettänyt naisellisuuteni, mutta uutta miestä en halua. Se on käsittämätöntä muutamille ihmisille. Minä en elä mitään puolinaista elämää, herään joka aamu onnellisena, voin harrastaa mitä haluan, voin matkustella, voin keskittyä ystäviini, luulen, että minun pitäisi luopua paljosta, jos haluaisin panostaa parisuhteeseen ja sitä en halua. Olen niin tyytyväinen tämän itsekkyyteni keskellä.

    • -nainen-

      Tämä on sinun tapasi nauttia elämästä ja ehkä se on sinulle sopiva valinta.

      Meitä "pommin" runtelemia ihmisiä on sekä miehissä, että naisissa. Mutta muista, että sinulla ei ole kuin tämä yksi elämä elettävänä. Yritä päästä itsesi kanssa tasapainoon, jotta vanhan et katuisi vain puoleksi elettyä elämää.

    • Pirre*

      paljon kannustavia ja hyviä puheenvuoroja, arvoisa Aatos, että tuntuu melkein turhalta lisätä mitään, mutta sanoisin vain ettemme me naiset ole sen parempia tai huonompia ihmisiä kuin miehetkään.. olemme v a i n ihmisiä....tunnemme, rakastumme, me petämme, petymme, mollaamme, paijjaamme, ei sen kummempaa.
      Mielestäni yhtä ihmistä ei kannata loputtomasti itkeä ja surra; eikä ainakaan hävetä itseään..sinunkaan, olet sentään halunnut pitää huolta perheestäsi - joista sinun on kuulunutkin pitää, eikä kukaan ole yli -ihminen, teemme vain sen minkä omilla vahvuuksillamme ja kulloistenkin olosuhteiden puitteissa voimme tehdä.

      Vaimosi taas on toiminut omilla, olemassa olevilla vahvuuksillaan, ja omien elämänarvojensa puitteissa.
      Toista ihmistä emme omista, ehkä pelkästään ansaitsemme.

      • Aatos

        Olen ehkä huono ilmaisemaan ajatuksiani koska juuri naiset ovat saaneet päähänsä että olisin yksinäinen mies joka suree vaimonsa menetystä,näin ei siis suinkaan ole asia
        Ja omistanut tai ominuthan en häntä avioliittomme aikanakaan,tunnetuin seurauksin
        Mutta emw34 on siinä oikeassa että minulle vaimoni oli/on elämäni nainen enkä usko että toista niin ´oikeaa´ sattuu enää kohdalle,en ole epätoivoinen enkä etsi väkisin


      • voi hyvänen aika
        Aatos kirjoitti:

        Olen ehkä huono ilmaisemaan ajatuksiani koska juuri naiset ovat saaneet päähänsä että olisin yksinäinen mies joka suree vaimonsa menetystä,näin ei siis suinkaan ole asia
        Ja omistanut tai ominuthan en häntä avioliittomme aikanakaan,tunnetuin seurauksin
        Mutta emw34 on siinä oikeassa että minulle vaimoni oli/on elämäni nainen enkä usko että toista niin ´oikeaa´ sattuu enää kohdalle,en ole epätoivoinen enkä etsi väkisin

        nainen ja kumma juttu kun minua säälitellään ja luullaan että kärsin yksin elämisestä!Miksi koska väkivaltasesta erosin ja ei tarvii sääliä kenenkään.Miksi ei oltu huolissaan kun olin nyrkkeilysäkki,onneksi olen yksin!


      • Aatos
        voi hyvänen aika kirjoitti:

        nainen ja kumma juttu kun minua säälitellään ja luullaan että kärsin yksin elämisestä!Miksi koska väkivaltasesta erosin ja ei tarvii sääliä kenenkään.Miksi ei oltu huolissaan kun olin nyrkkeilysäkki,onneksi olen yksin!

        Yritetäänkö sinuakin jatkuvasti parittaa jonkun tuttavien mielestä ´sopivan` kanssa?


      • Pirre*
        Aatos kirjoitti:

        Olen ehkä huono ilmaisemaan ajatuksiani koska juuri naiset ovat saaneet päähänsä että olisin yksinäinen mies joka suree vaimonsa menetystä,näin ei siis suinkaan ole asia
        Ja omistanut tai ominuthan en häntä avioliittomme aikanakaan,tunnetuin seurauksin
        Mutta emw34 on siinä oikeassa että minulle vaimoni oli/on elämäni nainen enkä usko että toista niin ´oikeaa´ sattuu enää kohdalle,en ole epätoivoinen enkä etsi väkisin

        pitänyt lukea kaikki vastauksesi, silloin olisin kai tajunnut asian oikean laidan...anteeksi, olin huolimaton.

        Tuntuu ihmeelliseltä, että vieläkin pidät vaimoasi sinulle ainoana oikeana naisena...se todistaa että on olemassa ns. yhdennaisen miehiä...

        *ihmeihen aika ei ole ohi*.

        Hyvää jatkoa.


      • Pirre* kirjoitti:

        pitänyt lukea kaikki vastauksesi, silloin olisin kai tajunnut asian oikean laidan...anteeksi, olin huolimaton.

        Tuntuu ihmeelliseltä, että vieläkin pidät vaimoasi sinulle ainoana oikeana naisena...se todistaa että on olemassa ns. yhdennaisen miehiä...

        *ihmeihen aika ei ole ohi*.

        Hyvää jatkoa.

        yhden miehen nainen, ovat mielestäni yli-ihannoituja romanttisia myyttejä.

        Tiedän muutamia meitä vanhempia onnellisia pariskuntia, jotka ovat kuvitelleet myytin omalla kohdallaan todeksi vielä eron tai puolison kuoleman jälkeenkin. Iloitsen niiden puolesta, jotka ovat "joutuneet" huomaamaan, että myös sen "toisen oikean" kanssa voi aloittaa uuden erilaisen, monella tavoin rikkaan ja onnellisen parisuhteen.

        Uusien siipien kasvattaminen rikkoutuneiden tilalle vaatii oman aikansa. Joillain siihen kuluu koko loppuelämä.


      • optimisti-orvokki kirjoitti:

        yhden miehen nainen, ovat mielestäni yli-ihannoituja romanttisia myyttejä.

        Tiedän muutamia meitä vanhempia onnellisia pariskuntia, jotka ovat kuvitelleet myytin omalla kohdallaan todeksi vielä eron tai puolison kuoleman jälkeenkin. Iloitsen niiden puolesta, jotka ovat "joutuneet" huomaamaan, että myös sen "toisen oikean" kanssa voi aloittaa uuden erilaisen, monella tavoin rikkaan ja onnellisen parisuhteen.

        Uusien siipien kasvattaminen rikkoutuneiden tilalle vaatii oman aikansa. Joillain siihen kuluu koko loppuelämä.

        En silti usko olevani ihannanoitu.
        Olen korkeintaan ympäristön silmissä luotettava perheellinen,joka elää ja antaa toisten elää.

        Olen hyvin luonteeltani suurpiirteinen,
        empaattinen, erehtyvä, anteeksipyytävä,
        mutta myös anteeksi antava.(nämä tit,vain omia käsityksiä ja sit.ne käs.)
        Rakastan vaimoani aina,vaikka tulisi ero.
        Olen sen hänelle ja myös kaikille tuttaville sanonut,että rakastan häntä niin paljon,että jos hän löytää paremman elämän joko toisen kautta tai vaikka yksin eläen,niin sen hänelle suon.

        Silti rakkaus häneen jää,siitä olen varma.

        Aivan hyvin voi ja usein löydetään uusi alku toisen kumppanin kautta,mutta on myös minun kaltaisia,joka on löytänyt sen elämänmittaisen rakkauden ja se riittää minulle.

        Rakkautta ja ystäviä jää sen jälkeenkin,jos suhde päättyy.
        Meillä on aina ollut omat privaattielämämme ja siksi en(emme) tunne mustasukkaisuutta,koska rakkaus "pyyteetöntä",ja se perustuu pelkkään antamiseen ja vapaaehtoisuuteen kaikilla tasoilla.
        Onneksi rakkaus on molemmin puolista ja vielä säilynyt niin vahvana,ja olen sitä kokenut enemmän,kuin kukaan kohdalleen saattaa toivoa.

        Olen saanut rakkautta koko elämäni ajan aivan pienestä lapsesta tähän 53-vuotiaaksi asti.
        Kolme omaa täysi-ikäistä lasta;lisäksi neljä rakasta sisarusta sekä muutama todella hyvä ystävä,joten turvaverkkoni on niin vahva,että en pelkää edes eroa,(tapahtuisi se sitten miten tahansa).
        En enää etsisi uutta rakkautta vaan antaisin ja saisin rakkautta niiltä muilta ,joita minulla on.

        Sen tiedän,että ero varmaan olisi 'yksi kuolema',mutta sekään ei silti rakkauttani "tappaisi",niin vahvasti uskon,jopa "tiedän/tunnen.

        Silti elän aivan tavallista perhe-elämää,eikä meidän arki ole sen kummempaa,kuin muiden.
        Ehkä enemmän tunteita näytämme ja sanomme sitä tarkoittaen,kuin jotkut kliseenä käyttävät pariskunnat.vrt."kirkkouskovaiset".

        Annetaan kaikkien hakea ne omat parhaat tavat,eikä (karrikoiden sanoen)tyrkytetä omia hyväksi osoittautuneita ratkaisuja.

        Tärkeämpää on yrittää lyötää kunkin yksilölliset tunteet ja elämänsisältö/suunta hänen kannaltaan,eikä omista lähtökohdista päin.


      • emw34 kirjoitti:

        En silti usko olevani ihannanoitu.
        Olen korkeintaan ympäristön silmissä luotettava perheellinen,joka elää ja antaa toisten elää.

        Olen hyvin luonteeltani suurpiirteinen,
        empaattinen, erehtyvä, anteeksipyytävä,
        mutta myös anteeksi antava.(nämä tit,vain omia käsityksiä ja sit.ne käs.)
        Rakastan vaimoani aina,vaikka tulisi ero.
        Olen sen hänelle ja myös kaikille tuttaville sanonut,että rakastan häntä niin paljon,että jos hän löytää paremman elämän joko toisen kautta tai vaikka yksin eläen,niin sen hänelle suon.

        Silti rakkaus häneen jää,siitä olen varma.

        Aivan hyvin voi ja usein löydetään uusi alku toisen kumppanin kautta,mutta on myös minun kaltaisia,joka on löytänyt sen elämänmittaisen rakkauden ja se riittää minulle.

        Rakkautta ja ystäviä jää sen jälkeenkin,jos suhde päättyy.
        Meillä on aina ollut omat privaattielämämme ja siksi en(emme) tunne mustasukkaisuutta,koska rakkaus "pyyteetöntä",ja se perustuu pelkkään antamiseen ja vapaaehtoisuuteen kaikilla tasoilla.
        Onneksi rakkaus on molemmin puolista ja vielä säilynyt niin vahvana,ja olen sitä kokenut enemmän,kuin kukaan kohdalleen saattaa toivoa.

        Olen saanut rakkautta koko elämäni ajan aivan pienestä lapsesta tähän 53-vuotiaaksi asti.
        Kolme omaa täysi-ikäistä lasta;lisäksi neljä rakasta sisarusta sekä muutama todella hyvä ystävä,joten turvaverkkoni on niin vahva,että en pelkää edes eroa,(tapahtuisi se sitten miten tahansa).
        En enää etsisi uutta rakkautta vaan antaisin ja saisin rakkautta niiltä muilta ,joita minulla on.

        Sen tiedän,että ero varmaan olisi 'yksi kuolema',mutta sekään ei silti rakkauttani "tappaisi",niin vahvasti uskon,jopa "tiedän/tunnen.

        Silti elän aivan tavallista perhe-elämää,eikä meidän arki ole sen kummempaa,kuin muiden.
        Ehkä enemmän tunteita näytämme ja sanomme sitä tarkoittaen,kuin jotkut kliseenä käyttävät pariskunnat.vrt."kirkkouskovaiset".

        Annetaan kaikkien hakea ne omat parhaat tavat,eikä (karrikoiden sanoen)tyrkytetä omia hyväksi osoittautuneita ratkaisuja.

        Tärkeämpää on yrittää lyötää kunkin yksilölliset tunteet ja elämänsisältö/suunta hänen kannaltaan,eikä omista lähtökohdista päin.

        kanssasi. Mikään ei voisi olla parempaa kuin saada elää sen oman rakkaan tutun turvallisen kumppanin kanssa koko elämänsä. Kaikille sitä ei valitettavasti ole suotu.

        En tarkoita tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. Omasta mielestäni keskustelemme aikuisten kesken asioista ja erilaiset näkökulmat rikastuttavat keskustelua.

        Oma puheenvuoroni kumpusi ajatuksista, jotka liittyivät tilanteeseen, jossa ihminen on omasta tahdostaan riippumatta jäänyt elämään yksin. Joku etsii koko elämänsä sitä ainoaa oikeaa, jonka tavatessa "heti tuntisi taivaan aukeavan". Toinen jää leskeksi, kolmannen kumppani lähtee uuden rakkaan matkaan ja hylkää perheensä. Kaikissa näissä tapauksissa minusta on surullista, jos ihminen uskoo, että on olemassa sellainen yksi ainoa oikea ihminen, joka on tarkoitettu juuri hänelle. Jos kyseessä ei ole tietoinen valinta vaan mainitsemaani myyttiin liittyvä uskon, silloin se on mielestäni surullista.

        Salli minun iloita erityisesti niiden vanhojen ihmisten puolesta, jotka ovat vielä puolisonsa kuoleman jälkeen uskaltaneet ottaa rinnalleen uuden ihmisen, jonka kanssa voivat köpötellä käsi-kädessä sen sijaan että viettäisivät yksin mökissään viimeiset vuotensa.


      • optimisti-orvokki kirjoitti:

        kanssasi. Mikään ei voisi olla parempaa kuin saada elää sen oman rakkaan tutun turvallisen kumppanin kanssa koko elämänsä. Kaikille sitä ei valitettavasti ole suotu.

        En tarkoita tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. Omasta mielestäni keskustelemme aikuisten kesken asioista ja erilaiset näkökulmat rikastuttavat keskustelua.

        Oma puheenvuoroni kumpusi ajatuksista, jotka liittyivät tilanteeseen, jossa ihminen on omasta tahdostaan riippumatta jäänyt elämään yksin. Joku etsii koko elämänsä sitä ainoaa oikeaa, jonka tavatessa "heti tuntisi taivaan aukeavan". Toinen jää leskeksi, kolmannen kumppani lähtee uuden rakkaan matkaan ja hylkää perheensä. Kaikissa näissä tapauksissa minusta on surullista, jos ihminen uskoo, että on olemassa sellainen yksi ainoa oikea ihminen, joka on tarkoitettu juuri hänelle. Jos kyseessä ei ole tietoinen valinta vaan mainitsemaani myyttiin liittyvä uskon, silloin se on mielestäni surullista.

        Salli minun iloita erityisesti niiden vanhojen ihmisten puolesta, jotka ovat vielä puolisonsa kuoleman jälkeen uskaltaneet ottaa rinnalleen uuden ihmisen, jonka kanssa voivat köpötellä käsi-kädessä sen sijaan että viettäisivät yksin mökissään viimeiset vuotensa.

        tarkoitin.

        Pitäisi ottaa yksilölliset valinnat vastaan itsestäänselvyyksinä,ja antaa tukea kullekin hänen omista lähtökohdistaan,eikä omista vaikkakin miten hyviltä tuntuvista valinnoista.

        On aivan turhaa sanoa että tämä tai tämä toimii; se ei voi olla kuin jokin,parhaimmillaan keskimääräinen neuvo yleisellä tasolla,ei muuta.

        Se vain tuntui aikaisemmasa viestissäsi omaarvoiselta osin 'osoittavalta' lähtökohdalta,että olisi jokin myytti sellainen elämän(ihannointi) mittainen rakkaussuhde,ei se minunkaan kohdalla ole myytti ja sen tämän oma rakkauteni jo osoittaa,että myytitkin syntyvät konkreettisista asioista ja ne voivat olla toisille aivan luonnollista ja mikä parasta, se saattaa antaa voiman myös koko loppuelämälle hyvinä muistoina ja lapsina sekä koko elämäntavan ja nautinnon suhteen.

        jk.Ónhan myös suuri joukko sellaisia henkilöitä,jotka aikansa etsittyään´kumppania,tulevat siihen tulokseen,että onkin itselle parempi ryhtyä nauttimaan siitä, mitä ympärillä on saatavana eikä etsiä koko elämäänsä käyttäen voimansa siihen myllerrykseen,joka siitä saattaa seurata.
        Heille sinkkuna elämä on se paras ja oikein valinta ja sekin voi olla hyvin "täysipainoista" ja virikkeellistä elämää.

        Yksilöölisyys ja hänen omat tarpeet ja lähtökohdat pitää olla AINA etusijalla,ei mikään muu.

        Enhän kai vahingossakaan ollut kyseenalaistamassa sinun iloa niiden vanhojen ihmisten puolesta,jotka löytävät uuden puolison seurakseen.

        Ei tulisi mieleenikään että siinä olisi sellaista,joka esim.antaisi olettaa,että edellinen kummpani ei olisi ollut oikea tai,että rakkautta ei ole saanut riittävästi.

        Edelleen korostan,että kaikki omakohtaiset valinnat ovat oikeita,ei kai kukaan halua "väärin"valita.Se onko seuraukset mitkä,niihin emme voi siinä vaiheessa vaikuttaa.


    • Olen lukenut läpi

      koko ketjun ja ymmärrän että edelleenkin rakastat vaimoasi kaikesta huolimatta?
      On hyvä että voi antaa anteeksi ja ymmärtää toisen osapuolen käytös,katsele kuitenkin hieman sivusilmällä jo muuallekin,jossain se nti/rouva Oikea sinuakin odottaa,hyvää jatkoa sinulle!

    • Eräs katuva N37

      Tiedätkö,itken vieläkin!
      Luin kirjoituksesi ja se SATTUI!
      Menin itsekin naimisiin nuoruudenrakkauteni kanssa,saimme neljä lasta,teimme paljon töitä ja rakensimme talon,kaksi vanhinta lasta kävivät silloin jo lukiota.Perhe-elämämme oli kaaosmaista,kumpikin extratöissä iltaisin,mieheni portsarina ja tuli kotiin myöhään
      joten kotityöt kasaantuivat minulle ja lapsille meillä oli kaiken lisäksi kaksi koiraa.
      Tämän kaaoksen keskellä ykskaks RAKASTUIN!Olin oman työni lisäksi iltatyössä keskikaljabaarissa ja soitin usein asiakkaille taksin ja tämä sama taksikuski oli usein vuorossa,hän oli minua yli kymmenen vuotta nuorempi ja eronnut kolmen lapsen isä.Aloimme tapailemaan,kiihkeitä kohtaamisia,seksiä taksin takapenkillä,olin kuin 18-vuotias hupakko,en ajatellut seurauksia,vain rakastin!
      Kunnes.. mieheni sai tietää!Hän antoi minulle kaksi vaihtoehtoa,joko unohtaa tämä toinen tai muuttaa kotoa välittömästi,hänelle jäisivät siinä tapauksessa lapset!
      Valitsin rakkauden.... sitä olen katunut nyt 30 vuotta!!!! Kun muutin tämän rakastettuni luo alkoi arkielämämme,hän osoittautui tuurijuopoksi!Eron jälkeen talomme muutiin,en saanut jaossa juuri mitään koska velka oli melkoisesti,sain kuitenkin käsirahan kaksioon,entinen mieheni osti 3h k asunnon johon kolme nuorinta lasta jäivät asumaan kun hän itse tapasi uuden naisen jonka luo hän muutti asumaan,he ovat olleet onnellisesti naimisissa jo yli 20 vuotta.. lapsillani on kaikilla neljällä nyt jo perheet...itse olen nyt eläkkeellä,asun pienessä asunnossa toisella paikkakunnalla jonne muutin" suuresta rakkaudestani" erottuani/PÄÄSTYÄNI EROON.. lapseni eivät puhu kanssani tänäkään päivänä,ei mene yhtäkään iltaa etten ajattelisi heitä ja katuisi, mutta se on myöhäistä!!!
      Te kaikki,ARVOSTAKAA AVIOMIESTÄNNE/VAIMOANNE ja sitä mitä teillä on,älkää kurkotelko kuuhun!
      Sinulle AAtos: Kunpa mieheni ja lapseni olisivat yhtä anteeksiantavia kuin sinä,ikävä kyllä ei,olen menettänyt KAIKEN!

    • junttiukko

      Hienoa,valitse tarkoin,älä tyydy korvikkeeseen!

    • junttiukko

      Tässä kirjoitti mies joka on satsannut koko elämänsä perheeseen ja lapsiin ja häntä arvostellaan ja käsketään hankkia elämä!
      Kunnia sinulle Aatos ettet syytä vaimoasi ja olet pitänyt itsekunnioituksesi etkä hankkinut vaimosi tilalle halpaa kopiota!

      • multiNikkix

        ...ja naisten monisanaista sympatiaa, naisten vastauksista aistin enkä niinkään arvostelua. Enhän minä, eikä varmaankaan kukaan muukaan kiistä sitä, etteikö Aatos ole tehnyt parhaansa perheensä eteen.
        Nyt on kulunut jo noin paljon vuosia erosta, ja ent.vaimolla on toinen suhde edelleen. Aatos on yksin, ei yksinäinen, sekin on luettu. Tottakai siinä tulee lukijalle myötäelävä tunne, että onhan Aatoksen aika löytää uusi suhde. Jos Aatos otti aiheen tälle palstalle, niin ei hän voi välttyä erilaisilta mielipiteiltä. Pitäisikö meidän naisten tuntea niin kaikkinielaiseva ainutkertaisuutemme, että siteeraisimme meidän monien täällä keskustelevien naisten ex-miesten uusia suhteita meidän halvoiksi kopioiksi?
        Onneksi emme ole. Minä olen aikapäiviä eronnut, samoihin aikoihin kuin Aatos. En missään mielessä sano ex-mieheni uutta vaimoa minun halvaksi kopioksi, kyllä hän on oma ainutkertainen yksilönsä persoonana.


      • Hemuli
        multiNikkix kirjoitti:

        ...ja naisten monisanaista sympatiaa, naisten vastauksista aistin enkä niinkään arvostelua. Enhän minä, eikä varmaankaan kukaan muukaan kiistä sitä, etteikö Aatos ole tehnyt parhaansa perheensä eteen.
        Nyt on kulunut jo noin paljon vuosia erosta, ja ent.vaimolla on toinen suhde edelleen. Aatos on yksin, ei yksinäinen, sekin on luettu. Tottakai siinä tulee lukijalle myötäelävä tunne, että onhan Aatoksen aika löytää uusi suhde. Jos Aatos otti aiheen tälle palstalle, niin ei hän voi välttyä erilaisilta mielipiteiltä. Pitäisikö meidän naisten tuntea niin kaikkinielaiseva ainutkertaisuutemme, että siteeraisimme meidän monien täällä keskustelevien naisten ex-miesten uusia suhteita meidän halvoiksi kopioiksi?
        Onneksi emme ole. Minä olen aikapäiviä eronnut, samoihin aikoihin kuin Aatos. En missään mielessä sano ex-mieheni uutta vaimoa minun halvaksi kopioksi, kyllä hän on oma ainutkertainen yksilönsä persoonana.

        Tuskin löytyy vaimoni vertaista minulle,en tiedä mitä tekisin jos hän minut jättäisi?


    • osan ketjusta

      Olen nainen, ja myös eronnut n. kymmenen vuotta sitten. Mieheni löysi uuden naisen ja lähti jättäen minut ja kaksi lastamme selittelemättä mitään. Tottakai olin alussa kauhuissani, ihmeissäni, häpeissäni, raivoissani, itkuissani, rytmihäiriöissä, ja ennenkaikkia naisena nöyryytetty ja loukattu että mies löysikin paremman kuin minä.
      Luulen että nämä tunnekuviot ovat pitkälti samanlaiset kaikilla eronneilla, tai siis ns. parisuhteesta "jätetyillä" osapuolilla. Minulla on ihana ystäväkööri, jossa on suurin osa eronneita, kuinkas muuten;), ja tunneasiat ollaan keskusteltu sen sata kertaa yhdessä läpi.

      Alussa odotin, että kyllähän se mies huomaa miten hyvän naisen hän jätti ja tulee juttelemaan asioista paremmin. Eipä vaan tullut. Itse tajusin myös aika pian, että ei hän minun kannalta katsoen enää niin vaan "tule takaisin", kuten vanhemmat ihmiset parastaan tarkoittaen minua lohduttivat.

      Kun asiat menevät siihen pisteeseen, että jompi kumpi muuttaa pois yhteisestä kodista, niin sehän on koko avioliiton jonkin tason päätöstilitys. Ei siihen kävellä noin vain takaisin, se on unelmaa, valitettavasti. Se se vasta vaatiikin monien kuukausien, vuosien työn, että päälle tulleet asiat voidaan nollata, ja aloittaa niinkuin ihan alusta. Minä jonkin aikaa yritin vihata miestäni, mutta ei se onnistunut. aika pian, kumma kyllä, tajusin, että mitä enemmän tunnen katkeruutta, sitä enemmän teen hallaa vaan itselleni, valitettavasti. On vaan osattava päästää irti, ja antaa ihmisten ja ennenkaikkea itsensä jatkaa matkaa. Sehän ei ole helppoa, ainakaan aluksi. Kyllä minäkin olen monet monet kerrat, rajallinen sielu kun olen, kaikesta tästä huolimatta, sortunut ajattelemaan vähän häijyä ex-miehestäni, ja olen kyllä sanonut hänestä typerästi lapsillenikin, tunnustan heti sen. Enhän ole enkeli, en herra varjelkoon! Lapseni kyllä suodattavat pahan tuuleni tyylikkästi, tuntevat minut. Onneksi aika äkkiä sanovat isäänsä puoltavat kommentit, niin että putoan maanpinnalle.

      En ole kuitenkaan löytänyt uutta pysyvää parisuhdetta itselleni. Olen silti kulkenut, liikkunut, tapaillut miehiä. Hyvänen aika olen toki ihastunutkin tai vaan yksinkertaisesti ihmisen ikävässäni ollut miehen kanssa lakanoiden välissä, mikä sen mukavampaa. En minä tunne että olisin pettänyt itseäni enkä sitä toista, eihän siinä ole valoja vannottukaan ennen yötä. Sekin on aika unelmaa, jos luulee, että heti ensimmäinen tuttavuus olisikin se tuleva kumppani. Päinvastoin, nythän on vaan aikaa rauhassa tutustua moniin ihmisiin.

      Kirjoituksesi viimeisessä kappaleessa sanot tämän hetkisen tunnelmasi, ettet ole päässyt vielä tasapainoon tästä erostasi. Minä olen päässyt, uskon niin. Silti asun samassa kodissa, en ole viitsinyt vaihtaa kotiani enkä huonekalujani toisiksi, vaikka hyvää tarkoittavat ihmiset kehottelevat minua tekemään niin. Tykkään elämästäni, vaikka joskus olen alakuloinenkin. Tapailen ihmisiä, ystäviäni, pidämme joutavanpäiväistä hauskaa! Huumori on hyvää hoitoa terveydelle. Eilenkin illalla tapasin, taas momennenko kerran,erään sokkotreffimiehen, katsotaan miten käy...;)! Elämämme on liian lyhyt enää tuhlattavaksi liian tarkkoihin suunnitelmiin tai tavoitteisiin, mutta toiveet pitää aina olla!

      • Aatos

        Ymmärrät tilanteeni
        Olen myös tavannut muutamaa naista mutta se ei tuntunut oikealta ratkaisulta,en tosin ole käynyt sokkotreffeillä joka tuntuu mielestäni jo aika epätoivoiselta mutta ehkä voi joskus onnistuakin,lykkyä tykö!


      • katkeruutta

        mutta kuitenkin epäonnistuminen vaivaa samalla tavalla kuin aloittajaa tai minua, sellaista ihmistä jonka kanssa voisi aloittaa puhtaalta pöydältä ei taida löytyä. Siinä se myrkky vielä jäytää, sanotaan mitä sanotaan. Mieluummin jätetään kuin tullaan jätetyksi.


    • Yks tyyppi

      Ei eo aina ole miehen syy vaikka meitä aina syytetäänkin, kuten tässäkin aiheessa huomaa on akkamafia heti syyttämässä Aatosta siitä ettei ole osoitanut tarpeeksi huomiota vaimolleen vaan puuhaillut liikaa lastensa kanssa,eikö se ole isän velvollisuus?

      • Pirre*

        Taijjatta pittee puolenu..


      • jos ei omistaudu lapsille

        on muka huono isä,jos taas omistautuu lapsille naisten mielestä liikaa on taas huono aviomies ja epäromanttinen,,tämän palstan akat eivät ole koskaan tyytyväisiä!


      • sanoivat
        jos ei omistaudu lapsille kirjoitti:

        on muka huono isä,jos taas omistautuu lapsille naisten mielestä liikaa on taas huono aviomies ja epäromanttinen,,tämän palstan akat eivät ole koskaan tyytyväisiä!

        vanhatpiiat miehistä.


      • Juuri nämä
        sanoivat kirjoitti:

        vanhatpiiat miehistä.

        sinkku yh-äidit ovat heti arvostelemassa Aatostakin,hän ei muka ole ollut hyvä aviomies ja vaimolla oli siis SYY olla petollinen ja salasuhteessa kuusi vuotta ;D


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      176
      2051
    2. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      36
      1718
    3. Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!

      Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi
      Kotimaiset julkkisjuorut
      10
      1389
    4. Sinä olet tärkeä

      Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu
      Ihastuminen
      59
      1187
    5. Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?

      Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      225
      1180
    6. Varisjärvellä mersu.

      Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas
      Suomussalmi
      16
      1030
    7. Mitähän ajattelet J

      Tästä kaikesta? Mä välitän susta oikeasti.
      Ikävä
      60
      955
    8. Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...

      Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv
      Kotimaiset julkkisjuorut
      58
      951
    Aihe