Masennus

Tuo on minulle hyvin tuttua. Olen ollut masentunut jo parin vuoden ajan eikä minulla ole yhtään ystävää, joka välittäisi ja kuuntelisi. Minäkin olin ennen sosiaalinen ja tein kaikkea, mutta nykyään olen vain kotona huoneessani. Neuvoisin sinua menemään jonkun koulupsykologin tms. juttusille. Minä käyn terapiassa ja se helpottaa. :) Tsemppiä!

Olet selvästi avun tarpeessa ja yritän antaa sinuulle muutaman vinkin. Ensinnäkin kerro äidillesi tilalle, jos olet puheväleissä äitisi kanssa. Äidit haluavat varmasti auttaa lapsiaan aina parhaan kykynsä mukaan enkä usko että sinä olisit tässä poikkeus. Jos et saa apua äidiltä, mene EHDOTTOMASTI kouluterkkarin luokse ja tilitä kaikki avoimesti, mitä sydänmelläsi on. Jos sekään ei auta, niin mene lähimpään terveyskeskukseen/sairaalaan ja vaadi että pääset psykologin tai terapeutin puheille..

Pahin mahdollinen vaihtoehtosi on se, että jäät kotia sänkyyn makaamaan ja annat pahan olosi jatkua. Samanikäiset ystäväsi voivat tuoda sinulle hetkellistä lohtua, mutta se ei poista sitä ongelmaa mikä on sinun sisälläsi. Siihen tarvitset ammattiauttajan apua.
Toivotan sinulle voimia ja onnea avun hakemisessa ja pidän peukkuja puolestasi.
Terveisin, Eräs 42 vuotias isä Keravalta

Olen itse 18v tyttö. Olen ollut vakavasti masentunut (diagnoosi:Vakava psykoottinen masennus) ja olen ollut hoidossa psykiatrisella nuoriso-osastolla. Nyt olen tosin jo päässyt pois ja masennus on lähes kadonnut. Ajattelin jos kaipaisit juttukaveria niin mailaa:[email protected] tai meseossa on sama..

Parhaiten sinua osaavat auttaa terveydenhoitajat, psykologit, terapeutit, lääkärit, mielenterveyshoitajat, pappi jne... joten älä vaivu synkkyyteen vaan puhelinluettelo kouraan ja soittamaan. Myös lähimmäisille tai kevereille, päiväkirjalle tai kenelle vaan uskoutuminen yleensä helpottaa. Myös aika helpottaa, mutta kannattaa hakea apua ajoissa, ettei tarvi turhan tähden synkistellä. Jaksamisia :)

tiedän kyllä masennuksesta, kun muutamilla tuntemillani tyypeillä sitä on ollut. mutta kyllä siitäkin voi selvitä. ihan näin ehdottaisin vaan, että voisit kokeilla aloittaa jonkin kiinnostavan harrastuksen, joka veisi ajatukset muualle, ja jossa voisit saada kavereita.
ja hyvä kun olet viiltelyn lopettanut, myöhemmässä vaiheessa siitäkään ei ole mitään muuta kuin haittaa.
koita pärjätä : )

Ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu. Itse olen viime kesästä alkaen ollut maassa (ja olen siis saman ikäinen kuin sinä, 13), ilman mitään näkyvää syytä. Nyt koulun ja yläasteen alkaessa olen erkaantunut kavereistani, olen mielummin yksin ja vanhempani ovat ihmetelleet. Nämä kaverini ovat huomautelleet jatkuvasti siitä, kuinka paljon minulla on finnejä naamassa ja miksi en peitä niitä puuterilla, koska ne ovat rumia. Sitten he ovat kehottaneet pilailumielessä hankkiutumaan hoitoon (en ole kuitenkaan kertonut mistään ajatuksistani heille). Tuntuupa kivalta. En jaksa keskittyä mihinkään, en jaksa opiskella, lintsaan harrastuksistani ja pian varmaan myös koulustani. Toisaalta, tämä voi omalta osaltani olla pelkkää "teiniangstia", eli en vielä aio kertoa tästä terkkarille tms. Olen vain väsynyt tähän kaikkeen, ja olen käynyt laittamassa tästä keskustelun eräälle sivulle, mutta sain sieltä vain palautetta tyyliin "vitun teinix" ja "oi kun kauheeta, mee psykiatrille".