Olen

itse ollut sh.na ja os.hoitajana akuutilla kir.osastolla 35 vuotta. Kaikki alaiseni ja työtoverini ovat oleet aivan upeita potilaslähtöistä hoitotyötä tekeviä.Tiimini on vuosien varrella pelastanut monia ihmishenkiä, on autettu potilaita toipumaan isojenkin leikkausten jälkeen, on annettu solusalpaajahoitoja, on lohdutettu potilaita ja kuljettu mukana ja tuettu omaisia. Koko porukkamme oli sitoutunut omahoitajuuteen ja kouluttautumiseen, on opastettu lääkäreitä ja huolehdittu, että potilaat saavat korkeatasoista hoitoa, vaikka hoitajat ja lääkärit vaihtuivat.
Jaksamistamme kannusti potilaiden ja omaisten hyvä palaute, ja jos kehitettävää oli, yritimme
korjata toimintaamme.Parasta oli ns yhteen hiileen puhaltaminen: kannustimme ja autoimme toisiamme.
Palkka siihen osaamistasoon (pre- ja postoperatiivinen hoito, potilaan ohjaaminen kotona selviämiseen ja ns mukana kulkeminen ja lohduttaminen)on edelleen aivan surkea. Vain se, joka on todella professionaalinen hoitaja, ymmärtää tämän. Suurin osa luulee, että hoitajan työ on vain injektioden antoa tms, sellaistahan osaa tehdä vaikka "apina ".Tiedän, että monet potilaat ovat kokeneet jotain aivan muuta sairaaloiden osastoilla( niin minäkin potilaana olessani) mutta jokaiseen ammattiryhmään kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. Hoitotyöhön tulleet ovat varmasti kaikki halunneet tehdä työtään ihmisen parhaaksi, mutta jossakin vaiheessa kyynistyneet. Onko syy ollut arvostuksen puutteessa, eikö edes oma yhteisö ole arvostanut.
Raha/ työstä saatu palkka ei hoitajilla kellään ole eikä kai koskaan tule Suomessa olemaan se, mitä työn vaativuus pitää sisällään.Hänen,joka lähtee hoitotyön koulutukseen ja yrittää pysyä ammatissaan, tulee saada ammatillista tukea ja arvostusta ainakin omalta yhteisöltään ja esimiehiltään. Ja tietysti jatkuvaa koulutusta
osatakseen ja jaksaakseen kuluttavassa työssään .