Eräänlainen ajatus

Istuin autossa ja katselin pihalle. K- raudan pihalle kerääntyi muitakin autoja, ja ihmiset kiirehtivät sateelta rakennuksen lämpöön. Kuuntelin pisaroiden satunnaista tipahtelua auton kattoon. Kaksi autoa pysäköi eteeni vierekkäin, ensimmäisenä parkkeerannut nousi ja avasi jälkeenpäin tulleen, auttoi kaksi pientä lasta sieltä ulos. Mies ja vaimo lapsineen, mietin oliko vanhemmilla ollut riitaa siitä kumman kyytiin lapset menevät. Minun vanhempani olivat riidelleet siitäkin.
Olin itsekin lapsi, hämmentynyt teini. Kypsempi kuin ikäisensä, sellainen, jolla oli aikaa käydä äidin kanssa kaupassa. Paitsi tänään jäin mieluummin autoon, sillä äiti ei ansainnut kantoapua tulomatkan aikana huutamiensa kirouksien takia. Minut hän oli kironnut, tavallista pahemmin. Hän oli laukonut asioita, jotka olin yrittänyt unohtaa, repi vanhat haavani auki ja lisäsi pökköä pesään. Olin vain vaiennut, ettei vastaan väittäminen innostaisi häntä lisäämään solvaamisen määrää.
Autoja tuli ja meni, äiti viipyi kaupassa. Sama se minulle oli, viipyi miten pitkään halusi, olihan perjantai eikä minulla kiirettä minnekään.
Avasin oven ja sylkäisin purkan pois. Sen jauhaminen oli pitkästyttävää. Jatkoin eteenpäin tuijottamista, ja ajattelin kaikkea turhaa elämässäni, elämässäni ilman sisältöä sen kummemmin. Olin kuin kirja ilman tekstiä, kaikki into ja elämänhalu oli kadonnut aikaa sitten. Historian kirjoista olin onneni löytänyt.
Joku poika luuli että tuijotin häntä, ja vilkutti. Tuhahdin itsekseni, mutten vastannut vilkutukseen.
Odotin ja odotin. En tiennyt kuinka kauan. Sitten pelkääjänpaikan puoleinen ovi avattiin, ja käännyin hitaasti katsomaan. Musta hahmo keltaisessa sadetakissa, miten silmiä hivelevä yhdistelmä. Hahmolla oli kädessään ase, jonka piippu osoitti minua. En ajatellut sitä, mistä hahmo oli tullut, mutta sen tiesin, että olin odottanut häntä koko ikäni. Samanlainen kohtaloni ei olisi kuin historiallisten sankarieni, jotka kuolivat kukakin enemmän tai vähemmän kunniallisesti. Tässä ei ollut mitään kunniallista, kun hahmo lähetti minut tuonpuoleiseen luodilla, jota koskaan ei tultaisi löytämään. Hahmoa, pyssyä, tai keltaista sadetakkia, ei niitä löydettäisi. Kallossani ei olisi reikää, sillä kaikki oli vain vertauskuvaa. Olin saattanut oman tarinani loppuun. Kauan sitä oltiin jo odotettukin.