Jotkut omaiset osaa valittaa hoidosta tarpeeks. Yhdellä mummollakin on kaikki muuten kunnossa mitä nyt tavallisimpiin sairauksiin kuuluva verenpainetauti ja ripuli, mutta omainen tekee valituksen eräistä hoitajista, jotka vaan sattuivat olemaan lähettyvillä. Varmaankin jokainen hoitaja saa työssä oloaikanaan ainakin yhden valituksen. Hoitajat kyllä pitävät mummusta huolta ja kuuntelevat häntä. Tekevät olon mahdollisimman mukavaksi. Heidän tehtävänään ei ole huolehtia omaisista, vaan potilaista. Kyllä ottaa päähän näiden hoitajien puolesta, kun valitus on tehty ilman pätevää syytä. Mitään ongelmia näille hoitajille ei varmanakaan tule, koska he eivät ole tehneet mitään väärin. Mutta kyllä se vähän väsyttää ja laskee kiinnostusta työhön, kun syyttä suotta valituksia tehdään. Mutta kiitos, että suurin osa omaisista on aivan ihania.
Omaiset
Auts
2356
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olkaamme aluksi yksimielisiä siitä, että jonkinlainen valitusmahdollisuus on kuitenkin hyvä olla olemassa. Mutta joissain tapauksissa on varmaan käynyt niin, että potilaan hoidon laadusta vastaaminen hoitohenkilöstön työhön puuttumisen kautta onkin muodostunut enemmän omaisten kuin potilaan itsensä tai henkilökunnan projektiksi. Takana voi olla yksinkertaisesti esim. tietämättömyys, vallanhimo tai alistamisen tarve. Mutta pois ei voi sulkea myöskään todellista huonoa asioiden hoitoa.
Minulla on molemmat vanhemmat juuri nyt laitoshoidossa, ja pidän yhteyttä etänä, koska työskentelen ja asun toisella puolella Suomea. Isän kohdalla olen sitä mieltä, että hänen tulee itse saada tarpeeksi tietoa omasta fyysisestä sairaudestaan, jotta voi itse arvioida tilanteensa esim. sen suhteen, että pystyykö toimimaan jatkossa Alzheimer-potilaan omaishoitajana. En ole juurikaan pitänyt yhteyttä hoitohenkilöstöön vaan tieto tulee minulle isän itsensä kautta. Epäkohtana hän piti aluksi juuri mm. tiedon saamattomuutta, mikä sekin on varsin subjektiivinen kokemus. Tilanne on nyt korjautunut ilman, että minä olisin siihen puuttunut muutoin kuin olemalla passiivinen, mahdollisesti jonkun mielestä jopa välinpitämätön omainen.
Äidille, joka siis sairastaa Alzheimerin tautia eikä minua juuri kaipaile eikä kysele, soittelen harvemmin. Hänen asioistaan olen keskustellut enemmänkin henkilökunnan ja häntä tapaamassa käyneiden tuttavien kanssa. Hoitohenkilöstö on minulle ilmaissutkin, että tämä on enemmänkin omaisten sairaus. Äiti itse viihtyy kuulemma hyvin palvelutalossa ja on tyytyväinen, kun saa seurustella muiden vanhusten kanssa ja puuhailla pienten askareiden parissa. Kyllä hän minutkin vielä muistaa, mutta jonain päivänä ei välttämättä enää näin ole asia.
Viime keväänä kävi niin, että äiti sai uuden lääkityksen, jonka seurauksena maha meni sekaisin. Kyllä isäkin omaishoitajana oli ymmärtänyt, ettei siinä valittaminen auttanut. Uudet lääkkeet voivat joillekin potilaille aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia. Äiti otettiin peräti sairaalaan muutamaksi päiväksi tästä johtuen. Lääkitys on nyt kohdallaan ja mahavaivat ovat kadonneet. Voisiko tässä parempaa hoitoa enää vaatia?
Onnittelen itseäni! Olen saanut tuloksia aikaiseksi enemmän kuin kodin ja koulun välisestä yhteistyöstä on minulle asti kantautunut vuosikausiin: Nyt mummi ja ukki menevät yhdessä yhteiseen kotiinsa - aterioituaan ensin mummin palvelutalossa - saunomaan viikonloppuna. Hienoa, näin siirretään laitostumisen väistämätöntä alkamisajankohtaa.
Miksi joku voi haluta täydellistä hyysäämistä mitä tulee nuorten ja terveiden, elämään valmentautuvien lasten autonomiaan? Kamalinta on, että sitä vaaditaan joskus myös koulutettujen kouluvirkamiesten toimesta.