"Kun perimmäisiin kysymyksiin haetaan ratkaisua, menettävät teoriat ja kemikaalit tehonsa ja merkityksensä. Ei auta valkoinen takki eikä suurinkaan lääketieteellinen tietämys ja high-tech. Lääketieteen ja sosiaaliturvan kehittyminen sen paremmin kuin pohjoismainen hyvinvointimallikaan eivät ole poistaneet kristillisen lähimmäisenrakkauden, armon ja pelastuksen sanoman tarvetta", totesi ylilääkäri Kati Myllymäki puhuessaan puhuessaan kirkon sairaalasielunhoidon neuvottelupäivillä Helsingissä keskiviikkona. Neuvottelupäivät jatkuvat perjantaihin saakka.
Suomen luterilainen kirkko on huolehtinut sairaalasielunhoidon organisoinnista 40 vuoden ajan. Tätä nykyä terveydenhuollossa työskentelee yli 130 sairaalapappia. Neuvottelupäivien yhteydessä vietetyssä 40-vuotisjuhlassa puhunut Myllymäki kyseli, pidetäänkö koko termiä sielunhoito jo muumioituneena ja otetaanko kirkko esiin pölypussista vain, kun halutaan kirkkohäät tai muita sopivia perinteitä.
"Ihmisen elämän hauraus ja rajallisuus on tosiasia, joka jossakin vaiheessa pysäyttää meidät jokaisen. Raha, valta ja asema eivät tältä totuudelta suojele. Olkoon tsunami sitten yhden tai sadantuhannen ihmisen kokoinen murhenäytelmä, nousevat pintaan suuret olemassaolon kysymykset kärsimyksestä ja kuolemasta. Kärsimyksen ja olemassaolon rajallisuuden ahdistuksessa sanat tiivistyvät: auta ja armahda. Siinä kaikki", totesi Kirkon sairaalasielunhoidon toimikunnan puheenjohtajana toimiva Myllymäki.
Kirkko kantoi pitkään vastuun sairaanhoidosta
Huolenpito sairaista on kuulunut jo alkuseurakunnan ajoista kirkon harjoittaman lähimmäisenrakkauden piiriin. Kirkko kantoi pitkään päävastuun sairaan- ja köyhäinhoidosta myös Suomessa. 1700-luvulla alkoivat kehittyä piirilääkärijärjestelmä, sairaala- ja apteekkilaitos ja monet lääkinnälliset ammatit kuten kätilöt. Silti terveyspalvelujen tuottamisessa hyödynnettiin paljon kirkollista virkakuntaa, pappeja ja lukkareita, koska kirkko oli tuolloin ainoita käyttökelpoisia organisaatioita myös terveydenhuoltoa varten.
Sairaalalaitoksen kehittyminen johti siihen, että vuonna 1791 annettiin määräys, jonka mukaan jokaisessa läänissä tuli olla lasaretti. Niihin alettiin vähitellen perustaa saarnaajan virkoja. Seurakunnan ja kunnan hallinnot erosivat vasta vuonna 1865. Vuonna 1925 perustettiin Suomen ensimmäinen seurakuntien kokonaan palkkaama sairaalasaarnaajan virka Helsinkiin. Sotavuodet antoivat merkittävän sysäyksen sairaalasielunhoidon kehitykselle.
Hauraus on pyhä asia
Sairauden puhuttelevuudesta sairaalasielunhoitajille puhunut kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila katsoi, ettei hauraus ja suojattomuus ole niinkään paha vaan eräällä lailla pyhä asia.
"Olen kokenut sairauden kertovan minulle ihmisten yhteenkuuluvuudesta. Sairaudessa voimme kaikki tulla veljiksi ja sisariksi. Kipu opettaa nöyryyttä toisten kärsimystä kohtaan: en voi neuvoa, voin vain lohduttaa ja tarjota eväitä itsensä auttamiseen", totesi Hämeen-Anttila.
Elämän rajoilla testataan ihmisarvoa
Kirkkoneuvos Seppo Häkkinen katsoi, että kirkon ja sairaalasielunhoidon tehtävä on pitää esillä kristillistä näkemystä ihmisestä ja puolustaa erityisesti heikoimpien ja hauraimpien ihmisarvoa, joka niin usein on uhattuna.
"Elämän rajoilla, sen alkaessa ja päättyessä, testataan ihmisarvoa. Sielunhoito on on ennen kaikkea taistelua ihmisen toivon puolesta epätoivoa vastaan. Toivo ei ole sitä, että tosiasiat voitaisiin muuttaa toisiksi, vaan voimavara, joka kasvaa ihmisten keskinäisestä yhteydestä, elämän hyväksymisestä ja siitä iloitsemisesta, mikä elämässä on mahdollista. Toivo on toinen nimi Jumalan läsnäololle. Se on kirkon lääkettä sielun kipuun, hoitoa ihmisen ikuiseen ikävään", totesi Häkkinen. (KT 27.10.2005 vs)
Suomen luterilainen kirkko on huolehtinut sairaalasielunhoidon organisoinnista 40 vuoden ajan. Tätä nykyä terveydenhuollossa työskentelee yli 130 sairaalapappia. Neuvottelupäivien yhteydessä vietetyssä 40-vuotisjuhlassa puhunut Myllymäki kyseli, pidetäänkö koko termiä sielunhoito jo muumioituneena ja otetaanko kirkko esiin pölypussista vain, kun halutaan kirkkohäät tai muita sopivia perinteitä.
"Ihmisen elämän hauraus ja rajallisuus on tosiasia, joka jossakin vaiheessa pysäyttää meidät jokaisen. Raha, valta ja asema eivät tältä totuudelta suojele. Olkoon tsunami sitten yhden tai sadantuhannen ihmisen kokoinen murhenäytelmä, nousevat pintaan suuret olemassaolon kysymykset kärsimyksestä ja kuolemasta. Kärsimyksen ja olemassaolon rajallisuuden ahdistuksessa sanat tiivistyvät: auta ja armahda. Siinä kaikki", totesi Kirkon sairaalasielunhoidon toimikunnan puheenjohtajana toimiva Myllymäki.
Kirkko kantoi pitkään vastuun sairaanhoidosta
Huolenpito sairaista on kuulunut jo alkuseurakunnan ajoista kirkon harjoittaman lähimmäisenrakkauden piiriin. Kirkko kantoi pitkään päävastuun sairaan- ja köyhäinhoidosta myös Suomessa. 1700-luvulla alkoivat kehittyä piirilääkärijärjestelmä, sairaala- ja apteekkilaitos ja monet lääkinnälliset ammatit kuten kätilöt. Silti terveyspalvelujen tuottamisessa hyödynnettiin paljon kirkollista virkakuntaa, pappeja ja lukkareita, koska kirkko oli tuolloin ainoita käyttökelpoisia organisaatioita myös terveydenhuoltoa varten.
Sairaalalaitoksen kehittyminen johti siihen, että vuonna 1791 annettiin määräys, jonka mukaan jokaisessa läänissä tuli olla lasaretti. Niihin alettiin vähitellen perustaa saarnaajan virkoja. Seurakunnan ja kunnan hallinnot erosivat vasta vuonna 1865. Vuonna 1925 perustettiin Suomen ensimmäinen seurakuntien kokonaan palkkaama sairaalasaarnaajan virka Helsinkiin. Sotavuodet antoivat merkittävän sysäyksen sairaalasielunhoidon kehitykselle.
Hauraus on pyhä asia
Sairauden puhuttelevuudesta sairaalasielunhoitajille puhunut kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila katsoi, ettei hauraus ja suojattomuus ole niinkään paha vaan eräällä lailla pyhä asia.
"Olen kokenut sairauden kertovan minulle ihmisten yhteenkuuluvuudesta. Sairaudessa voimme kaikki tulla veljiksi ja sisariksi. Kipu opettaa nöyryyttä toisten kärsimystä kohtaan: en voi neuvoa, voin vain lohduttaa ja tarjota eväitä itsensä auttamiseen", totesi Hämeen-Anttila.
Elämän rajoilla testataan ihmisarvoa
Kirkkoneuvos Seppo Häkkinen katsoi, että kirkon ja sairaalasielunhoidon tehtävä on pitää esillä kristillistä näkemystä ihmisestä ja puolustaa erityisesti heikoimpien ja hauraimpien ihmisarvoa, joka niin usein on uhattuna.
"Elämän rajoilla, sen alkaessa ja päättyessä, testataan ihmisarvoa. Sielunhoito on on ennen kaikkea taistelua ihmisen toivon puolesta epätoivoa vastaan. Toivo ei ole sitä, että tosiasiat voitaisiin muuttaa toisiksi, vaan voimavara, joka kasvaa ihmisten keskinäisestä yhteydestä, elämän hyväksymisestä ja siitä iloitsemisesta, mikä elämässä on mahdollista. Toivo on toinen nimi Jumalan läsnäololle. Se on kirkon lääkettä sielun kipuun, hoitoa ihmisen ikuiseen ikävään", totesi Häkkinen. (KT 27.10.2005 vs)
Vastaukset 4
Vanhimmat
että kuolevan ihmisen ihmisarvoa ei kunnioiteta, vaan hyökätään lahkon toimesta päälle.
Monet kristilliset katsovat omaavansa niin huippuhienon katsomuksen että tottakai sitä pitää tuputtaa! Ja saattaa siinä joku perintökin tulla...
Onpas kyynistä porukkaa täällä.
Kirkko, niinkuin muutkin organisatiot, on täynnä, niin juuri, ihmisiä. Eikä ne kirkon ihmiset ole sen kummempia kuin muutkaan. Palkkaa haluavat nekin ja yhtä hyviä, ellei parempiakin, ne ovat toisiaan kiusaamaan.
Vaikea sieltä on löytää esimerrkiä siitä että uskova ihminen olisi jotenkin "syvempi ja aidompi" kuin muut.
Ja oppikin on niin poskettoman surkea ja ristiriitainen (heh) että jos se tänään keksittäisiin ja tarjottaisiin yleisölle niin suurin osa olisi tukehtua nauruunsa; taas joku D-luokan nolla-budjetilla tehty ihmisuhri ja -syöntikauhis!