Kello on jälleen kohta viisi aamulla, enkä taaskaan saa unta.
Istun yksin kotonani, omassa asunnossani, kaupungissa, jossa minulla ei ole käytännössä yhtään ystävää.
Toki tunnen paljon ihmisiä, mutta silti lähelläni tai edes puhelinsoiton päässä ei ole ketään, kenelle kertoa, kuinka paha olo minulla on, kuinka yksinäinen olen ja miten olisin valmis tekemään lähes mitä vain, päästäkseni tästä tuskasta...
Yksinäisyys seuraa minua joka paikkaan. Olen eristäytynyt, kun en halua puhua ihmisten kanssa sen enempää. En halua kuulla "äijiltä", kuinka ne olivat taas ryyppäämässä ja vonkaamassa vittua baarista. Tai kuinka se ja se nainen on niin naitavan näköinen tai sitäkään, mitä kaikkea firman pikkujouluihin on taas keksitty tai kuka örvelsi siellä viimeksi.
En myöskään ole kiinnostunut siitä, mitä tapahtui edellisillan jääkiekko-ottelussa tai siitäkään kuka on ostanut minkäkin auton viimeksi...
Elämä toistaa itseään joka päivä. Päivät vierivät ohitseni, ilman että saisin niistä otetta. Viikko vierähtää ja toinenkin, kuin huomaamatta ja sitten taas joskus kun katson kalenteria, tajuan, että tämäkin asia jäi tekemättä, kun en vain kyennyt ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tekemään sitä.
Välttelen ihmisiä, kun häpeän itseäni. En halua näyttäytyä tämän näköisenä. Inhoan jokaista karvaa, joka leuastani törröttää. Inhoan jokaista karvaa, mitä kasvaa vatsaani, rintoihini, jalkoihin, selkään, perseeseen... Pinsetit ovat ystäväni. Nyppiminen sattuu, mutta lohdutan itseäni sillä, että kipu vahvistaa ja näytän sitten kauniimmalta. Rankaisen itseäni kivulla sen takia, että karvat vain kasvavat.
Ulkonakin tulee käytyä harvoin. Baareissa ei ole minulle mitään. Istuskelen vain yksin jossain nurkassa, maistelen jo lämmentynyttä juomaani ja katson ihmisiä, joilla on hauskaa, jotka hymyilevät ja nauravat. Itse haaveilen ajasta, jolloin voisin itsekkin hymyillä ja nauraa... En edes muista milloin olisin nauranut ilosta tai onnesta... Vahingoniloa ei lasketa.
Töissä käyntikin on hyvin vaikeaa. En viihdy työssäni. Joudun edustamaan firmaani, hymyilemään ja miellyttämään asiakkaita. Välillä tekisi mieleni vain haistattaa pskat ihmisille, mutta en uskalla.
Uskallus on toinen iso asia. Koko pienen ikäni minua on kiusattu. Koulussa olin aina se "outo-lapsi", friikki, jolla ei ollut kavereita ja kenen kanssa kukaan ei halunnut leikkiä. Joskus joku löi, joku potkaisi, sattoi varastaa penaalini, mutta totuin siihen. Opin väistämään, välttelemään ihmisiä, varomaan sanojani ja olemaan hiljaa.
Elämä opettaa ihmeellisellä tavalla. Kun on oppinut, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja, ei osaa luottaa keneenkään. Opin, ettei kenellekkään saa kertoa tunteitaan, salaisuuksiaan, koska jokainen sana on ase, millä voi lyödä takaisin.
Haaveet ja unelmat... Niitähän meillä on kaikilla. Joskus olin taiteellinenkin. Loin jotain mielestäni kaunista ja olin siitä hetken ylpeä... Sitte tuli yleisön reaktio. Minua verrattiin alan huippuihin ja parhaisiin ja mitattiin asteikolla, jolla en voinut pärjätä. Minun kaunis luomukseni olikin kuraa, arvotonta ja olematonta. Enää en jaksa luoda. Kaikki on tarkoituksetonta.
Elämässä kaikki on tarkoituksetonta. Tunteeni ovat kuolleet. Näen tappelun, jossa useampi ihminen pahoinpitelee maassa makaavaa... En välitä asiasta. En tunne myötätuntoa, en inhoa.
Kaksi ihmistä kadulla, käsi kädessä, hymyilevät, suutelevat, halaavat, nauravat... Kävelen vain ohitse. Näen vain kaksi ihmistä, en sitä rakkautta ja onnea, mikä heidät ympäröi...
Itken... Itken yksin kotonani. Tämä sama harmaa lattia on tuntenut jo lukuisat kyyneleet. Laskemattomat pisarat ovat kohdanneet sen kovan pinnan ja pirstoutuneet osuman voimasta... Pirstoutuneet kuin minun unelmani, elämäni, haaveeni... Haluni elää...
Itken yksin kotonani, koska en uskalla näyttää tunteitani kenellekkään... Pelkään, että minulle nauretaa. Pelkään, että jos vähänkin raotan muuria, jonka olen suojakseni rakentanut, käyttää joku tilaisuuden hyväkseen, satuttaakseen minua jälleen...
Haaveet... Joku haaveilee mallin urasta, joku toivoo olevansa seuraava F1-mestari. Joku haluaa idoliksi, toinen kansanedustajaksi, lääkäriksi, vaimoksi, mieheksi, äidiksi, isäksi.
Mitä minä haluan? ...olla onnellinen edes yhden päivän. Oli se vaikka sitten se viimeinen päiväni. En pyydä paljon, en edes uskalla toivoa enempää...
Kaikki on vain niin vaikeaa. Kolmas vuosikymmen on jo puoliksi kulunut elämässäni ja edelleen etsin itseäni. Noin kolmannes odotetusta elinajastani on valunut jo käsieni läpi, ilman tarkoitusta.
Katselen ja kuuntelen kadehtien tarinoita ihmisistä, tutuista, jotka ovat tehneet asioita, joista minä en edes uskalla haaveilla. Toisella on perhe, lapset, työ. Toinen kiertää maailmaa bändinsä kanssa. Kolmas tekee uraa suuressa firmassa ja neljäs on perustamassa jo kolmatta tuottoisaa yritystään.
Kaikki tarinoita ihmisistä, jotka ovat onnistuneet, tarinoita päämääristä, tavoitteista ja niiden toteuttamisesta.
Minä vain käperryn sohvalleni peiton alle. Haaveilen joskus näyttäväni ihmisille, että olen parempi kuin kukaan. Todistavani maailmalle, etten ole se heittopussi, minä kaikki minua pitivät.
Haudon mielessäni kostoa ihmisille, jotka minua ovat loukanneet. Kipua ja kidutusta niille, jotka ovat minua satuttaneet. Mutta mikä minä olen mitään tekemään. Enhän edes uskalla, saati sitten osaa tehdä mitään. Varsinkaan oikein.
. . .
Puunukke
minä olen vain puunukke,
kiinni naruissa
ja joku laittaa poletin koneeseen
ja minä alan taas tanssia,
ja kun ihmiset nauraa ja pilkkaa,
niin minä vain hymyilen,
puinen leuka väpättää,
kun minä sinua rukoilen:
tule mun luo,
tule mun luo
sä et ohi mennä saa,
sun täytyy jäädä katsomaan
tule mun luo,
tule mun luo
kun ilta illan jälkeen
narut repii poikaa puista,
joka vuokses tanssii vaan,
vuokses tanssii vaan
mul on muoviset kiiltävät silmät
ja tukka hampusta
ja tämä iloinen, ikuinen hymy ,hei,
se on vain maalia
ja tämän lakatun pinnan alla
jo vanhuuttaan halkeillen,
sielu puinen kuivuu kasaan,
sinua rukoillen
tule mun luo ...
ja minä ilman näitä naruja
kai kasaan lysähdän,
välissä helvetin ja taivaan,
kun minä tanssini esitän
ja sinä päivänä, kun minut siirretään
syrjään tieltä uusien,
minä pölyisen varastohuoneen nurkasta
sua rukoilen
tule mun luo,
tule mun luo
sä et ohi mennä saa,
sun täytyy jäädä katsomaan
tule mun luo,
tule mun luo,
kun minä ilta illan jälkeen
paljain jaloin, lasimurskalla
vuokses tanssin vaan,
vuokses tanssin vaan
sanat: J.Lehti
Istun yksin kotonani, omassa asunnossani, kaupungissa, jossa minulla ei ole käytännössä yhtään ystävää.
Toki tunnen paljon ihmisiä, mutta silti lähelläni tai edes puhelinsoiton päässä ei ole ketään, kenelle kertoa, kuinka paha olo minulla on, kuinka yksinäinen olen ja miten olisin valmis tekemään lähes mitä vain, päästäkseni tästä tuskasta...
Yksinäisyys seuraa minua joka paikkaan. Olen eristäytynyt, kun en halua puhua ihmisten kanssa sen enempää. En halua kuulla "äijiltä", kuinka ne olivat taas ryyppäämässä ja vonkaamassa vittua baarista. Tai kuinka se ja se nainen on niin naitavan näköinen tai sitäkään, mitä kaikkea firman pikkujouluihin on taas keksitty tai kuka örvelsi siellä viimeksi.
En myöskään ole kiinnostunut siitä, mitä tapahtui edellisillan jääkiekko-ottelussa tai siitäkään kuka on ostanut minkäkin auton viimeksi...
Elämä toistaa itseään joka päivä. Päivät vierivät ohitseni, ilman että saisin niistä otetta. Viikko vierähtää ja toinenkin, kuin huomaamatta ja sitten taas joskus kun katson kalenteria, tajuan, että tämäkin asia jäi tekemättä, kun en vain kyennyt ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tekemään sitä.
Välttelen ihmisiä, kun häpeän itseäni. En halua näyttäytyä tämän näköisenä. Inhoan jokaista karvaa, joka leuastani törröttää. Inhoan jokaista karvaa, mitä kasvaa vatsaani, rintoihini, jalkoihin, selkään, perseeseen... Pinsetit ovat ystäväni. Nyppiminen sattuu, mutta lohdutan itseäni sillä, että kipu vahvistaa ja näytän sitten kauniimmalta. Rankaisen itseäni kivulla sen takia, että karvat vain kasvavat.
Ulkonakin tulee käytyä harvoin. Baareissa ei ole minulle mitään. Istuskelen vain yksin jossain nurkassa, maistelen jo lämmentynyttä juomaani ja katson ihmisiä, joilla on hauskaa, jotka hymyilevät ja nauravat. Itse haaveilen ajasta, jolloin voisin itsekkin hymyillä ja nauraa... En edes muista milloin olisin nauranut ilosta tai onnesta... Vahingoniloa ei lasketa.
Töissä käyntikin on hyvin vaikeaa. En viihdy työssäni. Joudun edustamaan firmaani, hymyilemään ja miellyttämään asiakkaita. Välillä tekisi mieleni vain haistattaa pskat ihmisille, mutta en uskalla.
Uskallus on toinen iso asia. Koko pienen ikäni minua on kiusattu. Koulussa olin aina se "outo-lapsi", friikki, jolla ei ollut kavereita ja kenen kanssa kukaan ei halunnut leikkiä. Joskus joku löi, joku potkaisi, sattoi varastaa penaalini, mutta totuin siihen. Opin väistämään, välttelemään ihmisiä, varomaan sanojani ja olemaan hiljaa.
Elämä opettaa ihmeellisellä tavalla. Kun on oppinut, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja, ei osaa luottaa keneenkään. Opin, ettei kenellekkään saa kertoa tunteitaan, salaisuuksiaan, koska jokainen sana on ase, millä voi lyödä takaisin.
Haaveet ja unelmat... Niitähän meillä on kaikilla. Joskus olin taiteellinenkin. Loin jotain mielestäni kaunista ja olin siitä hetken ylpeä... Sitte tuli yleisön reaktio. Minua verrattiin alan huippuihin ja parhaisiin ja mitattiin asteikolla, jolla en voinut pärjätä. Minun kaunis luomukseni olikin kuraa, arvotonta ja olematonta. Enää en jaksa luoda. Kaikki on tarkoituksetonta.
Elämässä kaikki on tarkoituksetonta. Tunteeni ovat kuolleet. Näen tappelun, jossa useampi ihminen pahoinpitelee maassa makaavaa... En välitä asiasta. En tunne myötätuntoa, en inhoa.
Kaksi ihmistä kadulla, käsi kädessä, hymyilevät, suutelevat, halaavat, nauravat... Kävelen vain ohitse. Näen vain kaksi ihmistä, en sitä rakkautta ja onnea, mikä heidät ympäröi...
Itken... Itken yksin kotonani. Tämä sama harmaa lattia on tuntenut jo lukuisat kyyneleet. Laskemattomat pisarat ovat kohdanneet sen kovan pinnan ja pirstoutuneet osuman voimasta... Pirstoutuneet kuin minun unelmani, elämäni, haaveeni... Haluni elää...
Itken yksin kotonani, koska en uskalla näyttää tunteitani kenellekkään... Pelkään, että minulle nauretaa. Pelkään, että jos vähänkin raotan muuria, jonka olen suojakseni rakentanut, käyttää joku tilaisuuden hyväkseen, satuttaakseen minua jälleen...
Haaveet... Joku haaveilee mallin urasta, joku toivoo olevansa seuraava F1-mestari. Joku haluaa idoliksi, toinen kansanedustajaksi, lääkäriksi, vaimoksi, mieheksi, äidiksi, isäksi.
Mitä minä haluan? ...olla onnellinen edes yhden päivän. Oli se vaikka sitten se viimeinen päiväni. En pyydä paljon, en edes uskalla toivoa enempää...
Kaikki on vain niin vaikeaa. Kolmas vuosikymmen on jo puoliksi kulunut elämässäni ja edelleen etsin itseäni. Noin kolmannes odotetusta elinajastani on valunut jo käsieni läpi, ilman tarkoitusta.
Katselen ja kuuntelen kadehtien tarinoita ihmisistä, tutuista, jotka ovat tehneet asioita, joista minä en edes uskalla haaveilla. Toisella on perhe, lapset, työ. Toinen kiertää maailmaa bändinsä kanssa. Kolmas tekee uraa suuressa firmassa ja neljäs on perustamassa jo kolmatta tuottoisaa yritystään.
Kaikki tarinoita ihmisistä, jotka ovat onnistuneet, tarinoita päämääristä, tavoitteista ja niiden toteuttamisesta.
Minä vain käperryn sohvalleni peiton alle. Haaveilen joskus näyttäväni ihmisille, että olen parempi kuin kukaan. Todistavani maailmalle, etten ole se heittopussi, minä kaikki minua pitivät.
Haudon mielessäni kostoa ihmisille, jotka minua ovat loukanneet. Kipua ja kidutusta niille, jotka ovat minua satuttaneet. Mutta mikä minä olen mitään tekemään. Enhän edes uskalla, saati sitten osaa tehdä mitään. Varsinkaan oikein.
. . .
Puunukke
minä olen vain puunukke,
kiinni naruissa
ja joku laittaa poletin koneeseen
ja minä alan taas tanssia,
ja kun ihmiset nauraa ja pilkkaa,
niin minä vain hymyilen,
puinen leuka väpättää,
kun minä sinua rukoilen:
tule mun luo,
tule mun luo
sä et ohi mennä saa,
sun täytyy jäädä katsomaan
tule mun luo,
tule mun luo
kun ilta illan jälkeen
narut repii poikaa puista,
joka vuokses tanssii vaan,
vuokses tanssii vaan
mul on muoviset kiiltävät silmät
ja tukka hampusta
ja tämä iloinen, ikuinen hymy ,hei,
se on vain maalia
ja tämän lakatun pinnan alla
jo vanhuuttaan halkeillen,
sielu puinen kuivuu kasaan,
sinua rukoillen
tule mun luo ...
ja minä ilman näitä naruja
kai kasaan lysähdän,
välissä helvetin ja taivaan,
kun minä tanssini esitän
ja sinä päivänä, kun minut siirretään
syrjään tieltä uusien,
minä pölyisen varastohuoneen nurkasta
sua rukoilen
tule mun luo,
tule mun luo
sä et ohi mennä saa,
sun täytyy jäädä katsomaan
tule mun luo,
tule mun luo,
kun minä ilta illan jälkeen
paljain jaloin, lasimurskalla
vuokses tanssin vaan,
vuokses tanssin vaan
sanat: J.Lehti
Vastaukset 8
Vanhimmat
Gregoriaa kuunnellessani ja lukiessani kertomustasi tässä tyhjässähuoneessa kylmätväreet vartalossani nousi ja tippasilmään kostui..
Voimia sinulle ystäväiseni x)
Yön valvottuani, murehtien asioitani, osuit silmiini...
on niin paljon murheita.. paljon yksinäisiä ihmisiä...
Minä ainakin arvostan sellaista ihmistä, joka on sisältä kaunis, jonka kanssa voi jutella ja olla oma itsensä.. ei ulkonäöllä ole väliä.. jotkut pitävät itseään muita parempina, mutta he vasta heikkoja ovatkin...
Väayttää... tulee sekavia ajtuksia, mutta sulle kaikkea hyvää... kosketit minua kirjoituksellasi...
tuohan on kuin minun tarinani ja tilanteeni. 100% sesti. kun luin tuota kirjoitustasi, niin tuntui kuin olisin lukenut omaa tarinaani. voimia sulle, meitä on kaks.
Minulle miehen maailma ja roolin vetäminen oli raskasta, liian raskasta. Kesti kauan ja piti tapahtua paljon, ennen kuin uskaltauduin tunnustamaan.
Nyt elän oikeaa elämääni, naisena naisten maailmassa ja olen onnellinen. Miksi tarvittiin näin suuri muutos, ennenkuin löysin itseni.
Mieti mitä voit tehdä elämällesi, ennen kuin se on eletty ohi. Voit elää sitä omaksi tuntemaasikin elämää kuten minä.
Kirjoituksesi oli juuri kuin minun elämästäni. Voin vakuuttaa että meitä on kaltaisiasi ihmisiä muitakin, et ole yksin.
Kirjoitat hienosti. Hyvä että ilmaiset itseäsi esimerkiksi juuri kirjoittamalla.
Rohkeutta elämääsi.
et ole yksin, täältä löytyy varmasti joku joka tuntee samoin ja haluaa puhua siitä kanssasi, jos vain haluat voit aina kirjotta minulle vaikka en ole samassa tilanteessa kun sinä, tekstisi perusteella kuullostat ihmiseltä jolla on sisäistä voimaa ja tunteita! toivottavasti olosi paranee, voimia ja haleja, ajattelen sinua :)
olen taas sitä mieltä että sä kärsit sosiaalisista peloista itsetunto on laventunut itsesääliin sä pistät kaikki seksuaalisen suuntautumisen syyksi ja olet alkanut itsekkin uskoon siihen. Yks keino nousta suosta on laittaa itsensä likoon vaikka harrastukseen. Olisko se sitte sienestäminen tai kullankaivuu lapissa tai vanhojen huonekalujen entisöintiä. joku vaan missä pääsee pätemään ja saa tyydytystä ja mielenkiintoa. Yksinäisyydestä puolet on yksin tehtyä eikä siinä tietyllä suuntautumisella ole mitään tekemistä vaan syy laitetaan sen piikkiin.
"sä pistät kaikki seksuaalisen suuntautumisen syyksi"
Minä en kyllä nähnyt tuossa jutussa mitään mainintaa seksuaalisesta suuntautumisesta. Mutta ehkä olet oikeassa, ja tuo ihminen syyttää kaikesta heterouttaan. Se on väärin, sillä vaikka heterous onkin sairasta ja luonnonvastaista, voi heterokin elää tasapainoisen elämän muita vahingoittamatta.