Olen tässä, etenkin nyt kuluvan vuoden aikana, miettinyt poikkeuksellisen paljon mennyttä elämääni. Onko tämä 65-jälkeinen aika jonkinlaisen uudelleen heräämisen aika.
Vanhat asiat, nuoruuteen, lapsuuteen ja elämäntyöhön liittyvät, tulevat kuin uuteen arviointiin.
Esimerkiksi vanhempien ja esivanhempien tavattoman raskas työ ja saavutukset nousevat mielessä "arvoon arvaamattomaan".
Omia tekemisiään, saavutuksiaan, väheksyy jopa halveksuu - olisinpa silloin tiennyt ja osannut!
Kuolemanpelkokin käy mielessä.
Elämän arvot painottuvat. Terveys, ystävät ja muut sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä, tämä nettikin. Riittävä taloudellinen turvallisuus ja mahdollisuus nauttia elämästään, seurata aikaansa, kehitystä, tuntuu joskus liiankin hyvältä, helpolta, ansaitsemattomalta. Mites teistä?
Vanhat asiat, nuoruuteen, lapsuuteen ja elämäntyöhön liittyvät, tulevat kuin uuteen arviointiin.
Esimerkiksi vanhempien ja esivanhempien tavattoman raskas työ ja saavutukset nousevat mielessä "arvoon arvaamattomaan".
Omia tekemisiään, saavutuksiaan, väheksyy jopa halveksuu - olisinpa silloin tiennyt ja osannut!
Kuolemanpelkokin käy mielessä.
Elämän arvot painottuvat. Terveys, ystävät ja muut sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä, tämä nettikin. Riittävä taloudellinen turvallisuus ja mahdollisuus nauttia elämästään, seurata aikaansa, kehitystä, tuntuu joskus liiankin hyvältä, helpolta, ansaitsemattomalta. Mites teistä?
Vastaukset 14
Vanhimmat
ja varmasti vielä tutummaksi tulee. Ihmisen elämänkaari on sellainen kevät-kesä-syksy-talvi-kaari ( = lapsuus-nuoruus-työikä-vanhuus ). Paljon mahtuu tähän kaareen sateenkaaren koko kirjossa. Ja kun eläkeläisellä on enemmän aikaa, muistot palaavat menneeseen tuon tuostakin. Luulen, että asia on tuttu tämän palstan kirjoittajille - jokaiselle omakohtaisesti. Mutta aika vaikea keskusteluaihe, ainakin minulle. On niin paljon henkilökohtaista, jota ei voi yleiseksi keskusteluksi pukea. Mutta otanpa tähän nyt yhden asian, jota olen paljon pohtinut ja vaikeaksi havainnut - mutta eteenpäinkin päässyt. Ja se on ANTEEKSIANTAMINEN toiselle/toisille ja ennen kaikkea ITSELLE. Onko tuttua? Kaikenlainen menneen vatvominen ei johda mihinkään - suossahan siinä rämpii. Minua on auttanut paljon eteenpäin seuraava viisaus:
TOIMINNAN KONTROLLIN TEORIA
( Julius Kuhl )
1. Täytyy tietää nykytila
2. Täytyy tietää tavoitetila
3. Täytyy olla näkemys edellä mainittujen erosta
4. Täytyy tietää, miten päästä nykytilasta toivottuun tilaan
Tältä pohjalta yritän elää jalat maassa - tätä päivää.
En tarkoittanut, että vanhoja asioita pitää vatvoa. Taidan olla aika kykenemätön ilmaisemaan itseäni! Minä kerroin mitä näin kun vilkaisin taakseni, elettyä elämääni. Halusin, että muutkin kertoisivat näkemyksiään YLEISELLÄ TASOLLA. Kiitös kuitenkin kommenteista!
ilmaisussasi vikaa ole. Minun ymmärryksessäni vaan. Sorry! - Aihe on mielenkiintoinen ja tarjoaa monia mahdollisuuksia. Kirjoitelkaahan, Hyvät Ystävät!
sinun katsontakanta on hyvin mielenkiintonen,en oo koskaan järjestelly asioita tuolviisii.
sie vissiin ratkot kysymyksii tieteellisesti,vai sanotaanko se psykoloogisesti,järjellä.
se voiski olla aika kätevä tuo asioien ratkaisu malli,luokitella järjestyksee.
mie tahon ratkoo asioita nii et, tykkään ja en tykkää ja silviisii sitä möhläyksii tulleekin.
ainoo mikä epäröittää otsikos tuo teoria,mie kun oon huomannu ,et teoriat ei ylleensä pellaa käytännön kans yhteen.
kirjotit oikein kun panit tuon anteeksiantamisen isolla,sen kans miekin oon kamppailu.
nuoruudes minul meni lähemmäs kymmen vuotta ennenko annoin äidille anteeksi,et hää naitti minut jalmarille. mie olisin halunnu vaan tanhuta ja käyvä nuorten riennoissa. ja kun menin naimisiin niin jalmari ei antannu minun jatkaa tanhuharrastusta, vaik se oli niin tärkee minulle.
sit mie aloin aikuistuu ja löysin kottoo harrastukset. jalmari opetti minnuu soittaa pianoo ja mandoliinii ja sit mie aloin kuttoo kangaspuilla ja tein vieraillekkii mattoja.
mut oon mie vieläkin sitä mieltä et minul jäi nuoruus elämättä,toisaalt minul olis voinnu käyvä huononminkin.et oisin saanu juopon ja ilkeän miehen. äidille mie oon antanu anteeks,hyvvää hää tarkotti.
ittelle antaminensitten olikin vaikeenpaa,siin jalmarin kuoleman jälkeen mie piehtaroin syyllisyyessä et olinko mie hänelle hyvä vaimo.
mut kyl mie nyt oon päässy tasapainoo,mie aattelen et parhaani mie tein täs elämäs ,mitä aina sen aikasella järjen juoksulla pystyi tekemään.
tähän voisi sanoa mieleen tulevalla :
minä päätteeksi matkani maisen tien
elon mattoni luojani eteen vien
sanon nöyrästi kuiskaten
Jumalain, minä osasin kutoa tämän vain.
Ei ajatuksissani ollut kysymys elämän teoriasta vaan siitä mitä ole mielessäni viime vuosina kokenut. Tunnen Sinut vain näistä kertomuksistasi meille. Olet kutonut kaunista ja pitkää, värillistäkin mattoa. Harva on yltänyt elämässään Sinun tasollesi omista lähtökohdistaan. Ole täällä, ilahduta meitä meidän kultajyvämme! Ystäväsi Ruuneperi
Kiitos, Lyyli! Sinä sitten osaat kirjoittaa asiasta kuin asiasta mukavasti ja elämänmyönteisesti. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sinullakin on jo tällä palstalla monta: viimeinen taitaa olla tuo Ruuneperin "Kultajyvä". Kun tällä palstalla tulen kirjoitelleeksi välillä asiasta ja useimmiten kai asian vierestä, olen huomaavinani, että syntyy väärintulkintoja, -ymmärrystäkin puolin ja toisin. Sellaista se on, kun ei näe ilmeitä, ei kuule äänensävyä eikä ole elekieltä. Mutta sinulta löytyy aina ymmärtävä sana oikean "arkielämän psykologin" viisaudella. Siitä teoriasta: jos käytäntöön yrittäisin sitä soveltaa omalla kohdallani, olisi se kai jotain tällaista:
- Pyri muuttamaan asiat, jotka voit muuttaa
- Yritä hyväksyä asiat, joita et voi muuttaa
- Pyydä Luojalta viisautta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Tuo sinun "kutomasi matto" kuvaa hyvin myös minun ajatuksiani, kun mennyttä katselen. Tuli mieleeni toinen kuulemani ajatus. Se on "minun mattoni":
Kun lähden täältä
jätän kirkkaat päivät lapsuuden.
Ja nuoruuden polttavat yöt.
Monet, monet tuskaiset askeleet,
sekä huutoni, pyyntöni elämälle.
Nyt luoksesi tulen, Jumala,
kuten vuosia tullut olen.
En pyydä auringon alle, en pääsyä ulapalle,
en onneen, en rakkauteen.
Vaan Jumalani, eteesi jäädä saanko
ja ojentaa taakkani tään.
Sinä Elämän Valtias,
rakasta heitä,
joille niin paljon velkaa jään.
Luulisin, että useimmalle meistä tulee aikoja jolloin pohtii elämän kiertokulkua syvällisemmin.
En siis usko, että se tulisi VASTA tuossa 65v. jälkeen. Koska itse 20 vuotta nuorempana pohdin jo nyt noita mainitsemiasi kysymyksiä tuon tuostakin.
Eiköhän se ole normaali prosessi. Ikä ja vuodet tuovat yhä enemmän muisteltavaa. Kuinka nuori ihminen voisikaan muistella samalla tavalla menneitä kuin hänen vanhempansa tai isovanhempansa. Nuorta jopa ärsyttää moinen aatamin aikuisten juttujen vatvominen. Nuorena on koko ajan tulevaisuus mielessä. Elämä täynnä tavoitteita, haaveita.
Itse tunnen olevani eräänlaisella vedenjakajalla.
Mennyttä ei takaisin saa. Mutta tulevaisuudelta vielä odottaa jotain.
Mutta jokainen iltaan painunut ainutlaatuinen elinpäivä on aina auttamattomasti takana.
Terveyden merkitys korostuu. Elämän pikkuilotkin tuottavat hyvää mieltä. Aina ei tarvitse olla niin uutta ja erikoista.
Kulutustottumukset ovat 2 viime vuoden aikana muuttuneet. Kaikenlainen turha ostaminen ja kodin koristelu on karsiutunut. Kirpputorille olen laittanut paljon tarpeettomaksi katsomaani tavaraa.
Vanhempieni elämää katson uudessa valossa. Etenkin pienikokoisen äitini sitkeä "raataminen" ns. pienviljelijän emäntänä sähköttömässä taloudessa. Työtä työtä aamusta iltaan. Onneksi sitten 55-vuotiaasta lähtien hänkin sai nauttia sähkön tuomista ylellisyyksistä ja kodinkoneiden tuomista helpotuksista elämässään.
Vanha fraasi, jota usein kuulee esim. syntymäpäivähaastattelujen yhteydessä on "En päivääkään vaihtaisi pois." Minulla on montakin sellaista päivää jotka olisin vaihtanut toisenlaiseen. Mutta onneksi luonteeni on sellainen, että kun vaikeuksista on selvitty, niin taas eteenpäin ja ikävät kokemukset painuvat jonnekin arkistojen kätköihin. Joskus sitten niitä vanhoja mörköjä ryömii muistuttelemaan menneistä, mutta ne eivät ole enää niin pelottavia kuin silloin tuoreina.
Jos olisin yksityiskohtaisemmin kertonut vaikka äitini elämästä, olisi se ollut kuin kopio kertomastasi. Ajattelin itseni kummalliseksi kun tällaisia asioita pohdiskelin. Kiitos vastauksista kaikille.
Niinhän minäkin joskus ajattelin kun aloin pohtia näitä asioita. Että olenko kummallinen ja jämähtänyt paikoilleni.
Toiset kanssaihmiset ne vain tuntuivat suunnittelevan seuraavia hankintoja ja omaisuutensa kartuttamista.
Mutta itselle tuo "tuulen tavoittelu" alkoi valjeta, kun aivan konkreettisesti tulin näkemään "ettei käärinliinoissa ole taskuja".
Ajatellessani tällätavoin, en tietenkään tarkoita että kaikki eteenpäin pyrkiminen ja paremman elämän tavoittelu olisi väärin, virheellistä tai erheellistä.
Tämä on ainoastaan tapa jolla itse nykyisin suhtaudun elämään. Tehdessäni jotain pidemmän tähtäyksen suunnitelmia, lisään aina sanan, -jos. Enimmäkseen elän tätä päivää, nykyhetkeä.
Siispä Ruuneperi, et ole tosiaankaan yksin ajatustesi ja pohdintojesi kanssa.
Ehkä miesten on jollain tapaa vaikeampi ääneen ilmaista ajatuksiaan näistä asioista.
Varsinkaan kun perinteisesti on ollut jopa häpeällistä, jos mies on vaikka kyynelehtinyt, etenkin toisten nähden. Naisellehan on helpommin suotu myös empaattinen myötätunnon ilmaisutapa.
Ettei kohdallasi olisi myös taustalla nyt se ns. pohjalainen mentaliteetti joka käsittääkseni on sellaista "kotoasioosta ei kylällä puhuta"-tyylistä.
En usko,että minulla on vaikeuksia empaattisuuden suhteen. Jäyhä olen mutta en pohjalainen. Kaikista omista asioistani en voi koskaan puhua vaan vien ne mukaani hautaan. Pakko. Kiitos, että jaksat pohdiskella tällaisia asioita.
..lie ainakin joku asia joista ei voi puhua, sitten millään. Kenellä mikäkin syy siihen sitten liekin.
Pohdiskelu ja pähkäily kuuluu luonteeseeni.
Johtuisiko osittain siitä että nuorena neitona, kun ikäiseni juoksivat "poikien perässä" luin minä peräkammarissa kirjoja, myös ihmissuhdeasioita käsitteleviä opuksia.
Ps. Sen poikien perässä juoksentelun aloitin sitten vähän myöhemmin ja taisi joku juosta minunkin perässä ja saada mokoma kiinnikin, vaikka vikkeläkinttuinen olenkin.
niin tutulta tunnutkin, Joensuun Alli! Minunkin luonteeseeni kuuluu kaikenlainen pähkäily sekä pohdiskelu - ja niin maan perusteellisesti kuuluukin. Kirjoja luin minäkin lapsuudessani ja kouluvuosinani niin paljon, että kirjastonhoitaja jo huolissaan kyseli, jääkö aikaa läksyille ollenkaan. Piti mennä linja-autolla kerran viikossa kaupungin kirjastoon kassillinen kirjoja hakemaan. Tuntui, ettei lukemisesta saa koskaan kyllikseen. Oli se kirjoista avautuva maailma maaseudun tytölle sellainen ikkuna "toiseen maailmaan", että friiaukset tulivat vasta opiskeluaikoina kuvioihin mukaan minullakin. Ja kai se on jonkinlaista paluuta entiseen, kun taas on kirjojen lukeminen lisääntynyt ja sen myötä se pähkäilykin, nyt ikääntyessä. Uutta on kuitenkin minulle nyt, että voipi pähkäillä tällä foorumilla. Jos liiallisuuksiin menen, niin toppuuttakaahan, Hyvät Ystävät! Kai sitä vielä vanhanakin jotain oppii...
kylhän se jossain mieles on hyväkii ettei liian aikasin juokse poikain perässä ,mitä nykyää tekkee.aatella et alle 15 v annetaa ehkäsy pillereitä.
onhan niit asioit ennen ollu josta ei voinu puhhuu kellekkään,sitä miettiessä huomaan kyl ,et mie oon kaik laulanu ulos,oon vähä sen luontonen et minun pittää saaha puhua kaik mitä mieles on,puhun sit vaik itteni kanssa.
oon taas toisaalta kova häppeemään,meiän äiti sano aina jos vaikka nauro kovin,ettet häppee ko aina oot hohottamas,tai jos näytin vierailla hyvää todistusta,häppee vähän ko itteäs kehut.
mie en tiiä miks ihmees hää aina häpes kaikkee.
on täs maailmas yks aihe mist mie en kehtaa keskustella yleisesti se on sukupuoliasiat.minust ne kuuluu kahen ihmisen välil,jos puhuu haluu.
ja se minnuu hävetti ko telkkaris alettii mainostammaan naisten terveys sitteitä,voi et mie häpesin,ostaahan hyö muutenkii, mitä sitä televisioon levittelemään kaiken kansan nähtäville.
nyt mie oon kyl jo siihenkii tottunu ja voin katsoo mainoksii ilman et kamalasti nolottaa.
sitä ko ellää tätä aikaa niin kyl sitä väkisin oppii myös ajan tavoille.
kaik puhutaan niin suoraa,ei enne olis tullu kuuloonkaa,viel kirjotella lehtiinkin.
ja lauluiskin lauletaan vaik mitä.
en tiiä ooteko kuullu semmosta kappaletta ko suutarin tyttären pihalla kasvaa suuri pihlaja puu..ja siin lauletaan suutarin tyttären aitasta kuuluu kuiskaus ai lav juu.
niin tämmönen kappale oli soittokiellossa vuos kausii.
katsottiin että suutarin tyttären mainetta pilattiin.
mikäs ihme tuon on jos pojat perässäs juoksee ,niin oot mukava jutuissas. hei vaan
Joensuun Allin kanssa olen samaa mieltä hymistelystä ,että päivääkään en vaihtaisi pois. Kyllä niitä päiviä on joita en tahtoisi elää uudelleen jotka voisin vaihtaa. Enpä edes kaipaile nuoruuttani uudelleen elettäväksi. Se oli sitä aikaa ja nyt on nyt. Olen ruuneperin kanssa kyllä samaa mieltä
että arvot ovat muuttuneet ja hyvä kun ei tarvitse esimerkiksi rahan perässä juosta.
Tyttäreni oli juuri tässä ja heillä on asunnon ostaminen menossa niin ajattelinpa itsekseni,että siinä suhteessa ei ihmisten asiat ole ainakaan parantuneet. Yhtä tiukoilla ovat kuin me aikoinaan. Mutta heillä on se elämän vaihe menossa ja siitä selviää vain läpi kahlaamalla.