hei!
mun oli nyt pakko tulla tänne purkamaan sydäntäni,koska en voi sitä muuallekkaan purkaa, tai kukaan ei sitä ymmärtäisi. ystäviä on paljon, mutta kerta on ensimmäinen jolloin he eivät voi minua ymmärtää.
sain juuri kuulla että ystäväni on raskaana, siis viimeinen ystävä tässä kaveriporukassa minun lisäkseni jolla ei vielä ole lapsia. tottakai olen onnellinen hänen puolestaan, ja kaikkien muidenkin ystävien joita onni on kohdannut.ihmettelen vain itsekkin tätä tunnetta! pitäisi olla niin onnellinen toisten puolesta, mutta tunnenkin vain alemmuudentunnetta ja olo on niin ulkopuolinen.en uskonut että tämä asia olisi minulle niin vaikea hyväksyä. miksi minusta tuntuu tällaiselta? silmät kostuvat jo pelkästä ajatuksesta kun ollaan tyttöjen kanssa kokoonnuttu ja kaikki puhuvat vain vauvoista ja raskaudesta, lisäksi kyselevät että no millonkas te nyt sitten teette.
ymmärrän kyllä että pahaa he eivät kyselyillään tarkoita, mutta tilanne on alkanut jo ahdistamaan todella. tuntuu kuin en olisi enää sama ystävä koska minulla ei vielä ole lasta, kuin olisin niin erilainen muiden rinnalla.
haluaisin tämän katkeruuden vain pois sisältäni ja puhua ystävien kanssa normaalisti vauvoista ja raskaudesta,olla onnellinen heidän puolestaan ilman katkeruuden tunnetta sisällä.mieskään ei ymmärrä, ihmettelee vaan miksi otan niin vakavasti että kyllähän me keretään. asiaa vaikeuttaa se, että tosiaan ei ole enää ketään kenen kanssa asiasta puhua, miten minä enää ystävienkään kanssa puhuisin koska viimeinenkin on nyt raskaana...ja jos avautuisinkin, he todennäköisesti tuumisivat vain että miksi ette itse yritä, turha se on valittaa.. sitä paitsi eihän se minun lapsettomuuteni ole heidän syynsä. pointti on vain että olo on niin helvetin ulkopuolinen :o/
mun oli nyt pakko tulla tänne purkamaan sydäntäni,koska en voi sitä muuallekkaan purkaa, tai kukaan ei sitä ymmärtäisi. ystäviä on paljon, mutta kerta on ensimmäinen jolloin he eivät voi minua ymmärtää.
sain juuri kuulla että ystäväni on raskaana, siis viimeinen ystävä tässä kaveriporukassa minun lisäkseni jolla ei vielä ole lapsia. tottakai olen onnellinen hänen puolestaan, ja kaikkien muidenkin ystävien joita onni on kohdannut.ihmettelen vain itsekkin tätä tunnetta! pitäisi olla niin onnellinen toisten puolesta, mutta tunnenkin vain alemmuudentunnetta ja olo on niin ulkopuolinen.en uskonut että tämä asia olisi minulle niin vaikea hyväksyä. miksi minusta tuntuu tällaiselta? silmät kostuvat jo pelkästä ajatuksesta kun ollaan tyttöjen kanssa kokoonnuttu ja kaikki puhuvat vain vauvoista ja raskaudesta, lisäksi kyselevät että no millonkas te nyt sitten teette.
ymmärrän kyllä että pahaa he eivät kyselyillään tarkoita, mutta tilanne on alkanut jo ahdistamaan todella. tuntuu kuin en olisi enää sama ystävä koska minulla ei vielä ole lasta, kuin olisin niin erilainen muiden rinnalla.
haluaisin tämän katkeruuden vain pois sisältäni ja puhua ystävien kanssa normaalisti vauvoista ja raskaudesta,olla onnellinen heidän puolestaan ilman katkeruuden tunnetta sisällä.mieskään ei ymmärrä, ihmettelee vaan miksi otan niin vakavasti että kyllähän me keretään. asiaa vaikeuttaa se, että tosiaan ei ole enää ketään kenen kanssa asiasta puhua, miten minä enää ystävienkään kanssa puhuisin koska viimeinenkin on nyt raskaana...ja jos avautuisinkin, he todennäköisesti tuumisivat vain että miksi ette itse yritä, turha se on valittaa.. sitä paitsi eihän se minun lapsettomuuteni ole heidän syynsä. pointti on vain että olo on niin helvetin ulkopuolinen :o/
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tervehdys!
Tiedän tunteesi melko hyvin. Itselläni on aika samanlaiset fiilikset. Olen suoraansanottuna vihainen jos näen kaupungilla raskaanaolevia tai vaunuja työntäviä onnellisia äitejä. Onhan toki ihanaa että joillakin on ollut onni saada vauvoja, mutta ei näille tunteilleen mitään voi. Tällä viikolla kävin viimeksi lapsettomuuspoliklinikalla. Sinne oli tullut kaverinsa mukaan nainen jolla oli pieni vauva kantokopassa. Olikin todella "mukavaa" odottaa omaa vuoroaan lääkärille katsellessa vauvaa ja sitä äitiä. Eikä se kaverilleenkaan puhunut mistään muusta kun vauvasta, vauvauinnista, vauvan nukkumisesta ja syömisestä.... Kun vuoroni tuli ja sairaanhoitaja kutsui minut sisälle, niin oli hänelläkin aika yllättynyt ja ihmettelevä ilme kasvoillaan kun näki vauvan LAPSETTOMUUSPOLIKLINIKALLA. Siellä kun on muutenkin aina mieli maassa.
Omilla kavereillanikin on jo monta lasta. Ne kaverit joille olen kertonut lapsettomuudesta ja hoidoista ovat kyllä tosi ymmärtäväisiä ja tukevat minua surussani, mutta jotka eivät tiedä ongelmastani alkavat pikku hiljaa ärsyttämään. Jatkuva kysely milloinkas teille tulee vauvoja ja eikös teidänkin jo pitäisi. Ja töissä on vielä kamalampaa. Vanhemmat "mummot" puhuvat koko ajan lapsista ja lapsenlapsista ja kehottavat hankkimaan lapsia koska "et ole enää niin nuori". Ja kaverit joilla on ihan pieniä nyyttejä keskustelevat jopa siitä minkälaista kakkia "Eetulla" on tullut eilen ja tänään.... Ymmärrän senkin että äideillä ei varmaan ole mitään muuta puhuttavaa kun elämä pyörii syöttöjen ja vaipanvaihdon ympärillä mutta joskus voisi huomioida myös ne joilla ei ole lapsia. Olenkin joskus vauvakeskustelujen lomassa sanonut oltuani ensin puoli tuntia hiljaa että "kaunis ilma tänään". Vähäksi aikaa se hillitsee niitä mutta sama jatkuu vartin päästä..
Sori kun en tajunnut mutta kärsitkö sinä siis lapsettomuudesta vai oletteko yrittäneet. Vai oliko se niin että miehesi ei halua vielä. Meillä on yritetty vauvaa pian 6 vuotta. Muutama vuosi on käyty hoidoissa ja nyt siis on taas hoitojakso menossa. Tunteet on aika herkässä ja ahdistaa. Mutta ei tässä nyt tällä erää enempää. Jaksamista sinulle! Kostetaan sitten joskus niille tutuille pitkästyttämällä vauvajutuilla jos semmoisia joku päivä saadaan. Moi!!!!
Se, että joutuu joka päivä toteamaan, ettei saa
LUONNOLLISTA asiaa, on kauhea tunne. Koen jatkuvasti vihan tunteita omaa ruumistani kohtaan, miksi juuri minä? Miksi sydän lyö, aivot toimivat? Juuri tuo asia ei ruumiissani toimi. Se on kai hyväksyttävä. On vain vaikea ymmärtää, miksi ihmiset, joilla on vakavia terveydellisiä ongelmia tai muuta ongelmia, onnistuvat saamaan kropallaan lapsen. Ymmärtäisin asian, jos olisin muuten sairas, mutta kun en ole.
Kaikki pitäisi toimia, mutta tämä ei toimi.
Koen kateutta joka päivä tai paremmin sanoen
huonommuuden tunnetta. En onnistu asiassa, jossa
kaikki muut ihmiset näyttävät onnistuvan. Koen
olevani kummajainen yhteiskunnassa, en pysty
hankkimaan lapsia niin monta kuin haluan, silloin
kun haluan. En saa lapsia välttämättä ollenkaan,
koskaan. Kaikki nämä ajatukset ovat välillä niin
tuskallisia, etten tiedä miten tulen selviämään
henkisesti tai hyväksymään lapsettomuuden.
Kaikkein pohjimmaisena on kysymys Jumalalle:
Miksi kiellät minulta asian, jota niin hartaasti
haluaisin. Miksi muille muttei meille? Mitä muut
ovat tehneet paremmin?