Tästä saattaa tulla melko pitkä teksti, mutta olen koittanut katsoa asiaani myös tämän lukijan kannalta ja saada tästä asiallisen tekstin.
Itsekkin aina valitan, että kaikki vaan angstii sitä kun on jo 13 ja Vieläkään ei ole poika ystävää ja mikä pahempaa! Vanhemmat määrää kotiin tulo ajat eikä saisi muka polttaa tupakkaakaan.
Pelkään, että tästä tulee samankaltainen juttu joten täytyy vain todeta.. kukaan ei pakottanut lukemaan.
On varmaan ihan normaalia, että kun on nuori niin mielialat on aika matalalla ja masentaa jne.. se menee ohi, tämä on tiedossa.
Minusta on silti kamalaa herätä joka ikinen aamu siihen, että täytyy mennä kouluun ja nähdä eräs ihminen johon olen ihastunut (rakkaus sanaa en uskalla käyttää, joku kumminkin kokisi tärkeäksi ilmoittaa että 13 vuotias ei voi vielä rakastaa sillä tavalla.) ja tietää ettei minulla mitään mahdollisuuksia häneen ole, viikonloppuna olen taas surullinen kun En näe häntä.
Voi hyvinkin olla, että keväällä mietin mitä tuossakin jätkässä on ollut, että olen itkenyt toivottomana.
Mutta se on eri asia, nykyhetki on erilainen ja tällä hetkellä tämä on minulle tärkeä henkilö.
Koulussa menee muutenkin hieman huonommin parhaat ystäväni ovat eri luokalla kuin ala-asteella ja olen etääntynyt heistä paljon, nykyisellä luokallanikin minulla on ystäviä, mutta ei ketään kenen kanssa voisin puhua vakavasti.
Jokainen pienikin vastoinkäyminen muuttuu suureksi kun ei ole ketään kenelle niistä puhua, saati sitten kun nämä kaikki ovat yhdessä niin ei paljoa enää naurata.
Ainahan on terveydenhoitaja jolle voisi puhua, mutta mielummin en, sillä haluaisin puhua jonkun kanssa kenellä on itselläänkin vielä muistikuvaa siitä millaista on olla nuori.
Kumminkin tilanne on mielestäni paha kun jokainen sana satuttaa ja olen koko ajan väsynyt.
Itse päätin kirjoittaa tänne kun eräänä päivänä opettaja sanoi tekemättömistä läksyistäni, että jos minulla olisi järkeä ajattelisin tulevaisuuttani enkä jättäisi asioita tekemättä, niin aloin itkeä tunnilla.
Viime vuonna olisin vain nauranut itsekseni opettajan sanomisille, mutta nyt se iski päin kasvoja ja tavallaan kain paloin loppuun.
Koko ajan on muutenkin itkuinen olo, sanoi kukaan mitään tai ei.
Kotona en uskalla kuitenkaan itkeä sillä vanhempani huolestuisivat ja muuta paikkaa missä saisin olla omissa oloissani ei ole.
Itkuisuuteeni vaikuttaa myös se, että en osaa nukahtaa illalla ennen kahtatoista ja kun herätys on kuudelta niin sekin vie pikkuhiljaa voimia.. onko kellään tähän neuvoja?
Nyt tulee ehkä se kaikkein teinein osuus..
Olen jäänyt koukkuun viiltelyyn.
Tunnen jonkunlaista helpotusta nähdessäni kuinka veri nousee iholleni ja tiedän olevani elossa, sen lisäksi fyysinen kipu tuntuu jollain lailla helpottavan vähän henkistäkin pahaa oloani.
Pidän sitä kumminkin sen verran häiriintyneenä toimintana, että tahtoisin siitä eroon.
Joten jos jollain olisi tähänkin neuvoja niin ne otetaan vastaan.
Kiitän kaikkia ketkä tämän tosissaan viitsivät lukea ja olisi mukava saada tähän vastauksia.
En valita edes asiattomasta kommentista, mutta minä miettisin pari kertaa ennen kuin sitä lähtisin laittamaan sillä kun teitä kumminkin ärsyttää tämä angstailu niin eikö vihamielinen ja halveksiva kommentti vain pahenna toisen oloa ja samalla angstia.. miettisitte sitä pyydän.
Itsekkin aina valitan, että kaikki vaan angstii sitä kun on jo 13 ja Vieläkään ei ole poika ystävää ja mikä pahempaa! Vanhemmat määrää kotiin tulo ajat eikä saisi muka polttaa tupakkaakaan.
Pelkään, että tästä tulee samankaltainen juttu joten täytyy vain todeta.. kukaan ei pakottanut lukemaan.
On varmaan ihan normaalia, että kun on nuori niin mielialat on aika matalalla ja masentaa jne.. se menee ohi, tämä on tiedossa.
Minusta on silti kamalaa herätä joka ikinen aamu siihen, että täytyy mennä kouluun ja nähdä eräs ihminen johon olen ihastunut (rakkaus sanaa en uskalla käyttää, joku kumminkin kokisi tärkeäksi ilmoittaa että 13 vuotias ei voi vielä rakastaa sillä tavalla.) ja tietää ettei minulla mitään mahdollisuuksia häneen ole, viikonloppuna olen taas surullinen kun En näe häntä.
Voi hyvinkin olla, että keväällä mietin mitä tuossakin jätkässä on ollut, että olen itkenyt toivottomana.
Mutta se on eri asia, nykyhetki on erilainen ja tällä hetkellä tämä on minulle tärkeä henkilö.
Koulussa menee muutenkin hieman huonommin parhaat ystäväni ovat eri luokalla kuin ala-asteella ja olen etääntynyt heistä paljon, nykyisellä luokallanikin minulla on ystäviä, mutta ei ketään kenen kanssa voisin puhua vakavasti.
Jokainen pienikin vastoinkäyminen muuttuu suureksi kun ei ole ketään kenelle niistä puhua, saati sitten kun nämä kaikki ovat yhdessä niin ei paljoa enää naurata.
Ainahan on terveydenhoitaja jolle voisi puhua, mutta mielummin en, sillä haluaisin puhua jonkun kanssa kenellä on itselläänkin vielä muistikuvaa siitä millaista on olla nuori.
Kumminkin tilanne on mielestäni paha kun jokainen sana satuttaa ja olen koko ajan väsynyt.
Itse päätin kirjoittaa tänne kun eräänä päivänä opettaja sanoi tekemättömistä läksyistäni, että jos minulla olisi järkeä ajattelisin tulevaisuuttani enkä jättäisi asioita tekemättä, niin aloin itkeä tunnilla.
Viime vuonna olisin vain nauranut itsekseni opettajan sanomisille, mutta nyt se iski päin kasvoja ja tavallaan kain paloin loppuun.
Koko ajan on muutenkin itkuinen olo, sanoi kukaan mitään tai ei.
Kotona en uskalla kuitenkaan itkeä sillä vanhempani huolestuisivat ja muuta paikkaa missä saisin olla omissa oloissani ei ole.
Itkuisuuteeni vaikuttaa myös se, että en osaa nukahtaa illalla ennen kahtatoista ja kun herätys on kuudelta niin sekin vie pikkuhiljaa voimia.. onko kellään tähän neuvoja?
Nyt tulee ehkä se kaikkein teinein osuus..
Olen jäänyt koukkuun viiltelyyn.
Tunnen jonkunlaista helpotusta nähdessäni kuinka veri nousee iholleni ja tiedän olevani elossa, sen lisäksi fyysinen kipu tuntuu jollain lailla helpottavan vähän henkistäkin pahaa oloani.
Pidän sitä kumminkin sen verran häiriintyneenä toimintana, että tahtoisin siitä eroon.
Joten jos jollain olisi tähänkin neuvoja niin ne otetaan vastaan.
Kiitän kaikkia ketkä tämän tosissaan viitsivät lukea ja olisi mukava saada tähän vastauksia.
En valita edes asiattomasta kommentista, mutta minä miettisin pari kertaa ennen kuin sitä lähtisin laittamaan sillä kun teitä kumminkin ärsyttää tämä angstailu niin eikö vihamielinen ja halveksiva kommentti vain pahenna toisen oloa ja samalla angstia.. miettisitte sitä pyydän.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä olen melkolailla samanlainen kanssasi. Vaikkei minulla olekaan ihastusta, kenen perään itken. Jos tahdot, voit aina kirjoittaa minulle, profiilistani saat mailini. :) Jutellaan sitten kahden kesken.