Se on kyllä ihana tunne kun ihastuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeeta? Ihastusta ajattelee melkein koko ajan, koulussa käytävillä etsii jos näkyisi jossain, tunneilla ei muuta mahdu päähän, kotona ei saa mietittyä muuta kuin että soittaisiko tai sanoisiko jotain koulussa. Illalla taas nukkumaan mennessä ainut ajatus on taas se tietty henkilö. Olo tuntuu aina niin yksinäiseltä ilman häntä. Lomista ei osaa nauttia kunnolla kun on vaan mielessä ettei näe tätä ihastusta pitkään aikaan.
Sitten kun lopulta kerää kaiken rohkeutensa ja soittaa, tekstaa tai menee juttelemaan on kaksi vaihtoehtoa: homma tyrmätään kerralla kunnolla tai sitten jäädään sellaiseen vaiheeseen että juttua kehitetään. Kaikkein inhottavinta on se kun luulee että asiat menevät hyvin. Sitten onnistuu jollain pienellä asialla pilaamaan kaiken. Koulussa ei enää vaihdeta katseita (ainakaan toiselta puolelta) eikä puheluihin tai tekstiviesteihin vastata.
Jos henkilö kuitenkin on itselle muodostunut oikeasti tärkeäksi niin jos toinen ei osoita kiinnostuksen pätkääkään niin tilanne saattaa käydä sietämättömän vaikeaksi.. Tuntuu että kaikki menee pieleen ja ärsyttää ja masentaa koko ajan.
Saldon loppuminen on myös hemmetin hankala homma. Huonolla tuurilla saattaa pari viikkoa odotella ja ihmetellä miksi ei vastauksia kuulu. Tai se että luulee saldon olevan lopussa ja toinen onkin oikeasti jostain asiasta suuttunut tai loukkaantunut ilman että itse sitä on tajunnut ennen niitä kymmeniä tekstiviestejä. Homman jättäminen auki on yksi vaikeimmista tilanteista. Toista homma kiinnostaisi mutta ihastus taas ei vastaa sähköposteihin, tekstiviesteihin tai muuhunkaan. Ei sanota suoraan että ei kiinnosta van joutuu elämään sellaisessa vaikeassa pienessä toivossa josta ei pääse mihinkään. Parempi että suoraan antaa pakit kuin että viivyttää turhaan. Menee aikaa vaan hukkaan ja olo tuntuu todella hankalalta.
Tässä viestissä ei ole mitään varsinaista asiaa vaan sekalaista selitystä ja lopussa pieni pyyntö; ajatelkaa tällaisissa tilanteissa myös sitä toista puolta. On kamalaa odottaa ja miettiä jos se lopulta onkin ihan turhaa. Siinä se vuodatus. Kiitos niille jotka tänne asti ovat jaksaneet lukea. Oli pakko purkaa ahdistusta.
Sitten kun lopulta kerää kaiken rohkeutensa ja soittaa, tekstaa tai menee juttelemaan on kaksi vaihtoehtoa: homma tyrmätään kerralla kunnolla tai sitten jäädään sellaiseen vaiheeseen että juttua kehitetään. Kaikkein inhottavinta on se kun luulee että asiat menevät hyvin. Sitten onnistuu jollain pienellä asialla pilaamaan kaiken. Koulussa ei enää vaihdeta katseita (ainakaan toiselta puolelta) eikä puheluihin tai tekstiviesteihin vastata.
Jos henkilö kuitenkin on itselle muodostunut oikeasti tärkeäksi niin jos toinen ei osoita kiinnostuksen pätkääkään niin tilanne saattaa käydä sietämättömän vaikeaksi.. Tuntuu että kaikki menee pieleen ja ärsyttää ja masentaa koko ajan.
Saldon loppuminen on myös hemmetin hankala homma. Huonolla tuurilla saattaa pari viikkoa odotella ja ihmetellä miksi ei vastauksia kuulu. Tai se että luulee saldon olevan lopussa ja toinen onkin oikeasti jostain asiasta suuttunut tai loukkaantunut ilman että itse sitä on tajunnut ennen niitä kymmeniä tekstiviestejä. Homman jättäminen auki on yksi vaikeimmista tilanteista. Toista homma kiinnostaisi mutta ihastus taas ei vastaa sähköposteihin, tekstiviesteihin tai muuhunkaan. Ei sanota suoraan että ei kiinnosta van joutuu elämään sellaisessa vaikeassa pienessä toivossa josta ei pääse mihinkään. Parempi että suoraan antaa pakit kuin että viivyttää turhaan. Menee aikaa vaan hukkaan ja olo tuntuu todella hankalalta.
Tässä viestissä ei ole mitään varsinaista asiaa vaan sekalaista selitystä ja lopussa pieni pyyntö; ajatelkaa tällaisissa tilanteissa myös sitä toista puolta. On kamalaa odottaa ja miettiä jos se lopulta onkin ihan turhaa. Siinä se vuodatus. Kiitos niille jotka tänne asti ovat jaksaneet lukea. Oli pakko purkaa ahdistusta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sellaista se on!Ihastuninenkin ja rakastuminenkin on osa elämää...:)
Ihastuin keväällä yhteen ysiluokkalaiseen(olin ite silloin seiskalla) poikaan. Se oli ihan viimeisiä koulupäiviä. Mä meinasin kuolla kevätjuhlapäivänä, "mä en näe sitä enää koskaan!"
Sit tuli sellanen olo, että helvetti jos mä päästän ton jätkän menemään, niin mä kadun sitä loppuikäni. No, kirjoittelin hänen sivujensa vieraskirjaan, ja laitoin sinne mailiosoitteeni. Voi sitä päivää kun hän lähetti minulle postia!!
Meilailimme pari viikkoa, ja ehdotin tapaamista.
Tavattiin, ihastuin häneen vain enemmän.
Hän oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle, koska menisi siinä kaupungissa olevaan lukioon.
Meidän piti tavata toisenki kerran, mutta hän ei päässyt.
Meilailtiin, puhuttiin kaikesta, ja mulla oli sellanen fiilis että hänkin taitaa pitää minusta. Syksy tuli ja tuulet. Yhtenä päivänä hän lähetti viestin, että on rakastunut koulussaan olevaan tyttöön, ja on käsittänyt minun olevan ihastunut häneen. Myönsin, ja hän pahoitteli, että ei olisi ikinä halunnut satuttaa jne...
Meilailemme vieläkin, olemme kavereita. Kai.
Ainoa vain, että rakastan häntä vieläkin.
Mä siis onneksi tein oikein tässä taannoin ku annoin pakit yhdelle pojalle kun tiesin etten oo kiinnostunu siitä sillä lailla ja mulla on myös vähän muu kohde tällä hetkellä... Olisinhan mä aina voinu lähtee sen kaa jonnekkin vaikka kerran, mut se olis vaan ollu asian pitkittämistä tällä hetkellä...
Nyt se tuntuukin oikealta ratkaisulta, sillon se ei niinkän tuntunu niin hyvältä.Kun tiedän miltä tuntuu olla ihastunu niin tuntuu kauheelta heti kättelyssä antaa pakit.. Uskoisin että syynä siihen ettei haluta antaa heti pakkeja on se että ei haluta sanoa suoraan toiselle/ei haluta tehdä mitään äkki päätöksiä ettei sitten myöhemmin kadu että poika jolle anto pakit olis ollu "se oikea"...
En kertakaikkiaan pääse irti hänestä. Olin eilen heidän keikallaan, ja näin taas pitkästä aikaa hänet. Kotona tunteet vyöryi yli, ja mietin vain häntä. Tahdon hänet. Hän on kaikki mitä tarvitsen. En vain osaa irrottaa. Tämä poika on ensirakkauteni.