Hei nuoret!
Tarvitsen pikaisesti apuanne? Olen parhaillaan kirjoittamassa pienehköä lehtijuttua, jonka aiheena on se, miten tärkeää on että lapset ja nuoret kokevat olevansa ilo vanhemmilleen?
Olen haastatellut aihetta varten lastenpsykiatria ja jutellut aiheesta aikuisten kanssa. Yllättävän moni aikuisista on kokenut olevansa vanhemmille enemmän pettymys ja taakka kuin ilo. Se hämmästytti ja nyt yritän selvittää, mistä moinen johtuu. Onko niin että ikävät asiat jäävät iloisia asioita paremmin mieleen vai emmekö me aikuiset osaa tai jaksa ilmaista positiivisia tunteitamme vai jäävätkö lapset ja nuoret todellakin elämässämme muiden asioiden, esim. työn varjoon.
Huomasin että minulta puuttuu tässä jutussa nuorten kokemukset? Voitteko kertoa jotain. Kirjoitan juttuni 6.11. illalla, sillä sen on oltava valmis ma-aamuna. Vositteko ystävällisesti kertoa myös ikänne ja sukupuolenne ellei se käy nimimerkistä ilm. Se auttaisi paljon. Kertomukset ovat lähinnä tausta-aineistoa.
Minulle voi lähettää myös sähköpostia osoitteseen:[email protected] Vastaan kyllä postiinne. Kiitos jo nyt.
Kun lehti on ilmestynyt eli kuun loppupuolella, kerron galleriasivullani, mitä sain selville.
Tarvitsen pikaisesti apuanne? Olen parhaillaan kirjoittamassa pienehköä lehtijuttua, jonka aiheena on se, miten tärkeää on että lapset ja nuoret kokevat olevansa ilo vanhemmilleen?
Olen haastatellut aihetta varten lastenpsykiatria ja jutellut aiheesta aikuisten kanssa. Yllättävän moni aikuisista on kokenut olevansa vanhemmille enemmän pettymys ja taakka kuin ilo. Se hämmästytti ja nyt yritän selvittää, mistä moinen johtuu. Onko niin että ikävät asiat jäävät iloisia asioita paremmin mieleen vai emmekö me aikuiset osaa tai jaksa ilmaista positiivisia tunteitamme vai jäävätkö lapset ja nuoret todellakin elämässämme muiden asioiden, esim. työn varjoon.
Huomasin että minulta puuttuu tässä jutussa nuorten kokemukset? Voitteko kertoa jotain. Kirjoitan juttuni 6.11. illalla, sillä sen on oltava valmis ma-aamuna. Vositteko ystävällisesti kertoa myös ikänne ja sukupuolenne ellei se käy nimimerkistä ilm. Se auttaisi paljon. Kertomukset ovat lähinnä tausta-aineistoa.
Minulle voi lähettää myös sähköpostia osoitteseen:[email protected] Vastaan kyllä postiinne. Kiitos jo nyt.
Kun lehti on ilmestynyt eli kuun loppupuolella, kerron galleriasivullani, mitä sain selville.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sen tietää siitä, että sanoo suoraan kiitoksen aiheesta. (voihan tietenkin olla niin että ei ole ilo, esim. polttaa, hankkii huoran maineen, juo, lintsailee ja tällä tavalla, mutta kuitenkin vanhempien pitäisi rakastaa lasta, tai ainakin yleensä se on niin. Mutta yleensä juopottelun ja polttamisen takana on ajatus, että ei saa tarpeeks huomiota vanhemmiltaan ja kerjää tätä tuota kautta. Itse olen sellainen tapaus, toisaalta olen oppinut elämään vähemmällä huomiolla ja nykyinen elämäni on aika itsenäistä, eli en enään oisaisi elää jos vanhemmat kontrolloisi elämääni liikaa...)
Tai sitten vanhemmat kiittävät hiljaisesti, eli antavat vaikka kunnon viikkorahaa, vapauksia, päästävät tapahtumiin ja kylälle ja niin edelleen.
Kyllä, se on tärkeää. Luulen, että useimmille nuorille se on todella tärkeää, että tällainen pieni, mutta merkittävä ele esim. kysyy, että kuinka´koulupäivä meni, halaus tai vaikkapa vain hiuksien sipaisu on todella tärkeää lapsen tai nuoren itsetunnolle. Vaikkakin se joillekkin on (jo) ahdistavaa.
Itse luulen, että vanhempani eivät edes huomaisi jos katoaisin päiväksi tai pariksi.
Koen, että he eivät huomioi minua tarpeeksi. Olen muutaman kerran "säväyttänyt" heitä esim. jäämällä kiinni polttamisesta ja muusta vastaavasta ja mainitsin, että asiaa ehkä olisi auttanut ja auttaisi jos he kyselisivät edes, että miten koulupäivä meni. Sitä jatkuu aina tasantarkaan 2!!!! päivää ja sitten he jatkavat taas samalla tavalla kuin ennenkin. Minä olen aina vain se taakka ja hahmo joka jää taka-alalle, maallisten murheiden alle...
Tyttö, 14 vuotias
Joo no välillä tuntuu, että aikuiset moittivat mieluummin kuin kehuvat. Niin usein saa kuulla että "Ei se sun kaveriskaan varmaan anna huoneensa olla ton näköinen?!", "No kyllä se alkaa väsyttämään, kun pitää lasten vaatteet silittää ja pestä ja täytyy ruokaakin laittaa..." ja "No ton näköisenäkö sä nyt sitten meinaat ulos lähteä?".
Sen sijaan en muista, että vanhempani olisivat koskaan sanoneet "Hei kuule me ollaan tosi ylpeitä (tai no toivottavasti ovat), että meillä on tuollainen tytär."
Ymmärrän kyllä, että aikuidet eivät tule tätä ehkä ajatelleeksi, mutta välillä olisi kiva kuulla, että kotona ollaan ylpeitä siitä, että en ole esimerkiksi koskaan tullut kännissä kotiin (enkä mennyt mihinkään muuallekaan) enkä kiroile, polta jne, eikä sitä hirveää huutoa, jos vaikka huone ei nyt olekaan ihan niin siisti, kuin se äidin visioissa voisi olla.