Suomenkielisten identiteetti on itsenäinen, minkä osoittaa laaja ja kauas historiaan ulottuva suomenkielinen kulttuuriperintö. Suomenkielisten ei tarvitse kielellisen identiteettinsä tueksi lainata tai omaksua vierasta kieltä.
Ruotsin kieli on Suomessa vähemmistökieli. On järjenvastaista pakottaa merkittävä enemmistö opettelemaan tällainen pienen vähemmistön kieli, sillä sen käyttöarvo on vähäinen.
Suomenkieliselle valtaväestölle kaksikielisyys on keinotekoista, sillä ruotsinkielisistä 95,5 prosenttia on keskittynyt kaksikielisiin tai ruotsinkielisiin kuntiin. Suomenkielisissä kunnissa asuu vain 13 032 henkilöä, joiden äidinkieli on ruotsi (0,36 %) ja loput yli kolme miljoonaa asukasta (3 607 178) ovat muunkielisiä.[1] (http://statfin.stat.fi/statweb/catnewfi/Vamu80_.asp) Lisäksi väestönkehitys osoittaa ruotsin käyttöarvon Suomessa entisestään vähenevän.
Paikallinen kielijakauma määrittää ruotsin kielen hyödyllisyyden viroissa. On esimerkiksi hyvin epätodennäköistä, että Keski-Suomessa tai itärajalla asuvalle olisi ruotsin hallitsemisesta juurikaan henkilökohtaista hyötyä. Koska ruotsi on pienille alueille keskittynyt vähemmistökieli, ei ruotsin kielen taidon puuttuminen rajoita suomenkielisen elinpiiriä käytännössä lainkaan.
Kielen todellisen käyttötarpeen puuttuessa kielitaito tylsistyy. Koska kieliympäristön ja olosuhteiden muuttuessa vieraan kielen perusteet voi tarvittaessa omaksua nopeastikin, ei ennalta varautuminen ei ole näistä näkökohdista tarkasteltuna mielekästä.
Ruotsin kielen opetus vie muutoinkin niukkoja resursseja muilta oppiaineilta. Erityisesti se vie opiskelijalta ja oppilaitokselta resursseja, jotka voitaisiin käyttää vaihtoehtoisten kielten opintoihin. Englannin kielen taito on huomattavasti ruotsia oleellisempaa nykyisin. Venäjää, saksaa ja ranskaa taitavia tarvittaisiin lisää. Laajasta kielitaidosta ja mahdollistuvien kontaktien määrän kasvusta on pelkkää hyötyä.
Pohjoismainen yhteistyö hoituu hyvin englanniksi ja sen merkittävyyskin on vähentynyt EU-jäsenyyden myötä. Suomen kielen asema pitäisi huomioida pohjoismaisessa yhteistyössä, sillä sekin pohjoismainen kieli, vaikkakin suomalais-ugrilainen, eikä indoeurooppalainen.
Kun venäjänkielisten määrä Suomessa ennusteiden mukaisesti ylittää suomenruotsalaisten määrän, ryhmien keskinäinen asema muuttuu ongelmalliseksi.
Pakottaminen on epäinhimillistä ja tehotonta. Ruotsin osaamispakko on muulloin kuin "erittäin rajoitetuissa tilanteissa" EY-syrjimättömyysdirektiivien vastainen. Ruotsi ei EU:n ohjeistuksen vastaisesti suostu yhdenmukaistamaan vähemmistökielten (muiden muassa meänkielen) kohtelua Suomen kanssa, joten Suomen täytyy tulla asiassa vastaan ja muuttaa lainsäädäntöään ruotsin kielen osalta enemmän Ruotsin lainsäädännön kaltaiseksi.
Suomenruotsalaisen kulttuurin pakko-opetus kielen muodossa ei ole hedelmällistä. Kielen opiskelun tulee perustua todelliseen tarpeeseen eikä yksittäisen kulttuuriryhmän etujen pönkittämiseen.
Vuonna 1997 tehdyn mielipidemittauksen mukaan 60 prosenttia suomalaisista arvioi ruotsin kielen osaamisen merkityksen vähenevän jatkuvasti. [2] (http:///)
Suomenruotsalaisten aseman kohtuuton korostaminen synnyttää kieliriitoja, kun valtaväestö kokee pienen vähemmistön hyväksikäyttävän keinotekoista erityisasemaansa.
On myös esitetty, että pakkoruotsi-instituutio liittyi kylmän sodan aikaiseen tarpeeseen määritellä Suomi pohjoismaaksi ja länsimaaksi Neuvostoliiton uhan vuoksi. Tämän tarpeen katsotaan nykyisin vähentyneen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakkoruotsi
Ruotsin kieli on Suomessa vähemmistökieli. On järjenvastaista pakottaa merkittävä enemmistö opettelemaan tällainen pienen vähemmistön kieli, sillä sen käyttöarvo on vähäinen.
Suomenkieliselle valtaväestölle kaksikielisyys on keinotekoista, sillä ruotsinkielisistä 95,5 prosenttia on keskittynyt kaksikielisiin tai ruotsinkielisiin kuntiin. Suomenkielisissä kunnissa asuu vain 13 032 henkilöä, joiden äidinkieli on ruotsi (0,36 %) ja loput yli kolme miljoonaa asukasta (3 607 178) ovat muunkielisiä.[1] (http://statfin.stat.fi/statweb/catnewfi/Vamu80_.asp) Lisäksi väestönkehitys osoittaa ruotsin käyttöarvon Suomessa entisestään vähenevän.
Paikallinen kielijakauma määrittää ruotsin kielen hyödyllisyyden viroissa. On esimerkiksi hyvin epätodennäköistä, että Keski-Suomessa tai itärajalla asuvalle olisi ruotsin hallitsemisesta juurikaan henkilökohtaista hyötyä. Koska ruotsi on pienille alueille keskittynyt vähemmistökieli, ei ruotsin kielen taidon puuttuminen rajoita suomenkielisen elinpiiriä käytännössä lainkaan.
Kielen todellisen käyttötarpeen puuttuessa kielitaito tylsistyy. Koska kieliympäristön ja olosuhteiden muuttuessa vieraan kielen perusteet voi tarvittaessa omaksua nopeastikin, ei ennalta varautuminen ei ole näistä näkökohdista tarkasteltuna mielekästä.
Ruotsin kielen opetus vie muutoinkin niukkoja resursseja muilta oppiaineilta. Erityisesti se vie opiskelijalta ja oppilaitokselta resursseja, jotka voitaisiin käyttää vaihtoehtoisten kielten opintoihin. Englannin kielen taito on huomattavasti ruotsia oleellisempaa nykyisin. Venäjää, saksaa ja ranskaa taitavia tarvittaisiin lisää. Laajasta kielitaidosta ja mahdollistuvien kontaktien määrän kasvusta on pelkkää hyötyä.
Pohjoismainen yhteistyö hoituu hyvin englanniksi ja sen merkittävyyskin on vähentynyt EU-jäsenyyden myötä. Suomen kielen asema pitäisi huomioida pohjoismaisessa yhteistyössä, sillä sekin pohjoismainen kieli, vaikkakin suomalais-ugrilainen, eikä indoeurooppalainen.
Kun venäjänkielisten määrä Suomessa ennusteiden mukaisesti ylittää suomenruotsalaisten määrän, ryhmien keskinäinen asema muuttuu ongelmalliseksi.
Pakottaminen on epäinhimillistä ja tehotonta. Ruotsin osaamispakko on muulloin kuin "erittäin rajoitetuissa tilanteissa" EY-syrjimättömyysdirektiivien vastainen. Ruotsi ei EU:n ohjeistuksen vastaisesti suostu yhdenmukaistamaan vähemmistökielten (muiden muassa meänkielen) kohtelua Suomen kanssa, joten Suomen täytyy tulla asiassa vastaan ja muuttaa lainsäädäntöään ruotsin kielen osalta enemmän Ruotsin lainsäädännön kaltaiseksi.
Suomenruotsalaisen kulttuurin pakko-opetus kielen muodossa ei ole hedelmällistä. Kielen opiskelun tulee perustua todelliseen tarpeeseen eikä yksittäisen kulttuuriryhmän etujen pönkittämiseen.
Vuonna 1997 tehdyn mielipidemittauksen mukaan 60 prosenttia suomalaisista arvioi ruotsin kielen osaamisen merkityksen vähenevän jatkuvasti. [2] (http:///)
Suomenruotsalaisten aseman kohtuuton korostaminen synnyttää kieliriitoja, kun valtaväestö kokee pienen vähemmistön hyväksikäyttävän keinotekoista erityisasemaansa.
On myös esitetty, että pakkoruotsi-instituutio liittyi kylmän sodan aikaiseen tarpeeseen määritellä Suomi pohjoismaaksi ja länsimaaksi Neuvostoliiton uhan vuoksi. Tämän tarpeen katsotaan nykyisin vähentyneen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pakkoruotsi
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei jaksa enään
kun pakkoruotsi on poissa
ja täällähän on tehokasta propagoida.
Mitä hyödyt tuosta jauhamisesta? Luuletko sillä olevan jotain yhteiskunnallista vaikutusta?