Yhdyn edellisen kiusatun kirjoittamaan siinä, että kiusaamisesta pitää kertoa heti jollekin, eikä jäädä nöyrtyen kärsimään.
Itse olen jo reilusti yli kolmenkymmenen, eikä kiusaamisen jäljet ole vieläkään lähteneet kokonaan. Vielä edelleenkin omassa alemmuudetunteessa joskus mietin miten paremmin asiat voisvat olla nyt, jos olisin rohkeasti nostanut kiusaajani tapetille. Ilkeimmältä tuntuu ajatus siitä, että nuo kiusaajat tuskin edes muistavat mitä tuhoa ovat silloin vuosia sitten kylväneet.
Tunsin sairaalloista mielihyvää kun kuulin, että pari kiusaajaani ovat tätä nykyään rappioalkoholisteja, eivätkä kykene elämään ns. normaalia elämää. Oma elämänikään ei ole aina ihan pää pilvissä lentoa, mutta pikku hiljaa sitä oppii elämään noiden vuosien takaisten mörköjen kanssa.
Mihinkään muuhun tuo kiusaamiseni ei oikeastaan ole niin paljon vaikuttanut, kuin siihen miten luotan toisiin ihmisiin ja miten sosiaalinen olen.
Kun oli monta vuotta kuullut sitä kuinka ruma ja inhottava on, ei uskonut pitkään aikaan saamiinsa kehuihin, etenkin jos ne tulivat miehiltä. Jatkuvat itsesyytökset ja alemmuudentunne oli iso syy siihen, että kykenin hyväksymään vasta nyt myöhemmällä aikuisiällä vierelleni ihmisen, joka välittää.
Joten älkää antako periksi kiusaajillenne, vaan ilmiantakaa he. Jaksakaa uskoa itseenne, vaikkei muu maailma uskoisikaan :)
Itse olen jo reilusti yli kolmenkymmenen, eikä kiusaamisen jäljet ole vieläkään lähteneet kokonaan. Vielä edelleenkin omassa alemmuudetunteessa joskus mietin miten paremmin asiat voisvat olla nyt, jos olisin rohkeasti nostanut kiusaajani tapetille. Ilkeimmältä tuntuu ajatus siitä, että nuo kiusaajat tuskin edes muistavat mitä tuhoa ovat silloin vuosia sitten kylväneet.
Tunsin sairaalloista mielihyvää kun kuulin, että pari kiusaajaani ovat tätä nykyään rappioalkoholisteja, eivätkä kykene elämään ns. normaalia elämää. Oma elämänikään ei ole aina ihan pää pilvissä lentoa, mutta pikku hiljaa sitä oppii elämään noiden vuosien takaisten mörköjen kanssa.
Mihinkään muuhun tuo kiusaamiseni ei oikeastaan ole niin paljon vaikuttanut, kuin siihen miten luotan toisiin ihmisiin ja miten sosiaalinen olen.
Kun oli monta vuotta kuullut sitä kuinka ruma ja inhottava on, ei uskonut pitkään aikaan saamiinsa kehuihin, etenkin jos ne tulivat miehiltä. Jatkuvat itsesyytökset ja alemmuudentunne oli iso syy siihen, että kykenin hyväksymään vasta nyt myöhemmällä aikuisiällä vierelleni ihmisen, joka välittää.
Joten älkää antako periksi kiusaajillenne, vaan ilmiantakaa he. Jaksakaa uskoa itseenne, vaikkei muu maailma uskoisikaan :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juuri niin kuuluukin tehdä, ILMIANTAA HEIDÄT! Kiusaaminenhan ei koskaan lopu noin vain itsestään, vaan kiusaajalla on niin valtava ongelmien taakka, että jonkun muun on pakko pistää asialle loppu. Kiusaaja ei kykene itse näkemään ympäröivää todellisuutta (että tämä tilanne ei ole enää normaali, että tähän tarvitaan nyt joku auttamaan häntä!). Kun ei tajua ajoissa hakea apua (kuinka he muka tajuisivat? Äly heillä sen kuin vain vähenee iän myötä), tapahtuu niin, että lopulta heistä tulee sellaisia, jotka eivät edes kykene kiusaamaan! Juuri kuten noille sinun kiusaajillesi kävi (rappioalkoholisteja). Ja jos osalla heistä on vielä myöhemmin ymmärrystä jotenkin tallella, he saavat todella huomata kuinka PASKA heidän elämänsä kaiken kaikkiaan on ollut. Sillä silloin heillä ei ole ketään, jota voisi pistää jatkuvasti alas ja pitää itseään huonompana. He joutuvat kohtaamaan elämän sellaisenaan kuin se on: tajuamaan kuinka paljon paremmin asiat ovat nytkin niillä, joita he jo silloinkin kadehtivat. Tietenkin he ovat saaneet myös siinä samassa paljon pahaa aikaiseksi! Levittäneet huonoa oloaan myös muillekin. Mutta se, mikä on muistettava, on että KOSKAAN emme vaivu heitä alemmaksi! Niin alhaista ja säälittävää ihmistä ei ole kuin koulukiusaaja.