Asun avoliitossa yhdessä tyttöystäväni kanssa, joka on minua kolme vuotta nuorempi(itse 22). Olemme seurustelleet reilun vuoden ajan.
Rakkautta riittää ja elämä on tasaisen turvallista. Tai ainakin niin olen luullut.
Neljän kuukauden seurustelun jälkeen hän jätti minut aivan yllättäen, tahtoi nähdä maailmaa muiden naisten kautta.. Parin kuukauden päästä sain liehiteltyä hänet takaisin, kun kierroksen naiset eivät kiinnostaneetkaan sen enempää.
Aloitettiin taas seurustelemeen, muutettiin yhteen asumaan.
Puoli vuotta saman katon alla, mielestäni kaikki oli hyvin, vaikka työt veivät molemmilta paljon aikaa.. Taas kerran sain eräs kaunis päivä tiputtaa pohjan elämältä. Taas tulin jätetyksi.
Tällä kertaa lin kuitenkin kovempi, enkä ottanut häntä takaisin kun hän alkoi itkeä perääni. Olin niin vihainen, etten tiennyt mitä tehdä.
Tämän jälkeen ystävystyin erään naisen kansas, mutta suutelu pidemmälle ei edetty. Tajusin että tahdon ex-ni takaisin. Tein kaikkeni, että sain hänet taas luokseni.
Nyt on selvitelty asioita ja kipeältä on tuntunut.
Pelottaa vain että olen menettänyt luottamuksen tähän ihmiseen. Rakkaudenkin? Mikään ei tunnu enää samalta, ei suudelmat, ei läheisyy. Seksi ei maistu, tuntuu, että syytän kaikesta naistani.
*huh* olipas pala kertoa. Mutta olisi kiva saada kommenttia, etenkin jos jollakin mahdollisesti sama tilanne ollut joskus....
Rakkautta riittää ja elämä on tasaisen turvallista. Tai ainakin niin olen luullut.
Neljän kuukauden seurustelun jälkeen hän jätti minut aivan yllättäen, tahtoi nähdä maailmaa muiden naisten kautta.. Parin kuukauden päästä sain liehiteltyä hänet takaisin, kun kierroksen naiset eivät kiinnostaneetkaan sen enempää.
Aloitettiin taas seurustelemeen, muutettiin yhteen asumaan.
Puoli vuotta saman katon alla, mielestäni kaikki oli hyvin, vaikka työt veivät molemmilta paljon aikaa.. Taas kerran sain eräs kaunis päivä tiputtaa pohjan elämältä. Taas tulin jätetyksi.
Tällä kertaa lin kuitenkin kovempi, enkä ottanut häntä takaisin kun hän alkoi itkeä perääni. Olin niin vihainen, etten tiennyt mitä tehdä.
Tämän jälkeen ystävystyin erään naisen kansas, mutta suutelu pidemmälle ei edetty. Tajusin että tahdon ex-ni takaisin. Tein kaikkeni, että sain hänet taas luokseni.
Nyt on selvitelty asioita ja kipeältä on tuntunut.
Pelottaa vain että olen menettänyt luottamuksen tähän ihmiseen. Rakkaudenkin? Mikään ei tunnu enää samalta, ei suudelmat, ei läheisyy. Seksi ei maistu, tuntuu, että syytän kaikesta naistani.
*huh* olipas pala kertoa. Mutta olisi kiva saada kommenttia, etenkin jos jollakin mahdollisesti sama tilanne ollut joskus....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minulla on kokemusta paristakin on-off-suhteesta, mutta ei niistä pitemmän päälle ole tullut mitään. On se vähän niin, että kun kerran toinen jättää, menee luottamus. Riidellessäkin koko ajan odottaa että milloin se toinen ottaa ero-kortin esille. Ja siitähän tulee käyttäytymismalli( itse ainakin häpeissäni tunnustan...). Asioista ei lopulta voida keskustella ollenkaan, heti kun tulee pahempia ryppyjä, toinen lähtee ja kumpikin rauhoittuu tahollaan. Sitten kun viha-tunteet ovat kuluneet loppuun palataan taas yhteen ja asia jää selvittämättä (parhaassa tapauksessa riita paikataan seksillä). Ei hyvä!
Hitaasti tähän pieneen nuppiin on mulla uponnut se asia, että eron jälkeen suhde ei enää koskaan palaa ennalleen. Siinä vaiheessa kun jompikumpi sen sanoo ääneen, tai viimeistään silloin kun toinen -vaikka vain väliaikaisestikin- lähtee, on jokin raja ylitetty. Siinä vaiheessa ei ole enää kyse yhdessä selviämisestä, vaan kahdesta ihmisestä jotka ovat yhdessä "niin kauan kunnes eroavat". Ei sellaiselle oikein voi rakentaa pysyvää suhdetta.
Toisaalta, tunnen kyllä ihmisiä, jotka ovat eronneet ja palanneet yhteen. Kai se johtuu jotenkin siitä, että vanhaan ja tuttuun on helpompi palata, oli se sitten kuinka epätoivoista tahansa. Tai sitten jommalle kummalle on tullut jonkinlainen hetkellinen häiriö, joka ei oikeastaan ole johtunut ihmissuhteesta, vaan hänestä itsestään. Ehkä siis joissain tapauksissa ihmiset voivat solmia toimivan ihmissuhteen, vaikka olisivatkin eronneet. Mielestäni se toimii kuitenkin vain korkeintaan kerran(jolloin erosta ei muodostu normaalia käytäntöä) ja kyllä luottamuksen uudelleen rakentaminen vaatii pitkää ja määrätietoista työtä. Se on vähän sama kuin pettämisen jälkeen. Luottamus on aika haavoittuvainen asia, ja se on kuitenkin loppuviimein tärkeintä ja hienointa mitä kahden ihmisen välille voi rakentua.
Kovin on tutun kuulloista tekstiä.
Jojo-efekti ei toimi jos vain toinen haluaa suhdetta ja toinen haluaa pitää sekä vapautensa, että suhteen, eli ollaan, ei olla,ollaan.
Meillä ainakin toinen pomppii kuin aropupu, miten milloinkin päänuppi sanoo.Mikä tänään on hyvä, on huomenna ehdottomasti sieltä ittestään, ja taas mennään, että kantapäät näkyy.
höpötystä.
..mullakin, mutta tein siitä lopun,pompoteltavana
oleminen alkoi rassaamaan, ja henkinen puoli meni aivan lamaan. Ihastuin uuteen ihmiseen, ja koen,että mullakin on vielä "kesää jäljellä".
Tänään pompottelija soitti ja muuta tunnetta se ei herättänyt kuin sen, että onpa hyvä kun pääsin eroon. Ei ole yhtään ikävä, kun huomaa, että maailmassa on niin paljon koettavaa ja nähtävää ja tutustumisenarvoisia naisia. :)
Joten:olen on-suhteen kannalla. Ainoa oikea tapa ainakin mulle.
luottamukselle tapahtuu lähdöissä ja palaamisissa, eroissa ja uudelleenyrityksissä?
Kuvaat hyvin ero-kortin esille ottamisesta erimielisyyksissä ja riitatilanteissa sen jälkeen kun ero on edes kerran tapahtunut. Sitähän se tulisi olemaan! Pakeneminen suhteesta (ero) omiin oloihin heti, kun vähänkin vaikealta alkaa tuntua ja palaaminen kaivaten ja rakastaen kymmenen hyvää kainalossa ihanuuden keskelle kunnes taas .. Itsensä kieltämistä olla oma itsensä, ikuista pelkoa ja toisen taholta itsekästä tuolla pelolla hallitsemista. Myös vaikeat asiat pitäisi pystyä puimaan suhteen sisällä yhdessä. Tyylilläkään ei niin ole minulle väliä onko se sitten keskustelua tai vaikka riita tarvittaessa. Siinä molemmat saavat turvallisesti kuitenkin olla oma itsensä ja asiat selviävät. Suhdekin voi lujittua toistensa tuntemisen myötä, kun vihelletään vaikka riita siinä kohtaa poikki, kun alkaa liian mustaksi sanavarasto mennä, ettei rikota sitä säiettä mikä ihmisten välillä on.
Sanot myös hyvin kuinka eroon-yhteen -pallottelussa "suhde ei enää koskaan palaa ennalleen" ja että "jokin raja ylitetty". Tätä mietin, mikä on se jokin rikki menevä. Tiedän näin käyvän. Tosiaankaan mitään pysyvää ei enää uudella yrittämällä rakenneta.
Mietin tsekin niitä fiiliksiä mitä moinen ravaaminen aiheuttaa, sitä mikä niissä tarkalleen ottaen menee rikki ja pelottaa aina pitemmälle jatkuessaan. Sen tiedän kokemuksesta, että on tasan niinkuin sanot "ettei koskaan palaa ennalleen" ja ettei tuollaiselle elämälle voi mitään pysyvää rakentaa. Rakkautena en osaa sitä enää pitää. Mitä se sitten on, en tiedä.
Pettymysten ja loukkaantumisten jälkeen on varmasti vaikeaa luottaa ja rakastaa..
Aika näyttää, palaako luottamus takaisin - ellei, on tehtävä omat johtopäätökset
Jaksamista
tyttöystäväni kanssa juuri sama ikäero kuin teillä... En nyt halua erityisesti nostaa tässä esille ikää, mutta ainakin itseäni aluksi hirvitti alkaa seurustelemaan itseäni kolme vuotta nuoremman kanssa - kun en ole itsekään hirveän vanha.
Alusta saakka suhtauduin aika varovaisesti ja toinenkin oli ensiksi sitä mieltä, että haluaa pitää vapautensa ja olla sinkku - kunnes rakkaus sitten voitti ja ennenpitkää huomasimme seurustelevamme.
Mutta silti on aina mielessä, että toinen on vielä niin nuori, eikä ole hirveästi elämää nähnyt. En voi mielestäni edellyttää silloin toiselta, että hän olisi esimerkiksi lopun elämäänsä juuri minun kanssani, vaan on aika loogista, että joskus hänenkin täytyy kokeilla kunnolla omia siipiään.
Siinä mielessä tyttöystäväni oli "erikoistapaus" että hän oli esimerkiksi asunut jo useita vuosia yksin ennen tapaamistamme, hänellä oli jopa selvemmät elämänsuunnitelmat kuin minulla, hän kävi töissä, opiskeli ja harrasti säännöllisesti. Eli tavallaan oli ja eli aika aikuismaisesti - ystäväpiirikin on vuosia vanhempi kuin hän itse. En siis varastanut vanhempiensa helmoista... :)
Meillä on sujunut hyvin - tällä hetkellä olemme olleet lähes vuoden yhdessä. Kuitenkin tyttöystäväni haikailee aina välillä vapauden perään, ei teoin vaan sanoin. Ei muiden ihmisten, vaan ehkä jonkinkaltaisen itsenäisyyden, sen ettei tarvitse ikävöidä toisen perään erossa ollessa, jne. Olen aika huolehtivainen ja hän kokee sen usein "paapomisena".
Meillä asiasta on alusta saakka käyty avointa keskustelua, sillä molemmat ovat tietoisia näistä asioista... Tämä ei nyt sinänsä vastannut suoraan aloittamaasi aiheeseen, mutta on oma kokemukseni asiasta. Enkä halua korostaa ikää - vaikka niin tässä teinkin - sillä asiat eivät ole sidonnaisia ikään.
Kuitenkin ajattelisin tilanteestanne, että kokeeko tyttöystäväsi kertakaikkiaan olevansa niin nuori, että tiedostaa itsekin halunsa olla vapaa ja kokeilla omia rajojaan ennen sitoutumista? Sinuna aloittaisin keskustelun aiheesta, sillä jos näin on, satutat vain turhaan itseäsi.