jonka kävin yhden romanitytön kanssa. Oltiin samassa lomanviettopaikassa. Sattui tulemaan Lucian päivä ja minä ehdotin H:lle, että ole sinä Lucia. Hänellä kauniit pitkät hiukset, kaunis ääni. Mutta tyttöpä suuttui. tajusin että olin toiminut jollain tavalla sopimattomasti, en yhtään ymmärtänyt miksi. Säikähdin todella, kun H yhtäkkiä siinä heti löi nyrkin pöydän reunaan ennen kuin sain lausetta loppuun, niin lujaa, että varmasti sattui.
En itsekään tiennyt mitään koko Lucian-päivä tavoista, en mitään muuta kuin että tapaa ovat ylläpitäneer suomenruotsalaiset, ja että perinne vanhasta Roomasta, legenda.
No siinä olin silmät pyöreänä, tietämättä mitä sanoa. H sanoi ettei hän voi olla, koska hänellä on mustat hiukset! Sanoin heti, että hei, ei se mitään, voihan Lucialla olla mustatkin hiukset! Ja niin totta vieköön on varmaan ollutkin, siellä Roomassa ennen muinoin.
Tehtiin heti sovinto. Ja H oli erittäin upea Lucia, väki ihastuksissaan
Missäköhän tämä H:kin mahtaa olla. Olin silloin vastikään saanut tietää, että meidän suvussa on haara erääseen X-järvellä leiriä pitäneeseen mustalaisheimoon (1800-luvulla), tiedän sen heimon päällikön nimenkin. En aio kertoa nimiä. Enkä muutenkaan mitään sen ihmeempää tästä asiasta (rasistit saavat ilkkua). Äidin veli oli teettänyt sukututkimuksen, ja asia kävi ilmi, ja se oli äidille suuren ihastuksen aihe, haaveksi ties mitä, kertoi sen minulle moneen kertaan ja lopuksi kertoi salaperäisen tapahtuman jonka oli itse nähnyt kotiportaillaan, sanoi, että nyt hän ymmärsi sen. Oli tullut mustalaispariskunta mukanaan komea nuori mies, heidän poika, kosimaan häntä! Jotenkin olivat ilmaissseet, että 'tyttö kuuluu meille'. Voiko olla totta! On se , äiti vakuutti, on se. Äidin äiti oli ajanut heidät tiehensä, luudalla huitonut ja huutanut kovalla äänellä. Viipurista asti aika pohjoiseen olivat tulleet, hopeahelaiset.. mitkä ne ovat nimeltään, kiesit. Lähtivät sitten eikä heistä sen perästä enää koskaan kuulunut mitään.
Ajattelin että kysyn siltä H:lta, että jos sattuisi tietämään, mutta ei, se tuntui ihan sopimattomalta alkaa sellasia puhua, ajatuskin tuntui jotenkin tungettelevalta, tyrkyttää itseään hämärällä kertomuksella. No olin hiljaa siitä asiasta. Tänne jätin.
Niin, näin itse tämän isoäitini vain yhden kerran, olin viiden. Meillä oli puhelin ja isoäiti soitti sillä kotipuoleensa, ja puhui huutamalla. Minä ajattelin, muistan sen hyvin: Voi miten tyhmä.
Sen pituinen se.
En itsekään tiennyt mitään koko Lucian-päivä tavoista, en mitään muuta kuin että tapaa ovat ylläpitäneer suomenruotsalaiset, ja että perinne vanhasta Roomasta, legenda.
No siinä olin silmät pyöreänä, tietämättä mitä sanoa. H sanoi ettei hän voi olla, koska hänellä on mustat hiukset! Sanoin heti, että hei, ei se mitään, voihan Lucialla olla mustatkin hiukset! Ja niin totta vieköön on varmaan ollutkin, siellä Roomassa ennen muinoin.
Tehtiin heti sovinto. Ja H oli erittäin upea Lucia, väki ihastuksissaan
Missäköhän tämä H:kin mahtaa olla. Olin silloin vastikään saanut tietää, että meidän suvussa on haara erääseen X-järvellä leiriä pitäneeseen mustalaisheimoon (1800-luvulla), tiedän sen heimon päällikön nimenkin. En aio kertoa nimiä. Enkä muutenkaan mitään sen ihmeempää tästä asiasta (rasistit saavat ilkkua). Äidin veli oli teettänyt sukututkimuksen, ja asia kävi ilmi, ja se oli äidille suuren ihastuksen aihe, haaveksi ties mitä, kertoi sen minulle moneen kertaan ja lopuksi kertoi salaperäisen tapahtuman jonka oli itse nähnyt kotiportaillaan, sanoi, että nyt hän ymmärsi sen. Oli tullut mustalaispariskunta mukanaan komea nuori mies, heidän poika, kosimaan häntä! Jotenkin olivat ilmaissseet, että 'tyttö kuuluu meille'. Voiko olla totta! On se , äiti vakuutti, on se. Äidin äiti oli ajanut heidät tiehensä, luudalla huitonut ja huutanut kovalla äänellä. Viipurista asti aika pohjoiseen olivat tulleet, hopeahelaiset.. mitkä ne ovat nimeltään, kiesit. Lähtivät sitten eikä heistä sen perästä enää koskaan kuulunut mitään.
Ajattelin että kysyn siltä H:lta, että jos sattuisi tietämään, mutta ei, se tuntui ihan sopimattomalta alkaa sellasia puhua, ajatuskin tuntui jotenkin tungettelevalta, tyrkyttää itseään hämärällä kertomuksella. No olin hiljaa siitä asiasta. Tänne jätin.
Niin, näin itse tämän isoäitini vain yhden kerran, olin viiden. Meillä oli puhelin ja isoäiti soitti sillä kotipuoleensa, ja puhui huutamalla. Minä ajattelin, muistan sen hyvin: Voi miten tyhmä.
Sen pituinen se.
Vastaukset 2
Vanhimmat
irvailua
toistaiseksi)
*nauraa*
tämmöistähän elämä on
mistä nuo arvovaltaiset romanit tulivat minun äitiä kosimaan. Soitin serkulle, hän tiesi paremmin, koska on aikanaan asunutkin siinä samassa talossa, minkä oven eteen he tulivat hevosvaljakolla silloin kerran.