Tässäpä teille luettavaa rakkaudesta:
Vuosia sitten, lukiossa noin 16 vuotiaana ihastuin yhteen tyttöön todella voimakkaasti. 2 vuotta rakastin häntä salaa. Potkijaisissa sitten tapahtui elämäni tähän mennessä paras asia: minut valittiin abikuninkaaksi ja ihastukseni abikuningattareksi. Tyttö katsoi minuun ja kysyi, pitäisikö meidän suudella. Aplodit meille vain kasvoivat. Sain suudella rakastamaani tyttöä sadan muun edessä lavalla. Olin aivan sekaisin sillä hetkellä, kävellessäni yksin kotiin itkin vuolaasti onnesta.
Seuraavana päivänä törmäsin muutamaan kaveriini kaupungilla. He kysyivät, seurustelenko sen tytön kanssa kun suutelimme niin pitkään lavalla. Sanoin vain, ettemme seurustele.
Pian tuli lähtö abiristeilylle. Koko matkan ajan seurasin sitä tyttöä kuin hai laivaa. En kuitenkaan saanut suutani auki: yli kahden vuoden rakastamisen jälkeen olin päätänyt avautua laivalla hänelle. Mutta eihän siitä mitään tullut...
Kuukaudet vierivät, kirjoitukset olivat ohitse ja koitti yo-juhlapäivä. Olin aivan rikki ja hajalla, tiemme eroavaisivat ja ujouteni oli pilannut kaiken. Jos olisin ollut vähän rohkeampi, kuka ties vaikka olisimme päätyneet yhteen.
Yo-juhlan iltana oli tietysti vielä baarissa bileet uusille ylioppilaille. Siellä onnittelin tätä tyttöä ja halasin häntä. Olin aivan sekaisin, en alkoholista vaan tunnekuohusta. Halaamisen jälkeen lähdin kotiin lähes saman tien. Pian siitä laitoin tälle tytölle viestin jossa kerroin tunteistani. Kävimme kerran yhdessä kahvilla, mutta hän ei ollut kiinnostunut minusta.
Lopulta maailma erotti meidät lopullisesti. Asumme nykyään 700 km päässä toisistamme. Emme ole pitäneet yhteyttä sen kahvillakäymisen jälkeen. Vaikka vuosia on kulunut jo ties kuinka monta, ei tunteeni ole mihinkään muuttuneet. Rakastan tät nykyään jo naista koko sydämestäni, ajattelen häntä päivittäin. Pidän häntä täydellisenä ihmisenä. Hänestä on tullut minulle pysyvä kiiltokuva.
Olen nyt parisen vuotta seurustellut toisen naisen kanssa. Silti ikävöin tätä nuoruuden rakastettuani joka hetki. Monet teistä varmaan pitävät minua pakkomielteisenä. Luulin itsekin sitä. Sen takia kysyin kerran ammattipsykogin mielipidettä. Hän sanoi sen olevan vain sitä tosirakkautta, minkä kohtaa kerran elämässään ja että olisi minulle parempi jos unohtaisin hänet. Mutta en halua enkä edes varmaan voisi.
ETTÄ VAROKAA HYVÄT NUORET RAKASTUMASTA! ELÄMÄSTÄ VOI SEN MYÖTÄ TULLA HELVETTIÄ!
Vuosia sitten, lukiossa noin 16 vuotiaana ihastuin yhteen tyttöön todella voimakkaasti. 2 vuotta rakastin häntä salaa. Potkijaisissa sitten tapahtui elämäni tähän mennessä paras asia: minut valittiin abikuninkaaksi ja ihastukseni abikuningattareksi. Tyttö katsoi minuun ja kysyi, pitäisikö meidän suudella. Aplodit meille vain kasvoivat. Sain suudella rakastamaani tyttöä sadan muun edessä lavalla. Olin aivan sekaisin sillä hetkellä, kävellessäni yksin kotiin itkin vuolaasti onnesta.
Seuraavana päivänä törmäsin muutamaan kaveriini kaupungilla. He kysyivät, seurustelenko sen tytön kanssa kun suutelimme niin pitkään lavalla. Sanoin vain, ettemme seurustele.
Pian tuli lähtö abiristeilylle. Koko matkan ajan seurasin sitä tyttöä kuin hai laivaa. En kuitenkaan saanut suutani auki: yli kahden vuoden rakastamisen jälkeen olin päätänyt avautua laivalla hänelle. Mutta eihän siitä mitään tullut...
Kuukaudet vierivät, kirjoitukset olivat ohitse ja koitti yo-juhlapäivä. Olin aivan rikki ja hajalla, tiemme eroavaisivat ja ujouteni oli pilannut kaiken. Jos olisin ollut vähän rohkeampi, kuka ties vaikka olisimme päätyneet yhteen.
Yo-juhlan iltana oli tietysti vielä baarissa bileet uusille ylioppilaille. Siellä onnittelin tätä tyttöä ja halasin häntä. Olin aivan sekaisin, en alkoholista vaan tunnekuohusta. Halaamisen jälkeen lähdin kotiin lähes saman tien. Pian siitä laitoin tälle tytölle viestin jossa kerroin tunteistani. Kävimme kerran yhdessä kahvilla, mutta hän ei ollut kiinnostunut minusta.
Lopulta maailma erotti meidät lopullisesti. Asumme nykyään 700 km päässä toisistamme. Emme ole pitäneet yhteyttä sen kahvillakäymisen jälkeen. Vaikka vuosia on kulunut jo ties kuinka monta, ei tunteeni ole mihinkään muuttuneet. Rakastan tät nykyään jo naista koko sydämestäni, ajattelen häntä päivittäin. Pidän häntä täydellisenä ihmisenä. Hänestä on tullut minulle pysyvä kiiltokuva.
Olen nyt parisen vuotta seurustellut toisen naisen kanssa. Silti ikävöin tätä nuoruuden rakastettuani joka hetki. Monet teistä varmaan pitävät minua pakkomielteisenä. Luulin itsekin sitä. Sen takia kysyin kerran ammattipsykogin mielipidettä. Hän sanoi sen olevan vain sitä tosirakkautta, minkä kohtaa kerran elämässään ja että olisi minulle parempi jos unohtaisin hänet. Mutta en halua enkä edes varmaan voisi.
ETTÄ VAROKAA HYVÄT NUORET RAKASTUMASTA! ELÄMÄSTÄ VOI SEN MYÖTÄ TULLA HELVETTIÄ!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.