Kaappielämästä

Kaapissa varmasti omat hyvät ja huonot puolet - kuten kaapin ulkopuolellakin

Toiset ihmiset haluu luonnostaan kuulluttaa kaikille olevansa lesboja: mut kaikki ei haluu..

Kannattaa kuunnella omaa sydämensä ääntä:)

Arvoisa tuore tapaus,

Ihan ensimmäisenä kaapissa oleminen / sieltä ulos tuleminen on yhteiskunnallinen kysymys. En usko, että kaapista käsin voi muuttaa maailmaa. Kasvotonta ihmistä on helppo lyödä. On helppo sanoa, että homot sitä ja homot tätä, jos heillä ei ole kasvoja. Ja kuka ottaa kaapista kuiskaamalla esitetyt vaatimukset tosissaan? Jos minä en marssi omalla nimelläni ja omilla kasvoillani vaatimaan oikeuksia, niitä ei kukaan minulle anna. Jos minä kaapissa vaadin itselleni hyväksyntää, sitä ei kukaan tule sinne tarjoamaan. Se on fakta.

Haluan muistuttaa, että kaapista ulos tulemiseen liittyvät pelot ja ennakkoluulot ovat SINUN OMASSA päässäsi. "Työkaverit järkyttyvät." Sitä sinä et voi tietää ennekuin kerrot. Sinä et voi tietää mitään ennenkuin kerrot.

Ymmärrän, että kaapista ulos tuleminen voi olla vaikeaa. Olen tehnyt sen 1000 kertaa ja joudun tekemään sen yhä uudestaan ja uudestaan. Ja kyllä, se on edelleen toisinaan vaikeaa. Miten uusi työyhteisöni suhtautuu, uudet naapurit jne. Sanon sinulle tuore tapaus, että asia, josta olen eniten ylpeä omassa elämässäni on se, että olen uskaltanut olla avoimesti homoseksuaali. Olen sen ansioista saanut kokea tulevani täydellisesti hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Minulle se merkitsee paljon.

Kaapista ulos tullessa ei voi kuin voittaa.

Being brave doesn't mean that you're not scared. It means that you're scared, and that you do the thing you're afraid of anyway. Coming out as a gay, lesbian, bisexual, transgender or as a straight-supportive person is an act of bravery, authenticity and openness. Whether it's for the first time ever, or for the first time today - coming out is the most important thing you will do all day. Talk about it.

Oman biseksuaalisuuteni toi esille myös rakastuminen ihanaan (silloin ajattelin niin) naiseen. Ja tietysti siinä onnenhuumassa halusi näyttää koko maailmalle rakkautensa ja onnellisuutensa. Mikä sitä estää näyttämästä, vaikkei mitään julistusta lesboudesta tekisikään?

Minun mielestäni ei kannata ilmoitella erityisesti ihmisille omaa seksuaalista suuntautumistaan, kun asia on sinulle vielä niin uusikin. Mutta silti voit antaa sen näkyä, että nautit rakkaasi seurasta ja rakastat häntä. Itse ainakin olen valinnut sellaisen tavan elää, että en peittele tunteitani, mutta en myöskään kanna etikettejä. Kaksi naista voivat olla aika läheisiä toisilleen ilman, että siitä nousee ympäristössä meteli. Ainakin omassa elämässäni näin on ollut aina.

Kun näet, miten elämä jatkuu, voit miettiä asioita tarkemmin. Ja keskustele rakastettusi kanssa siitä, miksi hän haluaa olla kaapissa.

Aika paradoksaalinen tuo kaappi..
No anyway, parisushteiden kaapissa pito on aika yleistä(Kauhee väite hirviö). Ehkäpä ihmiset haluavat elää kaapissa, jotta voisivat tutustua toisiinsa paremmin. Suhteen julkistetaan sitten kun sen aika on jos on. "Ai, ettekste muka tiedä että me ollaan yhdessä, vai?"

Omaa kaappi käyttäytymistäni en osaa tulkita, mutta pidän yllä linjaa; "Pinnan alla sykkii enemmän kuin osaatte edes arvata". Tietäen ja tiedostamatta. Kuitenkin olen avoimesti sitä mitä olen ja kaikki tietää mut.
Kuitenkin rakkauden tunnustaminen muille osapuolille tuntuu jotenkin vaikealta, pidän sitä jotenkin naivina. Voi tietysti sanoa myös toisinpäin olen naivi kun en voi tunnustaa muille.
Se ei johdu siitä että rakastun samaan sukupuoleen , koska niin on ollut myös miesten kanssa.

Me naisissa oli Eva D:N haastattelu ja siinä oli hyvää pohdiskelua tästä kaappiasiasta, oon pitkälti samoilla linjoilla.
Aika paljon vaikuttaa varmaan millaiseen perheeseen on syntynyt, mitä tekee työkseen ym.asiat, -onko helppoa vai vaikeata olla oma itsensä.
Olen varmaankin aika hyvässä tilanteessa, työpaikalla suhtaudutaan hyvin. Pomon mielestä erilaisuus on rikkautta.
Ja mulla on paljon myös heteroystäviä.Joskus tuntuu että heteronaiset ymmärtää tätä meidän elämää oikastaan aika hienosti, mitä olen jutellut. Sinkkunaisten ongelmat on aikalailla samoja kaikilla.

ulkopuolella...

Mielestäni aloitit keskustelunaiheen, josta on ihan syytäkin keskustella ja nimenomaan järkevästi, ilman mitään erikoisia vouhotuksia. Koskettaahan tämä asia meitä jokaista. Ja olen myös tiukasti sitä mieltä, ettei kukaan voi sanoa toiselle, miten hänen kuuluisi elää - kaapissa vai kaapin ulkopuolella - ja tälläinen asiallinen keskustelu on siis paikallaan.

Olen seurustellut elämäni aikana (joka on vielä varsin lyhyt :) ) kaksi kertaa naisen kanssa - toisen kanssa olen edelleen yhdessä. Exäni kanssa salasimme suhteen, koska hän niin halusi. Olimme kaksi vuotta yhdessä, ja suhteesta tiesivät vain kolme lesboystäväämme (jotka hekin vasta noin vuoden seurustelun jälkeen) ja yksi muu ystävä.

Jälkeenpäin olemme ajatelleet, miten ihmeessä onnistuimme salaamaan asian niin hyvin. Olimme kuitenkin olleet ystäviä jo vuosia ennen tätä, ja niinpä ihmiset pitivät yhdessäoloamme jotenkin itsestäänselvyytenä ja normaalina. Ympäristömme oli yksinkertaisesti sokea... Meille huomauteltiinkin, että "Tehän kuulostatte ihan pariskunnalta!" Eikä kukaan siltikään suostunut ajattelemaan, että voisimme olla pari.

Mutta asiaan... Kun suhde alkoi, olin vasta 19, ja kaikki tuntui mielestäni tietenkin ihanalta ja uudelta. Aluksi ei varmasti ollut edes sellaista tarvettakaan kertoa asiasta muille, sitä oli niin toiseen keskittynyt. Kuitenkin aloin hiljalleen kokea kaapissa olemisen hirveän raskaaksi. Oli inhottavaa vastata ihmisten kysymyksiin valehtelemalla olevansa sinkku, vaikkei se ollut totta. Oli inhottavaa kierrellä ja kaarrella puhuessaan omasta elämästään. Eikä koskaan voinut kertoa, että tässä on ihminen jota rakastan!

Salaamiseen kului paljon energiaa, sillä kaiken aikaa piti varoa kaikkea, jopa katseita, sellaisia asioita joita tekee automaattisesti, ajattelematta. Puhumattakaan esimerkiksi toisen koskettelemisesta tai kutsumisesta jollain hellittelynimellä: kaiken aikaa sai olla varpaillaan muiden ihmisten seurassa, ja se alkoi olla minulle ennenpitkää liian rankkaa.

Erona moniin muihin siis oli, että suureksi osaksi meidän ystäväpiirimme, opiskelu- ja harrastuskaverimme olivat samoja. Aivan eri asia tietenkin on, jos suhteen osapuolilla on molemmilla omat elämänsä, omat ystävänsä, oma työnsä jne. Silloin kaapissa eläminen on helpompaa.

Alettuani seurustella nykyisen tyttöystäväni kanssa tulin kaapista ulos - suureksi osaksi. Olen muuttanut vieraalle paikkakunnalle ja täällä kaapista ulos tuleminen tuntuu helpommalta. Meillä on yksi sama harrastus, ja koko joukkueemme tietää siitä että olemme pari. Siihen ei tarvittu paljon muuta, kuin että pitkällä turnausmatkalla tyttöystäväni nukahti syliini bussissa.

Vaikkemme opiskelekaan samaa alaa on myös opiskeluympäristömme sama - ja useimmat opiskelutoverimme tietävät meidän olevan pari. Joudumme nimittäin päivittäin esittelemään toisiamme omille opiskelutovereillemme, ja siinä vaiheessa esittelen useimmiten sanalla 'tyttöystäväni' - vaikka voisin tietenkin myös esitellä kaverikseni.

Suurin osa ystävistäni siis tietää, oikeastaan kaikki. Äitini tietää myös, isälleni en ole vielä kertonut - en myöskään sukulaisille. Perheelle ja sukulaisille kertomisen olen kokenut vaikeaksi, sillä mm. äitini taustalla on uskonnollista liikettä eivätkä he ymmärrä homoseksuaalisuutta. Pahoitan mieleni kommenteista "Kertoisit nyt jo sinäkin!" Muut ihmiset eivät voi arvioida, kuinka raskasta tästä asiasta taisteleminen perheeni kanssa on. Olen nyt "taistellut" äitini kanssa jonkin aikaa, ja isälle kertomista olen lykännyt siksi, että saisin hieman hengähtää tässä välissä. Toisaalta kertomiseen on painetta, sillä haluan kertoa itse, ennen kuin isä kuulee asian jostain muualta.

Sukulaisten suhteen elän siis edelleen kaapissa. He eivät kysele asioistani, joten koen tämän tällä hetkellä helpoimmaksi. En myöskään ole heidän kanssaan erityisen läheinen, joten minulla ei ole erikoista tarvetta kertoa rakkaudestani heille. Tulen kyllä kertomaan viimeistään silloin, kun parisuhteen rekisteröinti tulee ajankohtaiseksi! :)

Asumme tyttöystäväni kanssa kohtalaisen pienessä kaupungissa, ja tiedän, että monet homoseksuaalit kokevat täällä elämisen vaikeaksi. Aluksi olin hieman peloissani kaapista ulos tulemisesta ja jännitin monta päivää, kun minun täytyi esimerkiksi olosuhteiden pakosta kertoa jollekin ihmiselle. Ensimmäiset ulostulot tein kirjoittamalla kirjeet muilla paikkakunnilla asuville ystävilleni.

Olen kuitenkin huomannut, että avoimuus synnyttää paitsi avoimuutta, myös arvostusta. Tyttöystävääni ja minuun on suhtauduttu kuin keneen muuhun pariskuntaan tahansa. Ihmisten ilmeet ovat saattaneet olla hetken aikaa hämmentyneitä, mutta asia on aina hyväksytty. Ihmisillä on myös ollut kiire selittää omaa hämmennystään ja kertoa, ettei se johdu siitä, etteivät he hyväksyisi meitä. Olemme myös esimerkiksi kävelleet käsi kädessä julkisilla paikoilla ja suudelleet ja tanssineet hitaita baarissa - emmekä ole koskaan törmänneet mihinkään negatiiviseen.

Omista kokemuksistani voin sanoa, että pelkäsin kaapista ulos tulemista aivan turhaan. Positiiviseen suhtautumiseen saattaa tietenkin vaikuttaa myös se, että olen nuori. Luulen, että nuorten keskuudessa suvaitsevaisuus on lisääntynyt näiden asioiden suhteen. Toisaalta, äitini negatiivinen reaktio oli kuitenkin sellainen, jota en ollut odottanut - eli vaikeuksia olen kohdannut perheeni osalta ja se on tuntunut raskaalta.

Joidenkin mielestä omasta lesboudestaan kertominen on asian "julistamista". En minä kätellessä esittele itseäni lesboksi, mutta en ymmärrä, miksi en voisi esimerkiksi esitellä tyttöystävääni hänen oikealla "nimikkeellään". Pari kertaa olen esitellyt hänet kaveriksi, ja silloin oloni on ollut paha ja syyllinen siksi, että olen ikään kuin laiminlyönyt hänet.

Omassa elämässäni olen ajatellut, että jokainen seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluva, joka tulee kaapista ulos, lisää ihmisten tietoisuutta ja ymmärrystä asiaa kohtaan (yleisesti ottaen). Olen kokenut, että olen voinut omalla esimerkilläni tehdä lesboudesta "tavallista" esimerkiksi omassa tuttavapiirissäni.

hetero sanoo tavatessaan uuden ihmisen, että minä olenkin sitten hetero ? ? ? Eihän sitä asiaa ole pakko julistaa, voihan sitä kysyttäessä vastata, jos siltä tuntuu ja kokee sen oikeaksi.