Eikös se niin ole että kaikki ihastumiset/rakastumiset haihtuu aikanaan? Olen tässä kovasti kamppaillut viime aikoina tunteiden kanssa jotka kohdistuvat kaveriini. Hän on mitä ilmeisemmin hetero, varattu tytölle, tietää minun olevan homo, mutta en halua mennä rikkomaan kaverisuhdettamme kertomalla tälle olevani ihastunut hänestä. Sillä hän on kaveri josta pidän muutenkin. Voiha olla niin että jo vuoden päästä naureskelen tälle jutulle enkä enää tunne mitään tätä kaveriani kohtaan? No ainakin toivon, sillä en enää kauaa jaksa taistella näitä tunteita vastaan tai sekoan.
Ootteko ite koskaan ihastunu kaveriinne kunnolla ja onnistuneet tukahduttamaan nämä tunteet? Kertokaa ihmeessä.
Ootteko ite koskaan ihastunu kaveriinne kunnolla ja onnistuneet tukahduttamaan nämä tunteet? Kertokaa ihmeessä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihastuin taannoin heterokaveriini, ja kerroin siitä hänelle. Kaveruus säilyi, mutta olemme tavanneet vain harvoin sen jälkeen. Kannattaa siis tosiaan miettiä, mitä alkaa kertomaan. En tukahduttanut tunteitani, vaan purin ne urheilun kautta. Aloin käymään enemmän salilla ja lenkillä, sain uusia kavereita ja ihastukseni unohtui.
Kun järjestät itsellesi uutta ajattelemisen aihetta, tapaat uusia mielenkiintoisia ihmisiä ja aloitat vaikka uuden harrastuksen, niin tilanteesi luulisi helpottavan.
"Kaveruus säilyi, mutta olemme tavanneet vain harvoin sen jälkeen..."
Mistäköhän johtuu tämä miesten läheisyydenpelko tai siksi ainakin minä sen tulkitsen. En nyt puhu mitenkään erityisesti heteroon ihastuneista homoista vaan yleisellä tasolla, koska samasta ilmiöstä puhui vastikään eräs naistuttava ja itse olen myös elämäni aikana ihastunut yksipuolisesti pariin homoon ja aina tilanne on päätynyt samalla tavalla: ennen niin läheinen suhde toiseen ihmiseen kuihtuu suorastaan silmissä. On kiirettä, ei ehdi tavata ym. ym. Se pakokauhu on suorastaan läpinäkyvää, vaikka oma käyttäytyminen ei ole muuttunut ja ainoa ero ihastumisesta/rakastumisesta kertomista edeltävään aikaan on tuo viaton tunnustus. Mitä miehet pelkäävät???
Varmaankin se tunne, että tuo ihminen pitää minusta ja ehkei enää sit osaa sanoa mihin koko ystävyys on perustunut. Vain siihen, että toinen on kokoajan halunnut jotain muuta? Ehkä siitä tulee petollinen olo. Minä olen kyllä onnistunut olemaan yhtä hyvä kaveri tytön kanssa, joka oli ihastunut minuun. Hän sattumoisin päätyi yhteen parhaan kaverini kanssa, mutta kun he erosivat alkoivat tiemme erkaantua, vaikkakin näemme toisiamme silloin tällöin ja tulemme toimeen keskenämme.
Itse olen hyvin kiintynyt erääseen tyyppiin, ollut jo pari vuotta, enkä usko hänen olevan homo. Olen nyt tehny päätöksen kertoa hänelle, että pidän hänestä. En kyllä tunne häntä kovinkaan hyvin, joten saa nähdä mitä tapahtuu. Toivoisin kuitenkin, että voisimme olla edes kavereita, mutta tuskin edes niinkää hyvä tuuri käy.
Elämä kusee, minkäs sille tekee. Varsinkin rakastuneena.
itseäsi näillä tunteilla. Tarkoitan älä vastusta niitä koska siitä ne vain vahvistuvat ja pompahtavat mieleen alituiseen. Hyväksy että sinulla on ne ja senkin että et kaveriasi saa siinä mielessä. Annna tunteiden olla niin ne lakkaavat häiritsemästä.
Kyllä olen. Tutustuttiin työpaikalla yhteisten harrastusten parissa, kundilla oli vaimo ja kaksi lasta. Kaveri oli kiinnostunut kuka olin, mitä tein, harrastin, soitteli päivittäin, juteltiin paljon töissä, purettiin henkilökohtaisia asioita, tehtiin yhteisiä matkoja harrastusten takia, jopa ulkomaille. Mitään fyysistä tai vihjailevaa käytöstä ei esiintynyt, olimme vain ystäviä, enkä uskonut että kaveri olisi vastannut tunteisiin jos olisin niin tehnyt.
Ystävyyttä kesti pari vuotta kunnes itselleni tilanne oli aivan sietämätön, en voinut keskittyä yhtään mihinkään, illat meni vain ajatellessa häntä, mietin yhteistä tulevaisuutta ja miten eläisimme yhdessä. Nyt jälkeenpäin voisin sanoa, että "sekoaminen" on oikea sana tuolle ajalle.
Itkin paljon ja tein "epätoivoisia juttuja"
Kaverille tuli ero vaimostaan, ja kuvittelin että nyt olisi se hetki, että kundi teki ratkaisun ja rohkaisin mieleni. Tein sydänverellä kirjoitetun kirjeen, johon hän vastasi lyhyesti ja yllättävän tylysti. Kirjeestä tai sen sisällöstä ei koskaan puhuttu. Pysyimme ystävinä, mitä se sitten enää olikaan, mutta pystyimme puhumaan toisillemme, luulin että tilanne vielä palautuisi, mutta hän teki elämässään omia ratkaisuja johon minä en enää kuulunut. Mietin pitkään mitä tekisin, mutten osannut lähteä pois. Hankin uusia tuttavuuksia, yritin löytää jotain muuta ajateltavaa, annoin ajan kulua.
Kaksi vuotta oli täyttä helvettiä, kunnes tunne yllättäen hellitti, harrastukset alkoivat kiinnostamaan, kehitin uusia tapoja viettää aikaa, löysin harrastuksiin uuden ystävän (heteron), johon ei liittynyt mitään ihastumista. Sain lopultakin ylivallan tunteista, joihin nyt liittyi myös paljon vihaa ja inhoa, hän kohteli tunteitani silloin kuin niitä ei olisikaan, mutten voi syyttää häntä niistä.
Mittasin omaa tunnetilaani sillä, että milloin on se päivä, jolloin en enää muista tätä vanhaa ystävääni, sekin päivä koitti ja sen jälkeen toinen, ja taas, ja taas, elämä oli voittanut!, lopultakin.
Pysyin vanhassa työpaikassani ja tapaamme vielä työn merkeissä paivittäin, keskustelemme enää pinnallisesti harrastuksista, muttemme enää liiku missään yhdessä tai puhu puhelimessa, on kuin tunteet olisivat kuolleet ja ne melkein ovatkin.
Vältän niitä tilanteita jotka alunperin johtivat kaikkeen tähän.
Työssäkäynti on nyt normaalia, enkä enää kaipaa häntä elämääni.
Mietin usein mitä tekisin jos hän nyt, vuosien jälkeen vastaisi silloiseen ihastumiseeni samalla tavalla, mutta nyt onneksi tunnen hänet, näin ei koskaan tule käymään.
Se on mun kohdalla sillai,et mulla on tosi paljon ollu sellasii juttui ja on vieläki,mut oon jostain pojista päässy yli mut jotkut on ollu jo pari vuotta mun mielessä ja runkkaan ja laitan silmät kiinni,että näkisin ne mun silmissä,mun haaveena on päästä jonku hyvännäkösen kaverini kanssa joskus saunaa,mut toivottavasti en sitte ala liikaa innostumaan näkemästä,koska sit tulee turpaan... :P ;) :/