Katson pöydän reunalla makaavaa esinettä. Isäni antoi sen minulle kun olin pikkuinen, ja siitä oli minulle paljon iloa kun pyörittelin sitä tahmaisissa lapsenkäsissäni. Innoissani olin näytellyt sitä ystävilleni, ja pian kaikki pihan lapset tunsivat koriste-esineen joka ei mennyt rikki kun sen paiskasi lattialle.
Aikojen kuluessa olin unohtanut tuon esineen, pienen pronssihevosen joka oli hautautunut kaappieni uumeniin. Sitten viimein kun satuin löytämään sen, en uhrannut sille ajatustakaan ennenkuin nyt. Nyt kun katson sitä, saatan nähdä sen tummuneessa pinnassa jälkiä jotka muistuttavat elämän kovuudesta.
Hevonen ei suinkaan ole perinteisen koriste-esineen tavoin pystyssä seisova uljas ratsu, vaan istualteen perääntynyt itsepäinen olento korvat luimussa. Aivan kuin minäkin. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut vastahankaan joka asiassa, ja pitänyt oman pääni muiden mielipiteistä huolimatta. Hevosessa on siis paljon minua.
Hämärässä katsottuna esineen jokainen yksityiskohta ja piirre tuntuu kuin heräävän eloon, mutta säilyen kuitenkin itsepäisenä. Tuon pienen esineen vastarinnan voisi murtaa vain sulatusuunissa, jolloin sitä ei enää olisi. Niinkö minullekin käy? Murtuuko vastarintani sitten kun minua ei enää ole?
Hymähdän ja tartun hevoseen. Kädessäni on vain pieni esine, mutta siinä esineessä näen itseni. En tiedä mitä isäni ajatteli antaessaan sen minulle, mutta olen varma että aivan yhdentekevä lahja se ei ollut...
Aikojen kuluessa olin unohtanut tuon esineen, pienen pronssihevosen joka oli hautautunut kaappieni uumeniin. Sitten viimein kun satuin löytämään sen, en uhrannut sille ajatustakaan ennenkuin nyt. Nyt kun katson sitä, saatan nähdä sen tummuneessa pinnassa jälkiä jotka muistuttavat elämän kovuudesta.
Hevonen ei suinkaan ole perinteisen koriste-esineen tavoin pystyssä seisova uljas ratsu, vaan istualteen perääntynyt itsepäinen olento korvat luimussa. Aivan kuin minäkin. Niin kauan kuin muistan, olen aina ollut vastahankaan joka asiassa, ja pitänyt oman pääni muiden mielipiteistä huolimatta. Hevosessa on siis paljon minua.
Hämärässä katsottuna esineen jokainen yksityiskohta ja piirre tuntuu kuin heräävän eloon, mutta säilyen kuitenkin itsepäisenä. Tuon pienen esineen vastarinnan voisi murtaa vain sulatusuunissa, jolloin sitä ei enää olisi. Niinkö minullekin käy? Murtuuko vastarintani sitten kun minua ei enää ole?
Hymähdän ja tartun hevoseen. Kädessäni on vain pieni esine, mutta siinä esineessä näen itseni. En tiedä mitä isäni ajatteli antaessaan sen minulle, mutta olen varma että aivan yhdentekevä lahja se ei ollut...
Vastaukset 2
Vanhimmat
... muualle rustaileen stoorejas!! Täällä ei kukaan jaksa lukee niitä!!!
minusta tuo oli oikein koskettava. Joskus sitä miettii miten tietyt esineet saattavat jättää miettimään, miksi minulla on tämä? miksen heitä sitä jo pois? tunnearvoa kai. Kaunis tarina. =)