Mauilta lähtömme jälkeen oli alkanut tihuuttamaan ja nelipaikkaisen
Piperimme moottori sai tehdä hetki hetkeltä enemmän töitä puskiessaan
tiukkenevaan vastatuuleen. Odotimme aamun ensi säteiden selkiyttävän
taivasta, mutta näin ei käynyt vaan jostakin, kuin tyhjästä ilmaantunut
pyörremyrskyn poikanen ravisteli konetta samaan aikaan kun moottorin
meteli yltyi ja runkoa myöten etenevä tärinä tuntui istuinlihaksissa
saakka. Mutta toisin kuin takapenkillä istuva nuoripari kenties luuli,
tärinä ei kuitenkaan ollut niin voimakas ettenkö olisi huomannut
siihen sekoittuneen matalajaksoisemman ja sangen tutun oloisen
rytmikkään keinutuksen. Ryökäleet kehtaavat nussia siellä takana,
kirosin mielessäni katkerana. Minua harmitti vielä takaisku Janinen
suhteen. Hmmm, mitkä ihanat meloonit Janinella olikaan... Vaivuin
ajatuksiini ja takapenkin touhuilu lakkasi ärsyttämästä minua. Se
pikemminkin rauhoitti ja niinpä nukahdin pian unelmoiden kauniista
naisesta.
Heräsin äkisti kun kone kallistui voimakkaasti ja lähti syöksyyn
kohti merenpintaa. Ohjaaja huuteli meille, että hän oli tehnyt
korjausliikkeitä myrskyn pyörteissä kun ohjausvaijeri oli
hirttänyt kiinni ja perän vakaimet olivat nyt jumissa. Paniikki
iski koneessa olijoihin. Lentäjä keksi hetken jahkailtuaan kiskoa
ohjausvipua kaikin voimin, jaloillaankin työntäen. "Katketkoon,
menoa se on kumminkin", hän sanoi. Sitten lopulta vaijeri heltisi
ja lentäjä sai koneen hallintaansa. Tai ainakin melkein, sillä
meri syöksyi kovaa vauhtia vastaan. Juuri koneen asetuessa vaakasuoraan,
kone kosketti merenpintaa. En tiedä mitä silloin tapahtui, koska
menetin iskussa tajuntani.
Ilmeisesti olin ollut tajuttomana useita minuutteja, koska
herätessäni reppuni naruihin sotkeutuneena, en nähnyt koneesta enää
jälkeäkään. Ajattelin, että jollen olisi tällainen renttu niin
olisin varmasti hukkunut. Repussani oleva lähes tyhjä viinapullo
ja pari ylimääräistä tupakkakartonkia riittivät pitämään pääni
vedenpinnan yläpuolella.
Havaitsin jonkin kelluvan kauempana ja uiskentelin sinnepäin.
Koneesta irronnut ovi kellui, ehkä onton rakenteensa takia,
mutta ainakin siksi, että siitä roikkui nauhojen varassa neljä
pelastusliiviä. Puolittain sen päälle kivunneena oli lentoemomme.
No, ei hän mikään oikea lentoemo ollut. Nelipaikkaisessa koneessa
ei ole tilaa sellaiselle. Pidimme häntä vain sellaisena vaikka
hän oli oikeasti lentäjämme tytär ja palaamassa kotiin opintovuotensa
päättyessä. Jokin itsesuojeluvaisto kai oli estänyt minua edes
ajattelemassa flirttiä hänen kanssaan, isänsä läsnäollen ja huomioni
oli enempi keskittynyt takapenkin kuhertelijoihin. Mutta nyt huomasin
katselevani häntä uudella mielenkiinnolla. Varsin mukava pakkaus,
ajattelin.
Näin rannan läheisyydestä vihjaavia tyrskyjä edessä päin ja potkin
jaloillani saadakseni kömpelön lauttamme liikkeelle. Kehoitin
naista tekemään samoin, mutta hän oli vielä niin tokkurassa, että
kuulin vain epämääräistä yninää. Pian hän kuitenkin virkosi niin,
että hän jaksoi katsoa suuntaani. Hänelle tuli järkyttynyt ilme
ja hän päästeli nyt paljon voimakkaampia ääniä, mutta edelleen
liian epäselviä ollakseen tunnistettavia sanoja. Harmistuin hänen
reaktiostaan. Ei nyt vaan tämäkin tyttö ala sössöttään jotakin
ajamattomasta parrasta. Olenko nyt oikeati niin kamalan näköinen?
Siinä vaiheessa kun tajusin hänen keuhkoamisensa muodostavan
oikeita sanoja, kuten "penkkiryhmä" tai "lähellä", käännyin juuri
sopivasti katsomaan taakseni nähdäkseni aallonharjan heilauttavan
koneemme penkkiryhmän kohti otsaani. Lauttamme kaatui ja menetin
jälleen tajuntani.
Olin ilmeisesti ollut pitkään tajuttomana, koska oli jo hämärää.
Otsaani ei jomottanut pahemmin, koska se nojasi johonkin pehmeään
turpeeseen ja nenääni tulvahti kauppatorilta tuttu kalojen tuoksu.
Koko päivän altaassa muhinut kala haisee kuin naisen... Hetkinen,
onko tämä ruumiinosa oikean käteni alla polvi? On. Onko tämä
ruumiinosa vasemman käteni alla polvi? On. Onko kumpikaan polvista
omani? Ei. Huokaisin helpotuksesta, olen taivaassa!
Hetken aikaa makasin vain aivan hiljaa, nuuhkien ja kosketellen
häntä huulillani. Tunsin sykkeen hänen pimpsassaan eli hän oli elossa,
mutta ilmeisesti tajuton, koska ei reagoinut kosketteluihini.
Nostin pääni pois hänen hameensa alta ja katsoin hänen silmiinsä,
jotka olivat kiinni. Hänen paitansa oli repeytynyt paljastaen hänen
toisen rintansa. Näkyä ihaillessani kaluni koveni, mutta en tohtinut
tehdä hänelle mitään sen enempää. Kuitenkin minun olisi yritettävä saada
hänet hereille.
Kiskoin häntä ylemmäksi rannalle ja yritin herättää häntä. En tiedä
miksi vieraan ihmisen on niin vaikea herättää toista. Sitä ei kehtaa
oikein tarttua ja ravistella. Siksi kai minäkin huomasin kiskovani
häntä varpaista ilman havaittavaa vaikutusta. Kiskoin repustani
viinapullon ja ajattelin antaa huikan. Katsoin vähäistä viinatippaa
ja kiersin korkin takaisin kiinni. Otin sitten kassistani
kivennäisvesipullon ja kostutin hänen huuliaan sillä. Älkää kysykö,
mitä minä vesipullolla teen. Tämähän on vain tarinaa eikä sen tarvitse
olla aina niin pirun loogista niin, että uskokaa vain minua tällä kertaa.
Mutta yksi pyyntö: älkää kertoko kenellekään.
Nimittäin, olimme siinä sellaisessa tilanteessa, että vanhan Jaskankin
on opeteltava henkensä pitimiksi vaikka juomaan vettä. Ja kaiken lisäksi
olemaan siitä hyvin, hyvin kiitollinen, sillä puuttoman, lähes paljaan
saaremme koko ympäristön ainoa juomavesilähde tulisi olemaan tässä
yhdessä pullossa. Eikä tätä pitäisi kutsua miksikään saareksi. Onpahan
vain pahainen luoto keskellä hiekkasärkkää. Aamun vaihtuessa päivään
nestehukka tulee aiheuttamaan ongelmia.
Laskeskelin, että jos tieto koneen katoamisesta tutkalta on jo
rekisteröity, menee ainakin 2-3 tuntia ennen kuin ensimmäiset
etsintäpartiot ehtivät paikalle. Parin tunnin päästä pitäisi siis
olla jotakin huomiota herättävää kehitteillä tai muuten lomasta
uhkaa tulla kuivanpuoleinen.
Jatkoin yrityksiä naisen herättämiseksi, koska minun oli saatava
hänen juomaan vettä. Ajattelin, että nyt ei ole varaa kursailla.
Kaivoin hiekkaa pois sen verran, että esille tuli kosteampaa ja
viileämpää hiekkaa. Asetin hänet siihen. Riisuin hänet ja revin
tuhma virne suupielissäni hänen asujaan riekaleiksi. Ripustin riekaleet
tikkujen varassa yllemme päivänvarjoksi. Katselin hetken aikaansaannostani
ja ajattelin, että kas kun en omia vaatteitani repinyt. Olenpa sika!
Tasapuolisuuden nimessä otin sitten omatkin vaatteeni pois. En kuitenkaan
repinyt niitä vaan asettelin ne sellaisenaan katoksen päälle.
Ravistelin häntä ja pureskelin hänen korviaan ja nännejään. Hän reagoi välillä
aivan kuin olisi ollut heräämässä ja sitten uinahti taas uudestaan. Huomasin
kuitenkin, että hänen nänninsä olivat kovettuneet ja pureskelin niitä
niin, että normaalisti nainen olisi itkua tuhertaen noussut sängystä ja
paiskannut vaatteeni ikkunasta. Mutta nyt ei ollut ikkunoita lähimaillakaan.
Julman kohteluni seurauksena nainen lopulta aukaisi silmänsä. Tällä
kertaa hän ei tuijottanut minua tai mitään takanani olevaa järkyttyneenä.
Hän sopersi, "Ai sinä! Olisiko sinulla jäitä? Päätäni särkee, mutta
ei läheskään niin paljon kuin nännejäni." Mutisin siihen jotakin
karkeasta hiekkarannasta ja tarjosin sitten hänelle vettä. Minun piti
napata pullo hänen huuliltaan jo parin kulauksen jälkeen, mutta unohduin
haaveilemaan siitä, että kaluni olisi siinä pullon paikalla, joten pullo
oli puoliksi juotu ennen kuin otin sen anteeksi pyydellen pois.
Selitettyäni hänelle tilanteemme, hän osoitti yllättävää kylmäpäisyyttä
ja sanoi, "Koska olet ilmeisesti pelastanut henkeni eikä meillä juuri nyt
ole mitään kiireellisempää tekemistä niin olisitko kiltti ja ottaisit minut?"
Vaikka olin jo tunnin haaveillut siitä ja asia pyöri koko ajan mielessäni,
naisen kysymys yllätti minut täysin. Taikka se mikään kysymys ollut, vaan
suora kehoitus ryhtyä panemaan. Yritin kai leikkiä herrasmiestä, koska vastasin
jotakin sellaista, että neitokaisten pulasta pelastaminen kuuluu toimenkuvaani
enkä tarvitse mitään vastapalveluksia. Jäykkänä jököttävä elin tosin
vihjaisi jotakin muuta, koska hän tunnusti ihastuneensa minuun jo
koneessa ja ajatelleensa, että katsoisinpa edes vähän hänen suuntaansa niin,
että voisi harrastaa silmäpeliä.
Hän luki ajatukseni oikein ja säntäsi kimppuuni. Kieriskelimme hetken
hiekassa ja hän tuli päälleni ja sanoi, "Lupaa minulle yksi asia!".
Änkytin siihen, "Lupaan, lupaan olla sinulle uskollinen elämäni
loppuun asti, mikä tosin saattaa jäädä varsin lyhyeksi! Vai tarkoitatko
kenties kihlausta tai jotain?". "Ei mitään sellaista", nainen sanoi,
"Vaan, että lupaatko, ettet koske rintoihini?". Sanoin, että kyllä ja
kysyin hänen nimeään. Hän sanoi, "Oon Jaana, Jaana Hukkanen. Ja nyt
turpa kii ja pane mua!"
Paninhan minä, mutta hän taisi olla se aktiivisempi. Olin jo luovuttaa
kolmannen jälkeen, mutta silloin hän kysyi, että haluanko kuolla
surullisena vai onnellisena? Vastauksen arvaatte, koska jaksoin tehdä
sen vielä kahdesti. Makasin rättiväsyneenä kun hän vielä kerran yritti
saada vehkeeseeni eloa. Teki muuten aivan uskomattoman hyvää kun
hän lutkutti sitä suussaan kuin hurmoksessa. Vielä kerran penikseni
osoitti elpymisen merkkejä ja vaikka yritykset jäivät puolipehmeän
asteelle niin pääni oli räjähtää nautinnosta. Lopulta väsyimme
molemmat ja jäimme makaamaan vierekkäin. Huomasin silloin kopeloivan
ajatuksissani katoksesta roikkuvan takkini taskuja. Tarkemmin sanottuna
rinkulan muotoista esinettä, jossa on kaiverrus J.H, kuten Janine
Hagman. Kas kuinka sopivasti, ajattelin ja ojensin sormuksen Jaanalle.
Hän naurahti ja sanoi "Taitaa olla entisen heilasi?". Vastasin kyllä ja
selitin jotain kohtalon johdatuksesta, siitä kuinka olin unessa
nähnyt tulevan morsiameni nimikirjaimet." Olin Janinelle kertonut sen ja
kuinka kirjaimet hehkuivat tulessa. Sillä olin voittanut Janinen sydämen
puolelleni aina siihen saakka kunnes mokasin itseni pahasti eräältä
ryyppyreissulta palatessani. Mutta olin vääristellyt totuutta, koska
halusin Janinen. Ei ne kirjaimet tulessa hehkuneet vaan olivat aivan
kuin jälkiä hiekassa. Katselin hiekkaa vierellämme, sitä kohtaa, johon
Jaana oli hetki sitten raapustanut perinteisen kuvion, sydämen ja sen
sisälle nimikirjaimemme. Silloin pokkani petti totaalisesti enkä voinut
estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiini.
Toivuttuani mielenliikutuksesta tajusin, että jotain pitäisi tehdä,
jos mielimme pelastua. Yliannostus seksiä teki jotakin minulle ja
aivoni työskentelivät kuumeisesti ongelman kimpussa. Tai, no joo,
ne kuumeisemmat ajatukset taisivat karata uudestaan ja uudestaan
Jaanan herkullisten pallukoiden ja mehukkaan pillun kimppuun. Mutta
ehkä miehen aivot pystyvät sittenkin ajattelemaan kahta asiaa yhtä aikaa.
Vaikkapa Bemarin vaihdelaatikkoa ja pillua tai Litmasen pelikuntoa
ja pillua tai...tai...pelastautumista autiolta saarelta ja pillua.
Hyvin kaukana taivaanrannassa näkyi aivan kuin reittikoneen jättämä
viiva taivaalla. Kirosin mielessäni tyhmyyttäni. Tottakai reittikoneiden
miehistöillekin tiedotetaan kadonneesta koneesta ja sitäpaitsi ensimmäisten
etsintäkoneidenkin pitäisi jo alkaa saapumaan lähistölle. Nyt oli
äkkiä saatava jotakin merkkitulia aikaiseksi. Repustani olevat kaksi
tupakkakartonkia saivat luvan mennä. Kääreenä ollut sellofaani on
pitänyt tupakit kuivina. Paahtavasta auringosta huolimatta reppu
oli vielä kostea, mutta ripustamani vaatteet vaikuttivat lupaavan
kuivilta. Revin linkkarillani repun riekaleiksi ja levittelin ne kalliolle.
Lentokoneen ovi, penkkiryhmä ja kaikki pelastusliivit olivat tipotiessään
eli poltettavaa materiaalia oli onnettoman vähän. Missään tapauksessa
nuotiota ei voinut ajatellakaan pitävänsä yllä kaiken aikaa. Keskellä
päivää liekit eivät kuitenkaan näy mihinkään, mutta savu näkyy ja mitä
tummempi, sen parempi. Liekkien pitää palaa kituen ja materiaalin on
parempi olla hiukan märkää kuin rutikuivaa. Savua tuotetaan hetken ja
sitten tuli sammutetaan. Sama toistetaan kymmenen minuutin päästä
uudestaan ja jos lentokone saapuu näköyhteyden päähän, tulta pidetään
yllä jatkuvasti. Tällaiset olivat suunnitelmani.
Vesipullo oli siihen mennessä juotu tyhjäksi. Täytin sen merivedellä.
Sytytin Jaanan paidanriekaleen ja pari askia tupakkia. Katselin hetken
savukiehkuroita ja kirosin, että olen idiootti, jos kuvittelen tämän
näkyvän yhtään minnekään. Lopetin savuttelun ja menin Jaanan viereen
ja sanoin, "Katsellaan taivasta ja odotellaan, jos jostain suunnassa
näkyy lentokone".
Makasimme siinä 6 tuntia ja sitten meille alkoi taas tehdä mieli.
Oma vikani kun tuppasin siihen naisen kylkeen kiinni. En tosin enää olisi
jaksanut kuin kerran ja sekin keskeytyi lähestyvän suihkukoneen jylinään.
Se oli sen verran kaukana, että emme huomanneet sitä heti naimiseltamme.
Vaikka minusta tuntuu, että emme olisi huomanneet vaikka kokonainen laivueellinen
Hornetteja olisi tehnyt ylilennon metrin päästä. Joka tapauksessa ryntäsimme
pystyyn, hän heiluttaen käsiään ja upeita rintojaan ja minä laittamaan
tulta pesään. Laitoin kaikki tupakat, vaatteita ja repun palaset yhteen
kekoon ja sytytin. Savu vaikutti tällä kertaa hyvältä. Katselimme tovin
reittikoneen lentoa. Emme voineet mistään tietää oliko meidät havaittu.
Savu aikoi oheta. Hmmm, olin reiluna herrasmiehenä polttanut ensin
Jaanan vaatteet. No, nehän oli repaleina kumminkin. Ei auttanut muuta
kuin uhrata omatkin vaatteet. Farkkuja ei ole tarkoitettu trooppisissa
matkakohteissa käytettäväksi, minulle oli virnuiltu, mutta ainakin
niistä lähti mukavan paksu savu. Ja, köh, pirun paha haju, voittaa jopa
poltetut sukat.
Sekin savu hälveni lopulta ja kone jatkoi matkaansa. Ehdotin, että
kävisimme kalliolle pitkäksemme ja leikkisimme kuolleita, jolloin
korppikotkat paljastaisivat läsnäolomme. Tunnin päästä minulle tuli
epäilys, että näillä seuduilla ei ole korpikotkia. Ei itse asiassa
linnun lintua.
Sitten alkoi hämärtää. Jaana heitti silloin kysymyksen, jota olin
odottanut. "Miksi emme säästäneet mitään poltettavaa iltaan, jolloin
valo näkyy kauas? " Vastasin että "Etsintäkoneet lopettavat etsinnät
kumminkin illan saavuttua." Toivoin, että selitykseni ei kuulostaisi
selitykseltä. Iltaa myöten ilma alkoi viilentyä ja haimme toisistamme
lämpöä sillä seurauksella, että rakastelimme jälleen. Koska ilta oli
viileä emme halunneet peseytyä meressä. Sen sijaan kasasimme lämmintä
hiekkaa ympärillemme. Olimme yltä päältä ruumiineritteiden, lähinnä
sperman peitossa, mihin hiekanjyvät jäivät mukavasti kiinni.
"Katso, tähdenlento!, mitä toivot?" Kysyi Jaana varoittaen minua lausumasta
toivomusta ääneen. Vaikka idioottikin arvasi, mitä toivoin sillä hetkellä.
Mietin kuitenkin pitkään, miten mielessäni asettelisin toivomuksen, mutta
jokaisessa toivomusehdotuksessa oli sana koti jollakin tavalla mukana. Tuokin
tuikku on kuin iltatähti, kovin kirkas vain. Vai oliko se muka äsken noin kirkas?
Ihan kuin siitä lähtisi jotain ääntä, kuin helikop... Ehehehee! Jippii! Meidät on
pelastettu.
Meidät nostettiin ylös kopteriin yksitellen köydellä, jonka apumies
toi alas ja kiinnitti nostettavan vyötärölle. Nainen luonnollisesti
ensimmäisenä. Apumiehellä mahtoi olla hauskaa Jaanan kanssa, ajattelin pikkasen
mustasukkaisena. Nostettuaan meidät ylös, apumies esitteli itsensä
Freddyksi ja antoi meille huovat, joihin kääriydyimme kiitollisena.
Freddy taputteli hanskoistaan hiekat pois ja tuli siinä ohimennen
haistaneeksi niitä. Pieni hymyn poikanen kävi hänen huulillaan ja
hän katsoi meihin tietäväisen näköisenä. Selitin hänelle, että poltimme
vaatteemme herättääksemme huomiota. Olisin voinut ilmaista asian
paremminkin, koska alastomina herätimme ainakin taatusti huomiota.
Sitten Freddy siirtyi pilotin viereen ja sain olla loppumatkan
rauhassa. Siis Freddyltä, mutta en Jaanalta. Jaana kysyi minulta, että
olenko koskaan tehnyt sitä lentokoneessa. Vastasin, että en, johon hän,
että hänpäs on. Saivartelin vastaan, että tämä onkin helikopteri, jolloin
Jaana, "Jos se puuttuu listaltani niin meidän on ihan pakko tehdä se nyt!"
Silloin opin jotakin uutta naisista ja seksistä. Se voi oikeasti tuntua
uskomattoman hyvältä vaikka vehjettä ei saisikaan enää seisomaan. Hän
lääpi, pussasi ja imeskeli minua joka paikasta. Lopulta kun hän imeskeli
velttoa penistäni, sain yllättäen orgasmin ilman siemensyöksyä. Sen jälkeen
minulla seisoi tanakasti ja hän tuli päälläni ratsastaen. Poistuessamme
kopterista Freddy katsoi Jaanaa aivan kuin kiusoitellen, kuin koittaen saada
Jaanan häkeltymään siitä, että hän tietää "salaisuutemme". He katsoivat
toisiaan pitkään kunnes Freddy lehahti tiilenpunaiseksi.
Pelastuslaitoksen johtaja tuli tervehtimään meitä kädestä pitäen. Hän kertoi
meille, että satelliitin lämpökamera oli havainnut puoli tuntia kestäneen
jäljen, jota epäiltiin ensin tulipaloksi pienveneessä. Yhteys otettiin paikalla
olleeseen reittikoneeseen, joka havaitsi hienoisen savukiehkuran nousevan
jostain kuohuavan meren keskeltä, todennäköisesti joltain matalikolta. Kun
asiasta kerrottiin pelastuslaitokselle, selvisi, että kateissa olevaa konetta
oli etsitty melkoisen väärältä suunnalta. Toinen helikopteri lähettettiin heti
matkaan. Ilman merkkitulta apu ei olisi luultavasti koskaan löytänyt perille.
"Kuulitko tuon?", sanoin ylpeänä Jaanalle. "Joo, mutta saat silti ostaa
mulle uudet vaatteet!". "Sopii, jos saan tulla sovittamaan". "En olekaan
tehnyt sitä sovituskopissa.", sanoi Jaana ja jatkoi "Enkä muuten inva-WC:ssäkään"
ja avasi vessan oven kun yritin kiireesti luikkia ohitse. Hän pujahti
sisälle ja samalla hetkellä paikalle kiiruhti Pelastuslaitoksen johtaja
hyvästelemään meitä. Kiitin ja sanoin, että Jaana on vessassa. Silloin
kuului vessasta varovaista huhuilua "Kultaaaa....". Sanoin johtajalle, että
vakka on nyt kantensa valinnut ja painelin vessaan johtajan hämmästyneen
katseen edestä.
Sellainen oli seikkailuni Jaanan kanssa. Sen ensimmäisen muistaa parhaiten
vaikka viiteen aviovuoteen mahtuu monenlaista seikkailua, ehkä karmaisevampiakin
ja jännittävämpiäkin kuten anopin hyväksynnän saaminen vihkitodistukseen.
Se, miksi anoppi oli niin vastahakoinen onkin sitten jo toisen tarinan paikka.
Piperimme moottori sai tehdä hetki hetkeltä enemmän töitä puskiessaan
tiukkenevaan vastatuuleen. Odotimme aamun ensi säteiden selkiyttävän
taivasta, mutta näin ei käynyt vaan jostakin, kuin tyhjästä ilmaantunut
pyörremyrskyn poikanen ravisteli konetta samaan aikaan kun moottorin
meteli yltyi ja runkoa myöten etenevä tärinä tuntui istuinlihaksissa
saakka. Mutta toisin kuin takapenkillä istuva nuoripari kenties luuli,
tärinä ei kuitenkaan ollut niin voimakas ettenkö olisi huomannut
siihen sekoittuneen matalajaksoisemman ja sangen tutun oloisen
rytmikkään keinutuksen. Ryökäleet kehtaavat nussia siellä takana,
kirosin mielessäni katkerana. Minua harmitti vielä takaisku Janinen
suhteen. Hmmm, mitkä ihanat meloonit Janinella olikaan... Vaivuin
ajatuksiini ja takapenkin touhuilu lakkasi ärsyttämästä minua. Se
pikemminkin rauhoitti ja niinpä nukahdin pian unelmoiden kauniista
naisesta.
Heräsin äkisti kun kone kallistui voimakkaasti ja lähti syöksyyn
kohti merenpintaa. Ohjaaja huuteli meille, että hän oli tehnyt
korjausliikkeitä myrskyn pyörteissä kun ohjausvaijeri oli
hirttänyt kiinni ja perän vakaimet olivat nyt jumissa. Paniikki
iski koneessa olijoihin. Lentäjä keksi hetken jahkailtuaan kiskoa
ohjausvipua kaikin voimin, jaloillaankin työntäen. "Katketkoon,
menoa se on kumminkin", hän sanoi. Sitten lopulta vaijeri heltisi
ja lentäjä sai koneen hallintaansa. Tai ainakin melkein, sillä
meri syöksyi kovaa vauhtia vastaan. Juuri koneen asetuessa vaakasuoraan,
kone kosketti merenpintaa. En tiedä mitä silloin tapahtui, koska
menetin iskussa tajuntani.
Ilmeisesti olin ollut tajuttomana useita minuutteja, koska
herätessäni reppuni naruihin sotkeutuneena, en nähnyt koneesta enää
jälkeäkään. Ajattelin, että jollen olisi tällainen renttu niin
olisin varmasti hukkunut. Repussani oleva lähes tyhjä viinapullo
ja pari ylimääräistä tupakkakartonkia riittivät pitämään pääni
vedenpinnan yläpuolella.
Havaitsin jonkin kelluvan kauempana ja uiskentelin sinnepäin.
Koneesta irronnut ovi kellui, ehkä onton rakenteensa takia,
mutta ainakin siksi, että siitä roikkui nauhojen varassa neljä
pelastusliiviä. Puolittain sen päälle kivunneena oli lentoemomme.
No, ei hän mikään oikea lentoemo ollut. Nelipaikkaisessa koneessa
ei ole tilaa sellaiselle. Pidimme häntä vain sellaisena vaikka
hän oli oikeasti lentäjämme tytär ja palaamassa kotiin opintovuotensa
päättyessä. Jokin itsesuojeluvaisto kai oli estänyt minua edes
ajattelemassa flirttiä hänen kanssaan, isänsä läsnäollen ja huomioni
oli enempi keskittynyt takapenkin kuhertelijoihin. Mutta nyt huomasin
katselevani häntä uudella mielenkiinnolla. Varsin mukava pakkaus,
ajattelin.
Näin rannan läheisyydestä vihjaavia tyrskyjä edessä päin ja potkin
jaloillani saadakseni kömpelön lauttamme liikkeelle. Kehoitin
naista tekemään samoin, mutta hän oli vielä niin tokkurassa, että
kuulin vain epämääräistä yninää. Pian hän kuitenkin virkosi niin,
että hän jaksoi katsoa suuntaani. Hänelle tuli järkyttynyt ilme
ja hän päästeli nyt paljon voimakkaampia ääniä, mutta edelleen
liian epäselviä ollakseen tunnistettavia sanoja. Harmistuin hänen
reaktiostaan. Ei nyt vaan tämäkin tyttö ala sössöttään jotakin
ajamattomasta parrasta. Olenko nyt oikeati niin kamalan näköinen?
Siinä vaiheessa kun tajusin hänen keuhkoamisensa muodostavan
oikeita sanoja, kuten "penkkiryhmä" tai "lähellä", käännyin juuri
sopivasti katsomaan taakseni nähdäkseni aallonharjan heilauttavan
koneemme penkkiryhmän kohti otsaani. Lauttamme kaatui ja menetin
jälleen tajuntani.
Olin ilmeisesti ollut pitkään tajuttomana, koska oli jo hämärää.
Otsaani ei jomottanut pahemmin, koska se nojasi johonkin pehmeään
turpeeseen ja nenääni tulvahti kauppatorilta tuttu kalojen tuoksu.
Koko päivän altaassa muhinut kala haisee kuin naisen... Hetkinen,
onko tämä ruumiinosa oikean käteni alla polvi? On. Onko tämä
ruumiinosa vasemman käteni alla polvi? On. Onko kumpikaan polvista
omani? Ei. Huokaisin helpotuksesta, olen taivaassa!
Hetken aikaa makasin vain aivan hiljaa, nuuhkien ja kosketellen
häntä huulillani. Tunsin sykkeen hänen pimpsassaan eli hän oli elossa,
mutta ilmeisesti tajuton, koska ei reagoinut kosketteluihini.
Nostin pääni pois hänen hameensa alta ja katsoin hänen silmiinsä,
jotka olivat kiinni. Hänen paitansa oli repeytynyt paljastaen hänen
toisen rintansa. Näkyä ihaillessani kaluni koveni, mutta en tohtinut
tehdä hänelle mitään sen enempää. Kuitenkin minun olisi yritettävä saada
hänet hereille.
Kiskoin häntä ylemmäksi rannalle ja yritin herättää häntä. En tiedä
miksi vieraan ihmisen on niin vaikea herättää toista. Sitä ei kehtaa
oikein tarttua ja ravistella. Siksi kai minäkin huomasin kiskovani
häntä varpaista ilman havaittavaa vaikutusta. Kiskoin repustani
viinapullon ja ajattelin antaa huikan. Katsoin vähäistä viinatippaa
ja kiersin korkin takaisin kiinni. Otin sitten kassistani
kivennäisvesipullon ja kostutin hänen huuliaan sillä. Älkää kysykö,
mitä minä vesipullolla teen. Tämähän on vain tarinaa eikä sen tarvitse
olla aina niin pirun loogista niin, että uskokaa vain minua tällä kertaa.
Mutta yksi pyyntö: älkää kertoko kenellekään.
Nimittäin, olimme siinä sellaisessa tilanteessa, että vanhan Jaskankin
on opeteltava henkensä pitimiksi vaikka juomaan vettä. Ja kaiken lisäksi
olemaan siitä hyvin, hyvin kiitollinen, sillä puuttoman, lähes paljaan
saaremme koko ympäristön ainoa juomavesilähde tulisi olemaan tässä
yhdessä pullossa. Eikä tätä pitäisi kutsua miksikään saareksi. Onpahan
vain pahainen luoto keskellä hiekkasärkkää. Aamun vaihtuessa päivään
nestehukka tulee aiheuttamaan ongelmia.
Laskeskelin, että jos tieto koneen katoamisesta tutkalta on jo
rekisteröity, menee ainakin 2-3 tuntia ennen kuin ensimmäiset
etsintäpartiot ehtivät paikalle. Parin tunnin päästä pitäisi siis
olla jotakin huomiota herättävää kehitteillä tai muuten lomasta
uhkaa tulla kuivanpuoleinen.
Jatkoin yrityksiä naisen herättämiseksi, koska minun oli saatava
hänen juomaan vettä. Ajattelin, että nyt ei ole varaa kursailla.
Kaivoin hiekkaa pois sen verran, että esille tuli kosteampaa ja
viileämpää hiekkaa. Asetin hänet siihen. Riisuin hänet ja revin
tuhma virne suupielissäni hänen asujaan riekaleiksi. Ripustin riekaleet
tikkujen varassa yllemme päivänvarjoksi. Katselin hetken aikaansaannostani
ja ajattelin, että kas kun en omia vaatteitani repinyt. Olenpa sika!
Tasapuolisuuden nimessä otin sitten omatkin vaatteeni pois. En kuitenkaan
repinyt niitä vaan asettelin ne sellaisenaan katoksen päälle.
Ravistelin häntä ja pureskelin hänen korviaan ja nännejään. Hän reagoi välillä
aivan kuin olisi ollut heräämässä ja sitten uinahti taas uudestaan. Huomasin
kuitenkin, että hänen nänninsä olivat kovettuneet ja pureskelin niitä
niin, että normaalisti nainen olisi itkua tuhertaen noussut sängystä ja
paiskannut vaatteeni ikkunasta. Mutta nyt ei ollut ikkunoita lähimaillakaan.
Julman kohteluni seurauksena nainen lopulta aukaisi silmänsä. Tällä
kertaa hän ei tuijottanut minua tai mitään takanani olevaa järkyttyneenä.
Hän sopersi, "Ai sinä! Olisiko sinulla jäitä? Päätäni särkee, mutta
ei läheskään niin paljon kuin nännejäni." Mutisin siihen jotakin
karkeasta hiekkarannasta ja tarjosin sitten hänelle vettä. Minun piti
napata pullo hänen huuliltaan jo parin kulauksen jälkeen, mutta unohduin
haaveilemaan siitä, että kaluni olisi siinä pullon paikalla, joten pullo
oli puoliksi juotu ennen kuin otin sen anteeksi pyydellen pois.
Selitettyäni hänelle tilanteemme, hän osoitti yllättävää kylmäpäisyyttä
ja sanoi, "Koska olet ilmeisesti pelastanut henkeni eikä meillä juuri nyt
ole mitään kiireellisempää tekemistä niin olisitko kiltti ja ottaisit minut?"
Vaikka olin jo tunnin haaveillut siitä ja asia pyöri koko ajan mielessäni,
naisen kysymys yllätti minut täysin. Taikka se mikään kysymys ollut, vaan
suora kehoitus ryhtyä panemaan. Yritin kai leikkiä herrasmiestä, koska vastasin
jotakin sellaista, että neitokaisten pulasta pelastaminen kuuluu toimenkuvaani
enkä tarvitse mitään vastapalveluksia. Jäykkänä jököttävä elin tosin
vihjaisi jotakin muuta, koska hän tunnusti ihastuneensa minuun jo
koneessa ja ajatelleensa, että katsoisinpa edes vähän hänen suuntaansa niin,
että voisi harrastaa silmäpeliä.
Hän luki ajatukseni oikein ja säntäsi kimppuuni. Kieriskelimme hetken
hiekassa ja hän tuli päälleni ja sanoi, "Lupaa minulle yksi asia!".
Änkytin siihen, "Lupaan, lupaan olla sinulle uskollinen elämäni
loppuun asti, mikä tosin saattaa jäädä varsin lyhyeksi! Vai tarkoitatko
kenties kihlausta tai jotain?". "Ei mitään sellaista", nainen sanoi,
"Vaan, että lupaatko, ettet koske rintoihini?". Sanoin, että kyllä ja
kysyin hänen nimeään. Hän sanoi, "Oon Jaana, Jaana Hukkanen. Ja nyt
turpa kii ja pane mua!"
Paninhan minä, mutta hän taisi olla se aktiivisempi. Olin jo luovuttaa
kolmannen jälkeen, mutta silloin hän kysyi, että haluanko kuolla
surullisena vai onnellisena? Vastauksen arvaatte, koska jaksoin tehdä
sen vielä kahdesti. Makasin rättiväsyneenä kun hän vielä kerran yritti
saada vehkeeseeni eloa. Teki muuten aivan uskomattoman hyvää kun
hän lutkutti sitä suussaan kuin hurmoksessa. Vielä kerran penikseni
osoitti elpymisen merkkejä ja vaikka yritykset jäivät puolipehmeän
asteelle niin pääni oli räjähtää nautinnosta. Lopulta väsyimme
molemmat ja jäimme makaamaan vierekkäin. Huomasin silloin kopeloivan
ajatuksissani katoksesta roikkuvan takkini taskuja. Tarkemmin sanottuna
rinkulan muotoista esinettä, jossa on kaiverrus J.H, kuten Janine
Hagman. Kas kuinka sopivasti, ajattelin ja ojensin sormuksen Jaanalle.
Hän naurahti ja sanoi "Taitaa olla entisen heilasi?". Vastasin kyllä ja
selitin jotain kohtalon johdatuksesta, siitä kuinka olin unessa
nähnyt tulevan morsiameni nimikirjaimet." Olin Janinelle kertonut sen ja
kuinka kirjaimet hehkuivat tulessa. Sillä olin voittanut Janinen sydämen
puolelleni aina siihen saakka kunnes mokasin itseni pahasti eräältä
ryyppyreissulta palatessani. Mutta olin vääristellyt totuutta, koska
halusin Janinen. Ei ne kirjaimet tulessa hehkuneet vaan olivat aivan
kuin jälkiä hiekassa. Katselin hiekkaa vierellämme, sitä kohtaa, johon
Jaana oli hetki sitten raapustanut perinteisen kuvion, sydämen ja sen
sisälle nimikirjaimemme. Silloin pokkani petti totaalisesti enkä voinut
estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiini.
Toivuttuani mielenliikutuksesta tajusin, että jotain pitäisi tehdä,
jos mielimme pelastua. Yliannostus seksiä teki jotakin minulle ja
aivoni työskentelivät kuumeisesti ongelman kimpussa. Tai, no joo,
ne kuumeisemmat ajatukset taisivat karata uudestaan ja uudestaan
Jaanan herkullisten pallukoiden ja mehukkaan pillun kimppuun. Mutta
ehkä miehen aivot pystyvät sittenkin ajattelemaan kahta asiaa yhtä aikaa.
Vaikkapa Bemarin vaihdelaatikkoa ja pillua tai Litmasen pelikuntoa
ja pillua tai...tai...pelastautumista autiolta saarelta ja pillua.
Hyvin kaukana taivaanrannassa näkyi aivan kuin reittikoneen jättämä
viiva taivaalla. Kirosin mielessäni tyhmyyttäni. Tottakai reittikoneiden
miehistöillekin tiedotetaan kadonneesta koneesta ja sitäpaitsi ensimmäisten
etsintäkoneidenkin pitäisi jo alkaa saapumaan lähistölle. Nyt oli
äkkiä saatava jotakin merkkitulia aikaiseksi. Repustani olevat kaksi
tupakkakartonkia saivat luvan mennä. Kääreenä ollut sellofaani on
pitänyt tupakit kuivina. Paahtavasta auringosta huolimatta reppu
oli vielä kostea, mutta ripustamani vaatteet vaikuttivat lupaavan
kuivilta. Revin linkkarillani repun riekaleiksi ja levittelin ne kalliolle.
Lentokoneen ovi, penkkiryhmä ja kaikki pelastusliivit olivat tipotiessään
eli poltettavaa materiaalia oli onnettoman vähän. Missään tapauksessa
nuotiota ei voinut ajatellakaan pitävänsä yllä kaiken aikaa. Keskellä
päivää liekit eivät kuitenkaan näy mihinkään, mutta savu näkyy ja mitä
tummempi, sen parempi. Liekkien pitää palaa kituen ja materiaalin on
parempi olla hiukan märkää kuin rutikuivaa. Savua tuotetaan hetken ja
sitten tuli sammutetaan. Sama toistetaan kymmenen minuutin päästä
uudestaan ja jos lentokone saapuu näköyhteyden päähän, tulta pidetään
yllä jatkuvasti. Tällaiset olivat suunnitelmani.
Vesipullo oli siihen mennessä juotu tyhjäksi. Täytin sen merivedellä.
Sytytin Jaanan paidanriekaleen ja pari askia tupakkia. Katselin hetken
savukiehkuroita ja kirosin, että olen idiootti, jos kuvittelen tämän
näkyvän yhtään minnekään. Lopetin savuttelun ja menin Jaanan viereen
ja sanoin, "Katsellaan taivasta ja odotellaan, jos jostain suunnassa
näkyy lentokone".
Makasimme siinä 6 tuntia ja sitten meille alkoi taas tehdä mieli.
Oma vikani kun tuppasin siihen naisen kylkeen kiinni. En tosin enää olisi
jaksanut kuin kerran ja sekin keskeytyi lähestyvän suihkukoneen jylinään.
Se oli sen verran kaukana, että emme huomanneet sitä heti naimiseltamme.
Vaikka minusta tuntuu, että emme olisi huomanneet vaikka kokonainen laivueellinen
Hornetteja olisi tehnyt ylilennon metrin päästä. Joka tapauksessa ryntäsimme
pystyyn, hän heiluttaen käsiään ja upeita rintojaan ja minä laittamaan
tulta pesään. Laitoin kaikki tupakat, vaatteita ja repun palaset yhteen
kekoon ja sytytin. Savu vaikutti tällä kertaa hyvältä. Katselimme tovin
reittikoneen lentoa. Emme voineet mistään tietää oliko meidät havaittu.
Savu aikoi oheta. Hmmm, olin reiluna herrasmiehenä polttanut ensin
Jaanan vaatteet. No, nehän oli repaleina kumminkin. Ei auttanut muuta
kuin uhrata omatkin vaatteet. Farkkuja ei ole tarkoitettu trooppisissa
matkakohteissa käytettäväksi, minulle oli virnuiltu, mutta ainakin
niistä lähti mukavan paksu savu. Ja, köh, pirun paha haju, voittaa jopa
poltetut sukat.
Sekin savu hälveni lopulta ja kone jatkoi matkaansa. Ehdotin, että
kävisimme kalliolle pitkäksemme ja leikkisimme kuolleita, jolloin
korppikotkat paljastaisivat läsnäolomme. Tunnin päästä minulle tuli
epäilys, että näillä seuduilla ei ole korpikotkia. Ei itse asiassa
linnun lintua.
Sitten alkoi hämärtää. Jaana heitti silloin kysymyksen, jota olin
odottanut. "Miksi emme säästäneet mitään poltettavaa iltaan, jolloin
valo näkyy kauas? " Vastasin että "Etsintäkoneet lopettavat etsinnät
kumminkin illan saavuttua." Toivoin, että selitykseni ei kuulostaisi
selitykseltä. Iltaa myöten ilma alkoi viilentyä ja haimme toisistamme
lämpöä sillä seurauksella, että rakastelimme jälleen. Koska ilta oli
viileä emme halunneet peseytyä meressä. Sen sijaan kasasimme lämmintä
hiekkaa ympärillemme. Olimme yltä päältä ruumiineritteiden, lähinnä
sperman peitossa, mihin hiekanjyvät jäivät mukavasti kiinni.
"Katso, tähdenlento!, mitä toivot?" Kysyi Jaana varoittaen minua lausumasta
toivomusta ääneen. Vaikka idioottikin arvasi, mitä toivoin sillä hetkellä.
Mietin kuitenkin pitkään, miten mielessäni asettelisin toivomuksen, mutta
jokaisessa toivomusehdotuksessa oli sana koti jollakin tavalla mukana. Tuokin
tuikku on kuin iltatähti, kovin kirkas vain. Vai oliko se muka äsken noin kirkas?
Ihan kuin siitä lähtisi jotain ääntä, kuin helikop... Ehehehee! Jippii! Meidät on
pelastettu.
Meidät nostettiin ylös kopteriin yksitellen köydellä, jonka apumies
toi alas ja kiinnitti nostettavan vyötärölle. Nainen luonnollisesti
ensimmäisenä. Apumiehellä mahtoi olla hauskaa Jaanan kanssa, ajattelin pikkasen
mustasukkaisena. Nostettuaan meidät ylös, apumies esitteli itsensä
Freddyksi ja antoi meille huovat, joihin kääriydyimme kiitollisena.
Freddy taputteli hanskoistaan hiekat pois ja tuli siinä ohimennen
haistaneeksi niitä. Pieni hymyn poikanen kävi hänen huulillaan ja
hän katsoi meihin tietäväisen näköisenä. Selitin hänelle, että poltimme
vaatteemme herättääksemme huomiota. Olisin voinut ilmaista asian
paremminkin, koska alastomina herätimme ainakin taatusti huomiota.
Sitten Freddy siirtyi pilotin viereen ja sain olla loppumatkan
rauhassa. Siis Freddyltä, mutta en Jaanalta. Jaana kysyi minulta, että
olenko koskaan tehnyt sitä lentokoneessa. Vastasin, että en, johon hän,
että hänpäs on. Saivartelin vastaan, että tämä onkin helikopteri, jolloin
Jaana, "Jos se puuttuu listaltani niin meidän on ihan pakko tehdä se nyt!"
Silloin opin jotakin uutta naisista ja seksistä. Se voi oikeasti tuntua
uskomattoman hyvältä vaikka vehjettä ei saisikaan enää seisomaan. Hän
lääpi, pussasi ja imeskeli minua joka paikasta. Lopulta kun hän imeskeli
velttoa penistäni, sain yllättäen orgasmin ilman siemensyöksyä. Sen jälkeen
minulla seisoi tanakasti ja hän tuli päälläni ratsastaen. Poistuessamme
kopterista Freddy katsoi Jaanaa aivan kuin kiusoitellen, kuin koittaen saada
Jaanan häkeltymään siitä, että hän tietää "salaisuutemme". He katsoivat
toisiaan pitkään kunnes Freddy lehahti tiilenpunaiseksi.
Pelastuslaitoksen johtaja tuli tervehtimään meitä kädestä pitäen. Hän kertoi
meille, että satelliitin lämpökamera oli havainnut puoli tuntia kestäneen
jäljen, jota epäiltiin ensin tulipaloksi pienveneessä. Yhteys otettiin paikalla
olleeseen reittikoneeseen, joka havaitsi hienoisen savukiehkuran nousevan
jostain kuohuavan meren keskeltä, todennäköisesti joltain matalikolta. Kun
asiasta kerrottiin pelastuslaitokselle, selvisi, että kateissa olevaa konetta
oli etsitty melkoisen väärältä suunnalta. Toinen helikopteri lähettettiin heti
matkaan. Ilman merkkitulta apu ei olisi luultavasti koskaan löytänyt perille.
"Kuulitko tuon?", sanoin ylpeänä Jaanalle. "Joo, mutta saat silti ostaa
mulle uudet vaatteet!". "Sopii, jos saan tulla sovittamaan". "En olekaan
tehnyt sitä sovituskopissa.", sanoi Jaana ja jatkoi "Enkä muuten inva-WC:ssäkään"
ja avasi vessan oven kun yritin kiireesti luikkia ohitse. Hän pujahti
sisälle ja samalla hetkellä paikalle kiiruhti Pelastuslaitoksen johtaja
hyvästelemään meitä. Kiitin ja sanoin, että Jaana on vessassa. Silloin
kuului vessasta varovaista huhuilua "Kultaaaa....". Sanoin johtajalle, että
vakka on nyt kantensa valinnut ja painelin vessaan johtajan hämmästyneen
katseen edestä.
Sellainen oli seikkailuni Jaanan kanssa. Sen ensimmäisen muistaa parhaiten
vaikka viiteen aviovuoteen mahtuu monenlaista seikkailua, ehkä karmaisevampiakin
ja jännittävämpiäkin kuten anopin hyväksynnän saaminen vihkitodistukseen.
Se, miksi anoppi oli niin vastahakoinen onkin sitten jo toisen tarinan paikka.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mielenkiintoinen ja mukava juttu! Hauskasti ja huumorilla kirjoitettu. Lisää....;P