Ei kiinnosta koulu,kaverit,elämä.
Kerran eletään ja täysillä se pitäs elää,mutta ei pysty.
itken joka päivä.Koulussa en puhu kavereille.
Esitän iloista ja se masentaa enemmän.
Huoh.Mitäköhän järkeä tässä oli?
Kerran eletään ja täysillä se pitäs elää,mutta ei pysty.
itken joka päivä.Koulussa en puhu kavereille.
Esitän iloista ja se masentaa enemmän.
Huoh.Mitäköhän järkeä tässä oli?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tosi monilla on tuollaista. (Minullakin)
Se helpottaa, tai sitten ei. Mikäli ei, totut kyllä.
Ja pohjalta on ainoa tie ylöspäin. :)
Yritä ajatella positiivisesti. Jokaisella pilvellä on kultareunat.
..ei mitään.
Onko se niin vaikeaa miettiä hyviä asioita elämässään? Tulee kai siitä masentavaa jos vain urputtaa niistä jotka ovat huonosti eikä tee asioille mitään. Eivät ne ongelmat itsestään lopu!
Mistä kaikki johtuu?
"Ei kiinnosta koulu,kaverit,elämä."
Sinusta.
"Kerran eletään ja täysillä se pitäs elää,mutta ei pysty. "
Sinusta.
"itken joka päivä.Koulussa en puhu kavereille. "
Sinusta.
"Esitän iloista ja se masentaa enemmän. "
Sinusta.
Kuka voi muuttaa siis asioita parempaan päin? Sinä.
Juu juu tiedetään, että MINÄ vain pystyn vaikuttamaan siihen,mutta nyt on vaan tämä fiilis ja en voi sille mitään.
Jos tämä on joku menevähä masennus niin se palaa aina uudelleen!
Tullut aikasemminkin. :(
No siinä vaiheessa pitää jo sen verran omat kellot soida että haetaan ammattiapua.
Katarine et oo tainnu koskaa olla masentennu???
Ei oo ihan noin yksinkertast.
Koulu kiinnostaa, ei ole kavereita eikä voisi vähempää kiinnostaa... elämä on oikein mielenkiintoista kun on tavoitteita...
Elän aina puoli täysillä...
Olen synkkä, sisimmästäni iloinen...
Tässä on jotain järkeä!
Päivä jolloin et enää murehdi. Hanki itsellesi jokin uskossa oleva tyttö-tai poikakaveri. Sellainen johon voi luotta täysillä tai jolle voi kertoo kaikki.
Haluutko tulla uskoon?
Saisit tuntee rakkautta
En jaksa enää...Sori.
Moikka.
itse oon kokenu nuo samat tuntemukset. koulu ei kiinnostanu, harkoissa ei jaksanut käydä. itkin vaan kotona ja porukat ei huomannu mitään. kirjottelin "pahaolo päiväkirjaa". eli aina kun tuntu tosi pahalta, kirjotin ajatukseni. niiden lukeminen myöhemmin auttoi pääsemään yli. pystyin kerrata vanhoja asioita ja lopulta huomasin taas osaavani hymyillä oikeesti.
yritä jaksaa!!
Mikään ei kiinnosta ja itkettää... Minulla on välillä myös tuon tapaisia "oireita". Hymyilen päivästä toiseen vaikka kuinka sattuu ja kukaan ei ikinä edes huomaa huonoa oloani. Mutta hei, välillä pitää itse olla se kuka avaa suunsa ensin. Sanotaan että kaikki on helpompaa kun puhuu jollekkin. Puhu vanhemmille ta luottokaverille. Tosi ystävät kuuntelevat vaikka ei olisikaan mitään järkevää sanottavaa ja tukevat kun on vaikeaa, vaikka et tiedäkkään huonon olon syytä. Et sanonut ikääsi, mutta luultavammin olet 14-17 joten mielialat muuttuvat tiuhaan tahtiin... Itse sinä tärkeimmän sanoit: Elä elämä täysillä ota kaikki irti mitä saat, älä lähe mihinkään järjettömään mukaan, vaan elä hyvin. Elämän kuuluu välillä sattuakkin että tuntee olevansa elossa.
Paina terapeutille kun et kerran itse voi järjestää asioitasi kuntoon... PRKL naukumaija...
No itke... älä puhu kenellekkää...
kannattaiskohan kuitenkin avautua jollekin. Puhuminen auttaa useinmiten. Ihmisten epätäydellisyys on siinämielessä ihana asia, että useasta omallatavalla epätäydellisesta tulee monasti täydellinen, kun he juttelevat ja auttavat toisiaan.
Syksyn melankolia tarttuu pimeyden myötä 4kk päästä alkaa jo kevät!
Olen itse kokenut samaa ja se ei oo mukava tunne ku tuntuu että ei oo mitään minkä takia elää ja jaksas eteenpäin... mutta löysin sitten netin kautta ihnmisen jonka kanssa kirjottelin omista murheistani ja samalla sain kuulla toisenkin elämästä... Se auttaa ihme kyllä kuulee että ei muillakaan aina hyvin mene mutta kyllä se valo siellä tunnelin päässä silti näkyy aina, pitää vaan jaksaa ryömiä sinne.. Nykyään tuo ihminen on mulle luotto henkilö jolle voin aina kertoa jos joku minua painaa...
Ehkä sinäkin voisit löytää ihmisen jolle avautua kirjottaminen on yks tapa avautua ja se on ihmeen terapeuttista... :)
Luultavasti kaikilla on sellanen vaihe nuoruudessaan että yrittää hymyillä ja olla iloinen vaikka sisimmässään kaikki tuntuu ihan paskalta. Se on ihan vain nuoruutta, sitä aikaa jolloin ei oikein tiedä mitä tekee vai tekeekö ollenkaan. Usko tai älä, mutta se vaihe menee ohi, aikanaan. toisilla se saattaa kestää kauemmin, mutta yleensä tuo vaihe ei kestä montaa vuotta. kyllä se siitä! kasvat ja kun pääset koulusta alkaa "uusi" elämä ja uudet kujeet!:) hyvää jatkoa sinulle ja kaikille muillekkin!:)
Kiitos kaikille asiallisille vastauksille.
Ja kyllä olen puhunnut tästä kaikille,mutta olen näköjään sellainen jota tuo puhuminen ei auta.Olen ymmärtännyt ongelmani ja se on se,että tarvitsisin ystäviä/kavereita.Minulla ei ole kuin niitäkin pari tai yksi,mutta olen hänen kanssaan vain viikonloput.Haluaisin kunnon ystävän jonka kanssa voi olla joka päivä.Hän ei halua olla jostain syystä kanssani.Sanoo syyksi mitä milloinkin.
Netistäkin olen saannu pari,mutta ne asuu kaukana.Jossain länsi-suomessa tai keski-suomessa.Itse asun täällä helsingin lähellä ja ei ole oikeen rahaa matkoihin.Ja he eivät kuulema saa tulla näin pitkälle.
Joten istun sitten viikot aina koneella ja katselen tv:tä.Kun voisin olla jonkun kanssa ulkona.Kaikki valittaa siitä,että ''HANKI NIITÄ KAVEREITA'' yms.Se ei ole minulle noin helppoa miltä se kuulostaa.Olen ujo ja itsetunto on todella matalalla.
Kerroin tästä tänään yhdelle luokkalaiselleni jolle voin kertoa kaiken,mutta tuo kertominen ei helpota.Sai kyllä asioita ajattelemaan,hetkeksi.Se siitä sitten.
Kaipaan varmaan sitä ystävyyttä ja halailua yms.Mitä nyt ystävät tekevätkin. Huoh.
Olen koittannut joskus tutustua pariin tyyppiin,mutta mitä sain,haukut niskaan.Itsetunto vain mataleni siitä sitten.
Tuosta on jäännyt kauheat kammotkin.Joten annan olla.
Toivoisin aina,että joku tulisi juttelemaan minulle,mutta ei se nyt voi olla mahdollista.Kuka nyt menisi juttelemaan tuntemattoman kanssa josta ei tiedä mitään.
Eli tajuan ongelmani.Olen liian yksinäinen ollut n.2 - 3 vuotta.Kaipaan läheisyyttä sitä välittämistä jota moni tuntuu saavan päivittäin.
Tätä on todella vaikea varmaan tajuta näin kirjoitettuna,mutta jos voisin kertoa tämän teille kaikille ihan suullisesti niin varmaan paremmin tajuisitte.
Mutta koitan löytää kavereita.Tai sitten ne saavan löytää minut.
Noh.Haluisin olla vain onnellinen.Toivon kaikille parasta elämään.Toivottavasti te pärjäätte paremmin kuin minä.
Tiiän millasta sulla on, koska mulla on ihan samanlaista :/
Mut sulla on kuitenkin kavereita, pidä niistä kiinni!
Aika jännää, mutta jossain vaiheessa tein itsekin juuri noin. Itkin kotona joka päivä, mutta "ihmisten ilmoilla" leikin onnellista, vedin iloisen ihmisen roolia. En pystynyt kertomaan pahasta olostani kenellekään, ja se teki olostani vielä pahemman. Mutta sen kauden ohi pääsee. Yritä tehdä jotain sellaista, mitä minä en kyennyt tekemään - puhu jollekulle.