On aurinkoinen kesäpäivä heinäkuun jo saavuttaessa puoliväliä. Keski-ikäinen rouva on päiväkävelyllä viihtyisässä puistossa hieman sivussa kaupungin keskustasta. Hän kävelee arvokkaasti polkua pitkin punaisessa hamepuvussaan, ja välillä pysähtyy ihailemaan kauniita ruusuja ja tulppaaneja, jotka puutarhuri on istuttanut ja huolellisesti kasvattanut. Mukanaan naisella on valkoinen, hieman kissaa kookkaampi koira joka myös arvokkaan oloisesti tepsuttelee emäntänsä rinnalla.
Heitä vastaan kävelee keski-iän jo ylittänyt herrasmies ja parisenkymmentä vuotta nuorempi mies, joka iältään voisi olla jopa miehen poika, kummatkin siististi pukeutuneena ja kasvoillaan ystävällinen, mutta hillitty hymy. He tervehtivät rouvaa ja jäävät rupattelemaan hetkeksi jotain säästä ja kaupungin tapahtumista. Nuorempi mies kumartuu silittämään koiraa, mutta koira murahtaa hänelle.
”POIKKI!”
Samalla henkäisyllä koira puraisee nuoremman kättä.
”Ai perkele!”, poika älähtää ja vetäisee äkkiä silittävän kätensä pois, samalla itsekin hieman taaksepäin horjahtaen suoraan vanhemman miehen vastaanottavaiseen syliin. Ohjaaja huomaa, että yksi ruusuista on kuukahtanut.
”Eihän tällaista voi kenellekään näyttää? Vaihtakaa tuo kuihtunut elävään!”, hän huutaa apulaisilleen.
Rouvan hymy muuttuu turhautuneeksi. Hän kaivaa hätääntyneesti taskustaan tupakkiaskin, aukaisee sen ja ottaa sisältä sytyttimen ja yhden savukkeen. Kädet täristen hän sytyttää savukkeen ja rojahtaa nojaamaan valopylvääseen huolettoman oloisesti.
Koira räksyttää, kuin mielipuoli sylikkäin oleville miehille sekä myös muutamille apulaisille, joita ympärillä sattuu olemaan.
”Viekää myös tuo typerä rakki pois täältä!”, ohjaaja vaahtoaa ja huitoo käsillä vuorotellen jokaista apulaista kohti:
”Ottakaa se isompi sieltä kakkoshäkistä…” hän hiljenee yhtäkkiä hetkeksi tuijottamaan vasemman kätensä vielä puristavaa arpea, kunnes toteaa: ”Eikun antaa olla vain tuo. Siinä on enemmän… arvokkuutta.”, hän toteaa viimeistä sanaa korostaen runollisesti ja myhäilee omaa letkeyttään.
Nuorempi mies rimpuilee pois vanhemman sylistä ja ottaa avosylin vastaan yhden avustajista. Vanhempi taas löytää tiensä minibaarin luo ja valmistaa itselleen viskin jäillä.
Avustajat vaihtavat kuihtuneen ruusun tuoreeseen: Yksi kuokkii vanhan pois, toinen istuttaa uuden vanhan paikalle ja kolmas lisää maahan jäävään rakoon multaa. Loput, paitsi yksi tyttö, pyörivät ympärillä kuin juustoaarteen löytäneet hiiret, jotta koko homma edes näyttäisi tekemiseltä.
Viimein kaikki on valmista ja apulaiset häviävät. Rouva heittää tupakin tumpin maahan ja siirtyy omalle paikalleen kiskoen koiraa perässänsä, joka räksyttää yhä innokkaasti. Vanhempi mies pudottaa neljännen viskinsä alas kurkustaan ja siirtyy paikoilleen nuoremman miehen viereen. Nuorempi vielä hyvästelee taustalle katoavaa avustaja-tyttöä ja suoristaa solmiotaan.
”VALMIINA?”
Yhtäkkiä jokainen muuttaa olomuotoaan. Nyrpeä rouva hymyilee taas, koira lopettaa räksyttämisen ja miehetkin hymyilevät.
”KAMERA?”
”KÄY!”
On aurinkoinen kesäpäivä heinäkuun jo saavuttaessa puoliväliä. Keski-ikäinen rouva on päiväkävelyllä viihtyisässä puistossa hieman sivussa kaupungin keskustasta. Hän kävelee arvokkaasti polkua pitkin ja välillä pysähtyy ihailemaan kauniita kukkia. Miehet kävelevät häntä vastaan ja tervehtivät häntä. Koiraakin muistetaan silittelyllä.
Kukaan ei kuitenkaan huomaa tupakan tumppia joka yhä savuaa maassa, ei vanhemman miehen viskinhajuista hengitystä, ei nuoremman aukinaista vetoketjua, eikä varsinkaan juuri nukahtanutta ohjaajaa. Kaikki on täydellistä, kunhan kukaan ei valita.
Heitä vastaan kävelee keski-iän jo ylittänyt herrasmies ja parisenkymmentä vuotta nuorempi mies, joka iältään voisi olla jopa miehen poika, kummatkin siististi pukeutuneena ja kasvoillaan ystävällinen, mutta hillitty hymy. He tervehtivät rouvaa ja jäävät rupattelemaan hetkeksi jotain säästä ja kaupungin tapahtumista. Nuorempi mies kumartuu silittämään koiraa, mutta koira murahtaa hänelle.
”POIKKI!”
Samalla henkäisyllä koira puraisee nuoremman kättä.
”Ai perkele!”, poika älähtää ja vetäisee äkkiä silittävän kätensä pois, samalla itsekin hieman taaksepäin horjahtaen suoraan vanhemman miehen vastaanottavaiseen syliin. Ohjaaja huomaa, että yksi ruusuista on kuukahtanut.
”Eihän tällaista voi kenellekään näyttää? Vaihtakaa tuo kuihtunut elävään!”, hän huutaa apulaisilleen.
Rouvan hymy muuttuu turhautuneeksi. Hän kaivaa hätääntyneesti taskustaan tupakkiaskin, aukaisee sen ja ottaa sisältä sytyttimen ja yhden savukkeen. Kädet täristen hän sytyttää savukkeen ja rojahtaa nojaamaan valopylvääseen huolettoman oloisesti.
Koira räksyttää, kuin mielipuoli sylikkäin oleville miehille sekä myös muutamille apulaisille, joita ympärillä sattuu olemaan.
”Viekää myös tuo typerä rakki pois täältä!”, ohjaaja vaahtoaa ja huitoo käsillä vuorotellen jokaista apulaista kohti:
”Ottakaa se isompi sieltä kakkoshäkistä…” hän hiljenee yhtäkkiä hetkeksi tuijottamaan vasemman kätensä vielä puristavaa arpea, kunnes toteaa: ”Eikun antaa olla vain tuo. Siinä on enemmän… arvokkuutta.”, hän toteaa viimeistä sanaa korostaen runollisesti ja myhäilee omaa letkeyttään.
Nuorempi mies rimpuilee pois vanhemman sylistä ja ottaa avosylin vastaan yhden avustajista. Vanhempi taas löytää tiensä minibaarin luo ja valmistaa itselleen viskin jäillä.
Avustajat vaihtavat kuihtuneen ruusun tuoreeseen: Yksi kuokkii vanhan pois, toinen istuttaa uuden vanhan paikalle ja kolmas lisää maahan jäävään rakoon multaa. Loput, paitsi yksi tyttö, pyörivät ympärillä kuin juustoaarteen löytäneet hiiret, jotta koko homma edes näyttäisi tekemiseltä.
Viimein kaikki on valmista ja apulaiset häviävät. Rouva heittää tupakin tumpin maahan ja siirtyy omalle paikalleen kiskoen koiraa perässänsä, joka räksyttää yhä innokkaasti. Vanhempi mies pudottaa neljännen viskinsä alas kurkustaan ja siirtyy paikoilleen nuoremman miehen viereen. Nuorempi vielä hyvästelee taustalle katoavaa avustaja-tyttöä ja suoristaa solmiotaan.
”VALMIINA?”
Yhtäkkiä jokainen muuttaa olomuotoaan. Nyrpeä rouva hymyilee taas, koira lopettaa räksyttämisen ja miehetkin hymyilevät.
”KAMERA?”
”KÄY!”
On aurinkoinen kesäpäivä heinäkuun jo saavuttaessa puoliväliä. Keski-ikäinen rouva on päiväkävelyllä viihtyisässä puistossa hieman sivussa kaupungin keskustasta. Hän kävelee arvokkaasti polkua pitkin ja välillä pysähtyy ihailemaan kauniita kukkia. Miehet kävelevät häntä vastaan ja tervehtivät häntä. Koiraakin muistetaan silittelyllä.
Kukaan ei kuitenkaan huomaa tupakan tumppia joka yhä savuaa maassa, ei vanhemman miehen viskinhajuista hengitystä, ei nuoremman aukinaista vetoketjua, eikä varsinkaan juuri nukahtanutta ohjaajaa. Kaikki on täydellistä, kunhan kukaan ei valita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kieliasu kaipaa viimeistelyä. Tarinassa on joitakin virheitä, jotka jopa häiritsevät lukemista. Omasta mielestäni kerronta oli hieman kömpelöä. Jotain olisi tarinasta saanut jättää poiskin. Huomaa silti, että osaat kirjoittaa rikasta ja monipuolista kieltä.
Idea oli hauska ja tarinasta aisti selvästi alun idyllin sekä keskikohdan sähläyksen ja tohinan. Lopussa lukija saadaan hymyilemään itsekseen: rauha ja sopusointu ovat palanneet, mutta lukija tietää, mitä kulissin takana piilee. Saavutit tunnelman, joka ainakin minulle oli mieleen.
Tulosta tarina, lue, korjaa ja paranee huomattavasti. Tupakkiaski ei istu kertojan suuhun.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kuiskataan 6
T. ®Sherlokki © 2005