En ole mikään narsistisessa itsesäälissä kieriskelevä onneton, eikä tämä ole myöskään minkään sortin ylistyslaulu minulta minulle.
En tiedä olenko laisinkaan "vammainen", mutta poikkeavuuteni vuoksi koen ulkopuolisuutta jatkuvasti - surffailen liian usein aivan eri atmosfääreissä kuin kanssaihmiseni.
Minun "vammani" on älykkyys. Koen sen todella vammaksi ja vieläpä sellaiseksi vammaksi, josta on pysyttävä hiljaa. Jatkuvasti on mukauduttava, sopeuduttava, muokattava sanoja, sensuroitava ajatuksia. Joka päivä on yhtä suurta näytelmää, farssia, tragikoomista komediaa.
Opin lukemaan ja kirjoittamaan 3-vuotiaana. Ala-asteella luin filosofiaa ja pohdiskelin mm. uskonasioita. Harrastin taiteita - harrastan niitä edelleen - purin mieltäni kirjoittamalla, maalaamalla, kuuntelemalla musiikkia. Kuuntelin klassista ja yleensäkin musiikkia, joka teki minusta aikuisten silmissä pikkuvanhan, muiden lasten silmissä oudon.
Kymmenen vanhana heräsin todellisuuteen. Rupesin ajattelemaan ihmistä ja ihmislajin vaikutusta mm. luontoon. Herrajumala sitä lapsen ahdistusta, joka lähinnä vain nauratti aikuisia. Kymmenenvuotias maailmantuskaa sairastava - voi hellanlettas, kuinka söpöä !
Argh.
Koulussa olin kympin oppilas koko ala-asteen ajan, vaikken kertaakaan edes lukenut kokeisiin. Olin kympin oppilas ja aina yksin, koska olin "pinko" ja outo.
Ylä-aste meni pipariksi, koska rupesin kyseenalaistamaan asioita. Kyseenalaistin myös auktoriteetit, kyseenalaistin kaiken. En halunnutkaan oppia olemaan kysymättä, enkä vastaamatta.
Kysyin kysymyksiä, joihin opettajat eivät osanneet vastata. Vastasin itse. Ärsytin.
Ainoastaan kuvaamataito ja musiikki säilyivät kymppeinä - omien aivojen käytöstä rangaistiin muiden aineiden kohdalla.
Lopulta minut passitettiin kuraattorille, joka olikin todella symppis tyyppi. Hän järjesti minut älykkyystesteihin, jotka - vajavaisuudestaan huolimatta - osoittivat minun olevan harvinaisen älykkään. Lisäksi molemmat aivopuoliskoni toimivat yht`aikaa, vaikka yleensä toinen puoli on hallitsevampi.
Maailmantuska vaivaa edelleen - en voi ymmärtää miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat.
En voi ymmärtää heidän kiinnostuksiaan, vaikka olenkin oppinut näyttelemään kiinnostunutta.
Tämä koko teksti vaikuttaa varmasti kovin ylimieliseltä ja leuhkalta, mutta tarekoitukseni ei TODELLAKAAN ole jumalaksi julistautuminen, ei.
Tahdon vain sanoa että olen vammainen. Ja yksin vammani kanssa.
En tiedä olenko laisinkaan "vammainen", mutta poikkeavuuteni vuoksi koen ulkopuolisuutta jatkuvasti - surffailen liian usein aivan eri atmosfääreissä kuin kanssaihmiseni.
Minun "vammani" on älykkyys. Koen sen todella vammaksi ja vieläpä sellaiseksi vammaksi, josta on pysyttävä hiljaa. Jatkuvasti on mukauduttava, sopeuduttava, muokattava sanoja, sensuroitava ajatuksia. Joka päivä on yhtä suurta näytelmää, farssia, tragikoomista komediaa.
Opin lukemaan ja kirjoittamaan 3-vuotiaana. Ala-asteella luin filosofiaa ja pohdiskelin mm. uskonasioita. Harrastin taiteita - harrastan niitä edelleen - purin mieltäni kirjoittamalla, maalaamalla, kuuntelemalla musiikkia. Kuuntelin klassista ja yleensäkin musiikkia, joka teki minusta aikuisten silmissä pikkuvanhan, muiden lasten silmissä oudon.
Kymmenen vanhana heräsin todellisuuteen. Rupesin ajattelemaan ihmistä ja ihmislajin vaikutusta mm. luontoon. Herrajumala sitä lapsen ahdistusta, joka lähinnä vain nauratti aikuisia. Kymmenenvuotias maailmantuskaa sairastava - voi hellanlettas, kuinka söpöä !
Argh.
Koulussa olin kympin oppilas koko ala-asteen ajan, vaikken kertaakaan edes lukenut kokeisiin. Olin kympin oppilas ja aina yksin, koska olin "pinko" ja outo.
Ylä-aste meni pipariksi, koska rupesin kyseenalaistamaan asioita. Kyseenalaistin myös auktoriteetit, kyseenalaistin kaiken. En halunnutkaan oppia olemaan kysymättä, enkä vastaamatta.
Kysyin kysymyksiä, joihin opettajat eivät osanneet vastata. Vastasin itse. Ärsytin.
Ainoastaan kuvaamataito ja musiikki säilyivät kymppeinä - omien aivojen käytöstä rangaistiin muiden aineiden kohdalla.
Lopulta minut passitettiin kuraattorille, joka olikin todella symppis tyyppi. Hän järjesti minut älykkyystesteihin, jotka - vajavaisuudestaan huolimatta - osoittivat minun olevan harvinaisen älykkään. Lisäksi molemmat aivopuoliskoni toimivat yht`aikaa, vaikka yleensä toinen puoli on hallitsevampi.
Maailmantuska vaivaa edelleen - en voi ymmärtää miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat.
En voi ymmärtää heidän kiinnostuksiaan, vaikka olenkin oppinut näyttelemään kiinnostunutta.
Tämä koko teksti vaikuttaa varmasti kovin ylimieliseltä ja leuhkalta, mutta tarekoitukseni ei TODELLAKAAN ole jumalaksi julistautuminen, ei.
Tahdon vain sanoa että olen vammainen. Ja yksin vammani kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
http://www.nakokulma.net
Siinä vertaisryhmässä saat kerrankin tuntea olevasi hyvinkin tavallinen :)
Kiitos linkistä, Anonyymi !