*Nimetön

-Haluutko sä tappaa ihmiset?, mä huusin suu yhtäkkiä syljen peitossa. Juoksin keittiöön tyhjentämään suuni. Runsas suola sai kieleni temppuilemaan.
-Mä en maista!, hän sanoi tyynesti.
-Sulla on ongelma.
-Koska tää tulee Suomeen?, hän kysyi kaukosäätimellä televiota osoittaen. Hän oli jo ehtiny olohuoneeseen. Olin hiljaa, en jaksanut vastata. Mä tiesin, ettei se olisi kuitenkaan kuunnellut.
Elisa oli jotenkin viisas, muttei sanoissaan. Hän ei tajunnut sanojen arvoa, ei osannut punnita niitä ja käyttää niitä häikäilemättömästi hyväkseen, kuten eräät. Siinä mielessä hän oli puhdas, kuin juuri laskeutunut lumi. Katsoin kännykkääni, siitä oli akku lopussa.
Me olimme hiljaa jonkin aikaa. Hän katsoi keskittyneenä Saloran 21-tuumaisesta televisiosta aikaansa elänyttä jenkkisarjaa. Isä oli ostanut television kauan sitten. Isä muisti jopa päivämäärän, jolloin hän osti sen, vaikka siitä olikin vuosia. Meidän syntymäpäiviä hän ei koskaan muistanut. Elisa päästeli ihmeellisiä ääniä vähän väliä. Tajusin lopulta, että se johtui siitä, että hänen keskittymiskykynsä syystä tai toisesta häiriintyi ja hän joutui käynnistämään sen uudelleen erikoisilla äännähtelyillä.
-Mites se isän ruoka?, kysyin lopulta.
Hän äännehteli taas erikoisesti ja nousi ylös keittiöön.
-Pete, noita herneitä ei sitten ollutkaan enempää. Vitsi nyt mä oon oikeesti debannut, hän kuiskasi keittiöstä.
Hän käveli isän makuuhuoneeseen ja selitti hänelle astianpesuaineen ulottuneen herneisiin.
Minä ihmettelin hänen tyyntä olemusta.
-Mitä sä teet isälle?, kysyin häneltä.
Uuden safkan.
-Minkä?
Hän oli hiljaa.
-En mä tiedä, hän vastasi. Ei oo mitään syötävää.
-No mitä faija sano et se haluu?
-Ei se sanonut mitään.
-Mulla on taskuissa kaks euroa. Viimeset rahat. Käy hakee sille jotain syötävää kaupasta.
Elisa katsoi minua kiitollisena ja hymyili. Mietin, mitä pyytää häntä hakemaan isälle.
-Käy ostaa sille pitsaa ja lopuilla rahoilla joku pieni juoma. Älä mee Pikkoloon, ku siel on kallista.
Asetuin makaamaan sohvalle. Mietin, mitä tehdä. Olisipa meillä tietokone, ajattelin. voisi surffailla nettisivuilla ja etsiä tietoa. Sivistää itseään. Käännyin kyljelleni. Ei oo rahaa lähteä uloskaan, jatkoin itsekseni pohtimista.
-Monesko päivä tänään on?, huusin Elisalle sen huoneeseen.
-En mä tiiä, kuin?
-Ku pitäis täyttää ne hakemukset.
Elisa tuli olohuoneeseen. Se asetteli sen kaulahuivia paikoilleen. Hän katsoi minua pitkään. En välittänyt vastata hänen katseeseensa.
-Tullaanks me aina elämään näin?, hän kysyi lopulta. Minä nousin ylös sohvalta, etsin katseellani kaukosäädintä ja otin sen käteeni löydettyäni sen. Olin koko ajan vaiti. Lisäsin volumea televisioon.
-Kuuntele, sanoin hänelle. Tässä on jotain brittimäistä, tossa jätkässä. Kuuntele sen aksenttia. Ihan selvästi.
-Pete?
-Miks sä edes katsot jotain näin vanhaa?, kysyin ärtyneenä. Noi äijät on kaikki varmaan jo kuollu. Ja sä edelleen ihailet niitä teeveestä.
Elisa kääntyi lähteäkseen.
-Ois kiva, jos olisi edes joskus varaa johonkin. Toi teeveekin on vaik kuin vanha. Kaikilla on hopeenväriset.
-Haluutsä uuden teeveen? Me ostetaan sellanen, mä lupaan sen.
-Millä rahoilla?
-Mun tulevista rahoista.
-Sä oot tyhmä. Millä me syödään?
-Mä voin jonottaa pelastusarmeijan jonossa. Tuon riittävästi leipää yhden viikon ajalle. Neljä kertaa. Ja sit on jo seuraavan kuukauden rahat tullut.
-En mä haluu. Anna olla. Meen kauppaan.
Vaihdoin kanavia ilman päämäärää. Lopulta sammutin television.