Täytän ensi vuonna 40 vuotta. Viimeisen parin vuoden ajan olen ollut hyvin rauhaton johtuen hormonaalisesta toiminnasta ja siitä, että olen joutunut miettimään omalta kohdalta lapsen ja parisuhteen merkitystä. Koska sellaisen miehen, jonka kanssa voisin kuvitella eläväni, löytäminen on ollut toivotonta, haluaisin saada tämän asian lopullisesti päätökseen. Päätökseeni vaikuttaa myös kova kilpailu työelämässä (projektitöitä asiantuntijatehtävissä). Eli haluaisin omalta kohdalta unohtaa perhekuviot, mutta ongelmana miten? Tällä menolla vain katkeroidun. Millä keinoilla samassa tilanteessa olevat naiset ovat ohjanneet ajatuksiaan muille elämän alueille? Mitä olette käytännössä tehneet tai minkälaisilla ajatuksilla olette päässeet eteenpäin?
Kysymys naisille
nainen kaipaa neuvoa
111032
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
jo ohi tämän perheen perustamisen suhteen. Nyt on myöhäistä porata. Ei lasta eikä miestä, mitä sinä niitä enää rupeet miettiin. Keskity siihen uraasi, sillä lailla olet enemmän hyödyksi itsellesi ja muille. Kukaan ei pakota perustamaan perhettä ja tuskinpa se tuolla iällä enää onnistuisikaan, ja jos sitä vielä tuollaisella pakkomielteellä alkaa rustaan.
Kannattaa luopua koko ajatuksesta, ja panostaa vaan uraansa ja harrastuksiin, ystäviin, kotiin jne. Niin minäkin tein.
Ja hokkus pokkus tapasin miehen jonka vetovoima oli vastustamaton, nyt kehitellään yhteistä tulevaisuutta.
on monta kertaa vaikea yhdistelmä..Sinuna panostaisin työhöni..Ehkä hommaisin eläimen tai eläimiä, ja antaisin sille/niille rakkauttani..vapaa-aikaani..
että ihmisen ei ole hyvä yksin..voi olla että kadut jos elän vain uranllesi ja työllesi,ehkä nyt jos koska olisi aika etsiä sitä oikeaa ja ajatella perheen perustamista ...ei se vieläkään ole myöhäistä...
sain vain sen kuvan, että juuri työ merkitsee aloittajalle paljon..Onneksi en ole joutunut tekemään valintaa itse samassa tilanteessa..minulle ovat lapset olleet alusta asti ne tärkeimmät ja sitten työ. No, kaksi suurta hurttaa minulla on nyt mukanani noilla metsäteillä, ja mikäli sieltä sattuu joskus kävelemään vastaan "joku" niin tuskin panen vastaan. Muuten jää varmasti ..
ihmisiä jotka ovat uhranneet kaikkensa työlleen tai yrityksesä eteen...ja katuneet etteivät antanet enemmän aikaa ihmissuhteille tai perhesuhteittensa hoitamiseen...
olen joutunut tekemisiin naisten kanssa, jotka ovat väsyneitä ja katkeria elämäänsä, haluavat ja pystyvät vielä asumaan yksin, mutta haluavat panostaa silti johonkin muuhun...Paljonhan eläimiä käytetään mm.palvelutaloissa ja Turvataloissa...terapeuttisesti siis hyvä.
Jotenkin sitä haluaisi eteenpäin sekavasta tilanteesta. Yksi syy, miksi mietin näitä asioita, on mies, joka sai viime vuonna toisiin aatoksiin ja muutti sitten Suomesta pois työn perässä. Eli tämä vuosi on ollut sen verran tunnekuohuinen, että helpompaa olisi asennoitua yksinolemiseen. Olen huomannut, että muuttaessani elämässäni kurssia, jokin ajatus iskostuu ensin vahvasti mieleeni. Esimerkiksi hyväksyn nykyisin muiden ihmisten eriävät mielipiteet paremmin, kun muistan, että 50% ihmisistä on luultavasti eri mieltä. Ja jossakin vaiheessa ymmärsin, ettei minulla tarvitse olla kaikista asioista mielipidettä. Jotenkin pitäisi saada ajatukset suunnattua ihan toisaalle. Esimerkiksi hyväntekeväisyyteen tai uuteen harrastukseen (,jonka aloitin kesällä). Ja on minulla ne koirat seuranani ja harrastukset sekä keskeneräinen väitöskirja, jota teen vapaa-ajalla loppuun. Väitöskirjaprosessi on tässä kaikista eniten kärsinyt.. Eli aikamoista tasapainoilua sekavassa tilanteessa.. Onkohan muita joilla on sama tilanne?
antaisit aikaa VAIN itsellesi..?? Jättäisit kaiken muun..harrastamisen, ja miettisit asiat halki..
.. parasta.. Vaikka olenkin muita kohtaan muuta kuin musta-valkoisen ajattelun kannattaja, niin omassa elämässäni yritän liian nopeasti ja hätäisesti saada asiat järjestykseen. Ja helpompi sulkea jokin ovi elämästä kuin elää epävarmuudessa, kun se häiritsee keskittymiskykyä.
Me ihmiset olemme niin erilaisia. Toinen suunnittelee kaiken lähes tunnin tarkkuudella ja toiselle asiat vaan tapahtuvat. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Minulla on kuitenkin sellainen näppituntuma, että koska elämä ei ole viime kädessä hallittavissa myöskään mikään tyyli ei ole avain onneen. Silloin kun levottomuus iskee, ainoa keino on alkaa kuunnella itseään. Mitä minun sisimpäni haluaa sanoa minulle? Usein siihen prosessiin on hyvä hankkia mukaan myös joku ulkopuolinen. Levoton mieli, jota ei saa ikään kuin kotikonstein taltutettua, on merkki siitä, että nyt kannattaa pysähtyä kuuntelemaan itseään. Vastaukset tulevat sitten ajan kanssa.
Väitöskirjaprosessista minulla on sen verran kokemusta, että se kannattaa kyllä ensimmäisten joukossa laittaa vähäksi aikaa hyllylle, jos mieli on kovassa myllerryksessä. Väitöskirjan tekeminen vaatii niin paljon keskittymistä, että ahdistuneena siitä ei tule mitään. Tai ainakaan jälki ei ole kovin kummoista.