Mitäs olette mieltä, pitääkö kirjailijan olla hurjan nöyrä ja vaatimaton. Tyyliin: sain tässä finlandian, mutta kyllä tähän kuka vaan pystyy kun vaan tarpeeksi yrittää. Missä piileskelevät tämän päivän Saarikosket, jotka (vähintään itse) tietävät olevansa "neroja".
Tarvitseeko lahjakkuutta pyydellä anteeksi?
Puhutaan, että missä on kirjallisuuden Himit? Sellaisia ei tule löytymään, niin kauan kuin kirjailijat keskittyvät olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja.
Kommentteja ja avautumisia kiitos.
Tarvitseeko lahjakkuutta pyydellä anteeksi?
Puhutaan, että missä on kirjallisuuden Himit? Sellaisia ei tule löytymään, niin kauan kuin kirjailijat keskittyvät olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja.
Kommentteja ja avautumisia kiitos.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun vanhat taistolaispierut ovat melkein tuhonneet suomalaisesta kirjallisuudesta yhden sukupolven.
Kommunisteina ja YYA-hengen ja Kekkosen myötäilijöinä he saivat hengettömiä tuotteitaan julkaistua.
Samalla jäi moni lahjakas kirjoittaja pimentoon "poliittisesti" ja "taiteellisesti" epäkorrektina fasistina ja yhteiskunnan vihollisena.
Niin pienessä maassa kuin Suomessa on vaikea lähteä röyhistelemään rintaa, lisäksi nykyisen tietoyhteiskunnan kanavat paljastavat yllättävän nopeasti ns. epäoriginellit ja lainatut ajatukset/ideat, mitä kirjailijat ovat kautta aikojen käyttäneet. Asiassa ei sinällään ole pahaa, vanhasta voi luoda uutta, mutta neron merkkiä on absurdia alkaa itsestään luomaan.
Perushyvinvointi (ruoka,juoma,katto)saattaa myöskin latistaa hengen virkeyttä ja tylsä elitistisyys kirjallisuuden ympärillä. Yleensä hyvät kirjailijat ovat suvaitsevaisia ja paljon maailmaa ajatelleita ja ymmärtävät, että jokaiseen väitökseen ja asenteeseen on syynsä. Miksi siis kapinoida. Kirjailijat ajattelevat asiat usein loppuun jolloin puhtia röyhistelylle ei ole. Ehkäpä egoistisuus on mielestäni juuri sitä hiljaisuutta. Pelkoa egon puolesta, kritiikin välttelyä. Se ei ole mikään ihme johtuen mediasta mikä voi tuhota vahvimmankin persoonallisuuden. Kuplivinkin kirjailijapersoona voi omata tervettä järkeä. Jos kuitenkin sanottavaa on tarpeeksi, olkoon se sitten mitä tahansa on itsensä uskallettava laittaa alttiiksi. Lahjakkuutta on "synti" pyydellä anteeksi.
Paskaako sitä Stallareiden manipuleeraamaa kyykkyyn vedettyä härmlandiaa muistelee?
Jos haluaa muistella, voisi katsoa peiliin - ja hävetä. Tämä hienostopentulauma revitti seinistä kaikki irti mitä irtosi, kusetti huvikseen valtiota ja siinä sivussa lammasmaista kansaa kuin puolukkaa jakelupisteessä.
Sanalla sanoen, melko hyvää bisnestä. Nyt nämä takinkääntäjät käärivät kahisevaa liiveisinsä muilla tantereilla. Höh, sanoo Surupoika.
Mitä nykykirjailijoihin tulee, miksei tähän maahan saada aikaan ison maailman tyylin agenttiverkkoa? Piikivenkovia ammattijätkiä ja mimmejä jotka haistavat lahjakkuuden ennen kaavoihinsa kangistunutta kustantajaa, ja juttu on sillä selvä.
Kirjailija saisi keskittyä siihen minkä parhaiten taitaa, agentti hoitaa ns. likaisen työn.
Oikeastaan v:ttaa katsella ylileveiden laitoskustantajien jutusteluja siitä kuinka vain 0,5 promillea läpäisee niide ammattimaisen?seulan!
olisi aika vetää hommat uuteen uskoon, ja nostaa nuutuneet kustantajat seinälle. Right?
noista kahdesta ehdottomasti egoismi. Suomalaisen protestantismin seurauksena kulttuurimme on nautintokielteinen ja ahdasmielinen suorituskulttuuri, joka arvostaa ahkeruutta enemmän kuin autenttisuutta ja pitää intohimoja paheina.
Tämän munattoman ja vähämielisen kansan hyveitä ovat vertauskateus ja moralistinen ylimielisyys. Näillä leveysasteilla Kkiima ei koskaan ylitä kateutta, Saarisen Esaa lainatakseni. Ei ihme että menneitä romantisoiva haistapaskakirjallisuus myy ja ainoa tunnettu tyylilaji on realismi. Imekää munaa koko Suomen kansa.
Hieno kuvaus. Samaa ajatusta intohimottomuudesta koetin pukea sanoiksi mielessäni minäkin, mutta ikävä kyllä olen niin tasapäistynyt etten löytänyt purkutietä! Imekää munaa vaan Suomen kanssa!
En minä ainakaan nöyryydestä ymmärrä mitään, nöyristelköön ne jotka taidon osaa.
T. ®Sherlokki © 2005
...oikea nöyryys on täysin eri asia..hyvin lahjakkaat ,olkoon millä taiteen saralla tahansa ovat myös usein niin herkkäsieluisia kokemaan elämää ,etteivät kestä arvostelun hirvittävää painetta..joten lahjakkus on lahjana ..mutta kovat sanat ja ruma näky pilaavat paljon...ja tuhannen tuhatta on turhaakin yrittäjää,vaan se sallittakoon munattomassakin Suomessa...munattomanakin selviää joskus.
Jokainen joka on julkaissut joskus jotain, saa kohdalleen negatiivista arvostelua. Negatiivinen palaute kasvattaa normaali-ihmisen luonnetta. Toisin sanoen kovettaa arvostelun kohdetta.
Se on totta, että kovin herkät taiteilijasielut saattavat saada moisesta ikuisen trauman ja ajautua sen takia ties mihin umpikujaan.
Elämä on kuitenkin kova taistelu vähän joka saralla, niin koulupaikoista, työpaikoista kuin kustannussopimuksista ja viime kädessä siitä parhaasta vanhainkodista.
Naiset ovat käsittääkseni munattomia ja monet pärjäävät erittäin hyvin.
Nöyryys on kovin kaksipiippuinen asia. Pitää oikeastaan osata olla sekä nöyrä, että omien etujen tinkimätön puolustaja - oikeassa suhteessa.
Liika nöyristely tuntuu herkästi kukkarossa.
"Nöyrä = alistuvainen, vaatimaton, ei ylpeä, ei koppava." Lainaus suuresta suomen kielen sanakirjasta.
menin ehkä liian nöyrälle kumaralle..ehkä melkein hengellisen puolelle..tunnen nimittäin äärettömän lahjakkaita taiteilijoita,tässä kylläkin musiikin parissa..ja he jopa kokevat,että musiikin ja säveltämisen LAHJA on niin suuri,että se ei tule heistä itsestään vaan heidän lävitseen..ovat vain välikäsiä..ja juuri tässä tarvittaisiin joku henkilö,joka pitäisi taloudellisen taustan ja taitelijan sisimmän energian jotenkin koossa.. taiteilija ei itse tee muuta kuin luo....ehkä kirjailija ei ole ihan samanlainen....???
Kertomasi kaltaisilla taiteilijoilla saattaa tosiaan olla sellaisia ongelmia, mistä me "maallikot" emme tiedä mitään. Tuollainen taiteilija tarvitsisi topakan muusan, joka innoittamisen ohella pitäisi itse taiteilijan elämän järjestyksessä.
Täällä on puhuttu paljon kirjailijoiden herkkyydestä. Mitäs ajattelette kirjailijoiden juomisesta. Täytyykö herkän ihmisen dokata kestääkseen julman maailman todellisuus, kuten mm. Hemingway väitti?
Vai allekirjoitatteko ennemmin Stephen Kingin mietteen: Kirjailija ja koditon pummi eivät eroa millään tavalla toisistaan, oksentaessaan katuojassa.
Eli herkkiä taiteilijasieluja vai tavallisia juoppoja?
Kyllä ne lahjakkaimmat ovat varmaankin nöyriä. Tietynlaiset palkinnot saavat kyllä egon kasvamaankin;), mutta omasta mielestäni mitkään palkinnot (esim. Finlandia) eivät ole välttämättä lahjakkuuden tae. Päinvastoin, lahjakkaimmat voivat hyvinkin olla niitä, jotka eivät saa koskaan tunnustusta elämänsä aikana. Palkinnoissa myös vaikuttavat usein palkintojen antajien omat mieltymykset, eli lahjakkain kirjoittaja ei välttämättä voita, eikä ehkä pääse edes ehdolle.
Onneksi itse olen lukija enkä kirjoittaja!
Ei lahjakkuutta tarvitse pyydellä anteeksi, sehän on sama kuin pyytelisi anteeksi omaa olemassaoloaan sellaisena kuin on.
Kateudesta näkyvät monet kirjoittaneen ja on hyvä ymmärtää sen olevan pysyvä ominaisuus. Suomessa kateus on verhottu yhteiskunnallisiin toimituksiin (esim. verotus), mutta lahjakkuuden kadehtiminen on siinä mielessä turhaa, että jonkin ihmisen lahjoja ei voi ottaa pois. Ainut jäljelle jäävä keino on tuhota tuo lahjakkuus. Siinä tietysti menee ihminenkin samalla, mutta ei voi mitään.
Mainitsemasi Saarikosken "nerous" (tai muut vastaavat henkilöt) taitaa olla enemmänkin ympäristön kehittelemää kanonisointia; ihmisellä kun on loputon luokittelun tarve. Jos on kirjailija/kirjoittaja, pitää tajuta se, ettei ole nero. Nero vain sokaistuu omista ideoistaan ja kuvittelee niiden olevan hyviä. Kirjailijalla/kirjoittajalla pitää olla jotakin sanottavaa ja mielipiteitä, ei niinkään neroutta. Komeat ja kimurantit sanakäänteet eivät muuta asiaa miksikään.
Poliittinen korrektius on ollut ikävä tosiasia Neuvosto-Suomessa. Onneksi tästä on jo päästy edes jossain määrin eroon. Suurimmat irtiotot ovat ehkä jännityskirjallisuuden puolella, mutta muutkaan kirjallisuuden lajit eivät paljoa jälkeen jää.
Kirjoittaja kyseli kirjallisuuden HIMien perään. Tässä taitavat päteä samat lainalaisuudet kuin muissakin taiteenlajeissa, esimerkiksi elokuvassa. Suomalainen elokuva nykyisellään ei tule ikinä pärjäämään maailmanmitassa ja syy on se, että elokuvien käsikirjoitukset ängetään täyteen kaiken selittävää kyökkipsykologiaa, joka ei millään tavalla kuulu aiheeseen tai elokuvaan. Sama koskee kirjoja. Kriitikot puhuvat henkilökuvien "syvyydestä" tms. Jos tehdään oikein syviä henkilökuvia käy helposti niin, että lukijan päähuomio kiinnittyy vain henkilöön ja tarina jää sivuosaan. Siinä meni taas yksi kirjallisuuden HIM. Pitäisi aina muistaa, että lukija/katsoja/kuulija ei ole idiootti, jolle pitää selittää kaikki.
Tällä tarkoitan sitä, että kirjan/novellin pitäisi kertoa jostakin asiasta/mielipiteestä/väitteestä jne. Päähenkilön sielunliikkeet aiheen suhteen pitäisi ilmaista toiminnan kautta eikä märehtimällä sivukaupalla päähenkilön pään sisältöä. Sitten kun tämä asia on edes jotenkin ymmärretty, voi niitä kirjallisuuden HIMejäkin jostain syntyä.
Nöyryys on sitä, että ymmärtää tosiasiat. Lahjakkuus on sitä, että osaa käyttää vallitsevia tosiasioita hyväkseen. Jos on riittävän nöyrä ja lahjakas, voi alkaa tehdä paljon työtä, ja lopputuloksena syntyy mahdollisesti jotakin julkaisukelpoista.
Kiteytetty asia. Ei lisättävää.
T. ®Sherlokki © 2005