Tarina on suurilta osin fiktiivinen. Nimet ovat omia kehityksiäni ja niin edespäin... Tää tarina on kirjoitettu hiostavassa äikänluokassa kahdessa tunnissa. Nauttikaa. --- Kirjoittaja
Nälän vainoama
Alaska, talvi 1897
Kylmä tuuli nostatti ilmaan lunta, jota tuuli kuljetti yli karun metsämaiseman.
Tuuli pureutui valkoturkkisen susinaaraan turkkiin, mutta se ei järkähtänytkään paikaltaan sen pienen kukkulan laelta.
Naaras oli nälkäinen. Sen nälkä oli suunnaton. Se oli syönnyt viimeksi kunnolla, kun ilma oli ollut lämpimämpi ja lunta oli ollut vasta vuortenrinteillä.
Nälkä oli viennyt tältä metsien samoajalta kolme sen pentua, mutta se ei sutta hätkäyttänyt. Luonnon laki oli ankara, vain vahvimmat selvisivät.
Susi jolkotti kukkulan rinnettä alas ja pyrähti puiden sekaan kadoten täydelliseen valkeuteen.
Se saapui pian toiselle kukkulalle. Siellä se haistoi sen vahvemmin kuin aikaisemmin.
Ihmiset.
Koirat.
Susi tunsi kuinka alkukantaiset metsästysvaistot saivat voiton järkevästä ajattelusta. Ihmiset, koirat tai ihmisten omituisiset aseet eivät pelottaneet sitä. Nälkä, Kuoleman esiratsastaja kylläkin.
Dave Thorns heilautti ruoskaansa ja huusi kannustavasti koirilleen. Ne vetivät ahkerasti tietäen, että päivän päätteeksi ne saisivat ruokaa ja levätä.
Dave vilkaisi syrjäkarein reen vieressä harppovaa toveriaan. Mike MacCarth ei välittänyt liiemmin kylmästä viimasta tai raskaasta hangesta. Iso irlantilaissukuinen mies harppoi lumikengät jalassa kivääri selässä nopeata tahtia reen rinnalla.
Dave nosti turkistakkinsa kaulustaan ylemmäs ja katseli pimenevälle taivaalle.
- Olisiko aika pysähtyä? Dave kysyi toveriltaan.
He olivat matkanneet kohta kaksi päivää erämaan halki Fort Colbystä Dawsoniin kuljettaen erään kullankaivajan pientä omaisuutta mukanaan. Heidän oli tarkoitus viedä se Dawsoniin, nostaa palkkio kullankaivajan veljeltä, joka ottaisi lastin vastaan ja lähteä omille teilleen.
Iso ja vahva irlantilaismies murahti jotain myönnyttelevää ja Dave huusi pysähtymiskäskyn koirille. Ne pysähtyi ja laskeutuivat maahan läähättäen nopeaan tahtiin.
He rakensivat pienen leirin. Dave keräsi puita nuotiota varten ja Mike hoiti koirat.
Dave oli laskeutunut maahan sytyttämään nuotiota, kun Mike palasi koirien luota. Hän ei sanonut mitään, levitti vain huopansa lähelle nuotiota ja istui sen päälle kivääri kädessään.
- Sudet ovat pirun rohkeita, Mike murahti lopulta varmistettuaan aseensa olevan ladattua.
- Kuinka niin? Dave kysyi olkansa yli ja nuotion sytyttämistä.
- Se saatanan narttu nappasi itselleen ruokaa!
- Kuinka paljon?
- Kiikarin ja sen osuuden.
Dave hätkähti ja kääntyi kokonaan nähdäkseen toverinsa. Kiikari, valjakon vahva ja luotettava johtokoira, oli aina rauhallinen ja ehdottoman lojaali Davelle ja Mikelle.
- Kuinka helvetissä? Dave puuskahti.
- Kiimassa, sanon minä, Mike totesi ja käski äkäisesti toveriaan sytyttämään sen kirotun tulen.
Susi kaarteli leiriä varovasti. Se varoi tarkasti astumasta nuotion valopiiriin. Se oli saanut vatsans täytettä koirasta ja sen ruokaosuudesta, mutta nälkä vainosi sitä edelleen.
Naarassusi oli voinut lähteä nyt kun nälkää oli rauhoitettu hieman. Susi kuitenkin tahtoi kaiken tai ei mitään.
Dave heräsi ulvahdukseen.
Mike juoksi nopeasti koiren luokse kivääri kädessään. Dave seurasi aivan hänen takanaan myöskin kivääri kourassa.
Jokin tumma juoksi metsässä. Kumpikin koiravaljakonkuljettaja kohotti kiväärinsä ja ampui. Hahmo kaatui ulvahtaen.
Mike ja Dave juoksivat maassa makaavan eläimen luokse.
- Saatana! Dave kirosi itsekseen nähdessään Arpikorvan, yhden valjakon koirista, makaavan maassa hiljaa uikuttaen. Mike oli hiljaa. Lopulta hän kohotti aseensa ja armahti kituvan eläimen.
Susi katseli syrjästä kuinka kaksi ihmistä katseli hetken aikaa kuollutta koiraa. Sitten toinen poistui pitkän ärinäsarjan kanssa. Toinen jäi seisomaan eläimen luokse.
Ihminen käänsi selkänsä ja oli lähdössä pois. Susi hypähti pois piilostaan ja juoksi ketterästi ihmisen luokse, ponnisti ja oli saman tien ihmisen selässä.
Dave tunsi tärähdyksen selässään ja oli vähällä kaatua. Kivääri putosi hänen kädestään. Tukahtunut ähkäisy oli ainut ääni, jonka hän päästi.
Dave tunsi suden selässään. Hän hamusi vyöllää olevaa puukkoa, mutta kaatui parahtaen, kun teräväkulmahammaspari tunkeutui paksun turkistakin lävitse ja suoraan hänen kaulaan.
Mike kuuli Daven huudon ja ryntäsi saman tien auttamaan toveriaan.
Susi puri hampaansa syvälle ihmisen kurkkuun. Se haistoi ja maistoi veren. Vaistot ottivat komennonn ja suden hampaat pureutuivat yhä syvemälle.
Laukaus. Toinen heti perään. Susi tunsi luotien pureutuvan sen kylkeen. Se ponnahti pois ja lähti pakoon, mutta kolmas laukaus pudotti sen maahan.
Mike hymyili kolkosti nähdessään suden kaatuvan maahan. Hän asteli maassa makaavan naaraan luokse. Se vinkui hiljaa ja koitti tassuillaan kaapia lunta.
Mike ampui suden kylmästi hymyillen.
Laukaus kiiri pitkälle erämaahan. Pian sitä seurasi toinen lisää, kolmas ja neljäskin. Sitten oli hetken hiljaista.
Hiljaisuuden rikkoi vertahyytävä kirkaisu, joka sai ne harvat linnut lehahtamaan oksiltaan ja nousemaan korkealle ilmaan pakoon tuota uhkaa.
Aikaisin seuraavana aamua Daven ja Miken leirin ohitse kulki koiravaljakko. Sen ajajat, kaksi kokenutta miestä, löysivät hylätyn leirin ja reen, joka lojui paikoillaan.
He löysivät koirien luut ja hiukan raadellut miehet. Karskit metsienmiehet paljastivat päänsä ja pitivät hetken hiljaisuuden.
He ottivat reen mukaan ja nostivat kuolleet miehet sen kyytiin. He jatkoivat matkaansa Dawsonista Fort Colbyyn.
Sudet seisoivat kukkulan huipulla ja katselivat rekien etenemistä. Ne eivät olleet enää nälkäisiä. Niiden nälän oli koirat ja naarassusi täyttäneet.
Ne seisoivat hetken kukkulan laella ennen kuin katosivat tuiskuun.
--- Komentit olisivat tervetulleita. ---

Vastaukset 13
Vanhimmat
Maiseman ja tunnelman kuvaus hyvä. Joitain kirjoitus ja lauseenrakenne virheitä mutta oikein kiva.
Londonin tunnelmaa. Koetin tarkistella kirjastostani onko plagiointia. Ei sellaista vaikutetta, mikä ei olisi kenen tahansa eri kirjoista saamaa. Myös Linklaterilla, Hemingweilla, Vonnekutilla, Sillanpäällä, Leinolla, Tuuliolla, Anhavalla ja monella monella muulla mies- ja naiskirjailijalla on ollut esikuvansa. Siitä omista/lähiympäristön tragedioista oma kirja alkaa. Oma paikkaansa puolustava teos - ainutlaatuinen.
sudet saalistivat laumoissa eivätkä yksin. Susi liikkuu yksin vain jos vaihtoehtoja ei ole, kuten joskus Suomessa. Alaskassa oli paljon susia ja on yhä.
Tumman sävyinen, jopa aistillinenkin tavalla josta pidän: ei liian suorasukainen. Selkeä kerronta. Kirjoittamisen taitosi on selkeä, mutta äidinkielen luokan tunnelma tuntui sitä rajoittavan. Muistan itsekin kärsineeni samasta ongelmasta kouluaikoina.
En aikonut puuttua palstan kirjoittajien mielipiteisiin tai esittämiin "tietoihin". Susien liikkumisesta tiedän kuitenkin tämän: susi on toki laumaeläin ja ne liikkuvat jonossa. Mutta oletko kuullut ns. yksinäisistä susista? Ne ovat vanhan puoleisia isännyytensä laumassa menettäneitä yksilöitä, jotka nyt lauman ulkopuolelle jäätyään joutuvat käymään "helpomman" saaliin kimppuun (karja ja pienriista mutta nykyaikana hyvin harvoin ihmiset).
Annetaan kaikkien kirjoittaa, annetaan mielikuvituksen lentää - antakaamme luovuudelle tilaa. Tämä EI OLE TÄNNE KIRJOITTANEIDEN ARVOSTELUPALSTA.
Siis paapomispalsta!
Jos joskus tänne kirjoittaisin, toivoisin todella että olisit väärässä. Paapomalla ja lässyttämällä nääs kukaan ei mihinkään kehity, asiallinen kritiikki taas kehittää kovastikin. Toki myönteistäkin palautetta tarvitaan, ei sen puoleen.
Tuon tarinan kirjoittaja omaa kirjailijaksi aikovalle tärkeitä ominaisuuksia: kyky eläytyä, juoni ja vaikutteet (luettu kirjallisuus/omat kokemukset/ympäristön tragediat.)
Aleksis Kivellä ja monella muulla on ollut kustantajan puolelta puhtaaksikirjoittaja.
Julkaisijan/kustantajan/lukijan näkökulmista ei tärkeintä ole ns. kirjoitetun kielen virheettömyys vaan hyvä tarina. Hyvää kirjaa ei tule "kielitieteen tohtoriltakaan", jos hänellä ei ole tarinaa, jonka joku haluaa lukea.
Tämä palsta alkoi kirjoittamani romaanikäsikirjoituksen alkulauseella, jota toivoin luovien kirjoittajien jatkava: syntyisi tällä palstalla yhdessä luotu nettiromaani. Toivon Sinunkin osallistuvan kirjailuun.
Palaa palstan alkuun ja nimimerkkiini Kirjailija*
Terve Repe! Helvetissä mitään paapomista. Päinvastoin halusin avata foorumin, jolla jokainen luova henkilö voi riippumattomasti ilmaista itseään. Mutta palstalle näyttääkin kirjoittelevan arvostelijoita. Heillehän tämä on aivan väärä foorumi. Repe, suivaantumisestasi huomaan, että olet kirjoittajasielu itsekin. Kyllä tällainen vanha pieru sukulaissielun tunnistaa. Jos sinulla on hyvä jatko jutulleni - niin siitä vaan. Tarina alkaa ALUSTA, niinkuin aina.
>Aleksis Kivellä ja monella muulla on ollut kustantajan puolelta puhtaaksikirjoittaja.
Tunnetuin näistä tapauksista lienee prof. Kalle Päätalo. Kun Kalle kirjoitti julkisuuteen ihan omia, editoimattomia kommenttejaan, kieliasu oli aivan painokelvoton. Kaupallinen aikaansaannos, nämä Päätalo-Syrjät, kehkeytyi kuitenkin legendaariseksi.
Tuosta tapaus Kivestä en muuten ole kuullutkaan. Olen luullut Aleksista kielemme uudistajaksi, mutta kustannustoimittajako se olikin?
...jos alatyyli ja ruokottomuudet sallitaan, voin hyvinkin jatkaa kunhan alituisilta kiireiltäni ennätän. Heli Koivula on paraikaa murjomassa rumempiaan maan rakoon, joten nytten ei onnaa...
Tämä Kalle Päätalon "rakennustyömaan arkipäivää" (kustannustoimittajan ehdotuksesta: IHMISIÄ TELINEILLÄ) on todellakin hupaisa klassikko erään kirjailijaksi pyrkineen alkutaipaleelta. Kirjastahan tuli todellinen bestseller. Eli Kallella oli hyvä tarina, joka tuli "julkaisukelpoiseksi" tuon nimiprobleemin tultua ratkaistuksi.
Myöskään Väinö Linnan TUNTEMATON SOTILAS ei kirjailijan itsensä nimeämänä "Sotakirja" -kässärinä ollut kovin myyvä. Varsinkaan, kun tuolloin suursodan jälkeisinä aikoina muutenkin kirjoitettiin paljon sotakirjoja.
Aleksis Kivi taasen oli nuoren itsenäisen Suomen kulttuuripyrkimysten löytö: tuohon aikaan suomen kieliasiat olivat käsittääkseni kuta kuinkin ratkaistut. Nyt tarvittiin suomalaisia tarinoita. Siinä Kivi (Stenval) täytti tehtävänsä. Mutta hänen kirjoituskielensä, johtuen yhtäältä hänen ruotsinkielisyydestään ja toisaalta vielä yleisesti vähän kehittymättömän suomenkielen kieliopin säännöistä, oli sitä mitä oli. Toisaalta hän ei kylläkään kirjoittanut sen huonompaa suomea kuin sen aikaiset toimittajatkaan lehdissään. Olihan Aleksis sentään ylioppilas, mikä noihin aikoihin oli suuri sivistyksellinen saavutus.
Kaiken kaikkiaan, ilman Kiveä seitsemine veljeksineen, kantelettareineen tai Topeliusta Kalevoloineen (jonka hän kokosi pitkillä itä-Karjalan reissuilaan) ja kasviopillisine havaintoineen, ei tuntemaamme suomalaista kerrontakulttuuria olisi syntynyt. Siis kirjallisessa muodossa.
..tarina, mutta loppu oli hiukan sekava, etten saanut siitä oikeen mitään irti. Mihin ne kummatkin miehet oikeen kuolivat? OK, Mike oli suden kynsissä, mutta vielä silloinhan se Dave oli elossa, eikä sitä (käsittääkseni) vaivannut yhtään mikään.. vai tapahtuiko jotain myöhemmin yöllä.. sori vaan, mutta en osannut lukee rivien välistä, mitä olit tarkoittanut..
Muuten tarinassa oli hyvä tunnelma ja juonta vietiin sujuvasti eteenpäin.
Kommentit oli raknetvia ja monipuolisia. Koitetaan hyödyntää noita tietoja jatkossa(jo sellaista nyt on).
--- Ei ole oikeaa tai väärää. On vain eri näkökulmia --- UTL