nyt tarvitsen todella apua toisilta biovanhemmilta. itse en kestä mitenkään 3 tunnin tapaamisen jälkeen sitä seuraavaa kahta viikkoa kun taas saan olla lapseni kanssa 3 tuntia. voisitteko antaa jotain vinkkejä siihen eron aiheuttamaan ahdistukseen, miten itse selviätte.
tähän asti olen ajellut autolla hiljaisilla metsäteillä ja itkenyt. ja kävellyt koirani kanssa metsässä ja itkenyt. se tyhjyys ja ikävä on sanoin kuvaamatonta. 3-4 päivää on TODELLA vaikeaa, sitten ikäänkuin VÄHÄN helpottaa ja alan odottaa seuraavaa tapaamista. johon tosin on aikaa vielä se n. puoli toista viikkoa.
olen miettinyt että jos joka tapaamiskerran jälkeen olisi suoraan psykologi aika, olisiko se se tuki minulle. mutta kun haluan olla tapaamisen jälkeen yksin ja miettiä ajatuksiani rauhassa, ei tuokaan vaihtoehto ole oikein sopiva. tunteet on jotenkin niin henkilökohtaisia.
kasvanko tai kypsynkö tähän ikinä? omalla kohdalla tuntuu ettei se ole mahdollista.
eli mitä teette tapaamisen jälkeen?
itsellä on nyt se tilanne että en tapaa poikaani suojellakseni itseäni. itsekästä, ei lapselle paras vaihtoehto. mutta tunnen itseni ja jos en suojele nyt itseäni, tiedän että sekoan. sekö on parempi vaihtoehto lapselle ettei hänellä ole äitiä ollenkaan? ihmisellä on vain yksi terveys, enkä juuri nyt haluaisi sitä menettää. somaattiset oireet on tällä hetkellä todella rajuja, jos tästä vielä pahenee, pelkään että menetän työkyvynkin.
olen täydellisessä umpikujassa, ja tämä ei ole nyt lapsen eikä minun parhaaksi. onko mitään vinkkejä mikä veisi eteenpäin tai auttaisi asiassa?
tähän asti olen ajellut autolla hiljaisilla metsäteillä ja itkenyt. ja kävellyt koirani kanssa metsässä ja itkenyt. se tyhjyys ja ikävä on sanoin kuvaamatonta. 3-4 päivää on TODELLA vaikeaa, sitten ikäänkuin VÄHÄN helpottaa ja alan odottaa seuraavaa tapaamista. johon tosin on aikaa vielä se n. puoli toista viikkoa.
olen miettinyt että jos joka tapaamiskerran jälkeen olisi suoraan psykologi aika, olisiko se se tuki minulle. mutta kun haluan olla tapaamisen jälkeen yksin ja miettiä ajatuksiani rauhassa, ei tuokaan vaihtoehto ole oikein sopiva. tunteet on jotenkin niin henkilökohtaisia.
kasvanko tai kypsynkö tähän ikinä? omalla kohdalla tuntuu ettei se ole mahdollista.
eli mitä teette tapaamisen jälkeen?
itsellä on nyt se tilanne että en tapaa poikaani suojellakseni itseäni. itsekästä, ei lapselle paras vaihtoehto. mutta tunnen itseni ja jos en suojele nyt itseäni, tiedän että sekoan. sekö on parempi vaihtoehto lapselle ettei hänellä ole äitiä ollenkaan? ihmisellä on vain yksi terveys, enkä juuri nyt haluaisi sitä menettää. somaattiset oireet on tällä hetkellä todella rajuja, jos tästä vielä pahenee, pelkään että menetän työkyvynkin.
olen täydellisessä umpikujassa, ja tämä ei ole nyt lapsen eikä minun parhaaksi. onko mitään vinkkejä mikä veisi eteenpäin tai auttaisi asiassa?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Unohda se lapsi kokonaan.Lapsi ei ymmärrä miksi joskus käyt ja joskus et.Lapsen kannalta on parempi että jos et kykene käymään säännöllisesti häntä tapaamassa,älä käy ollenkaan.
Aikuisen ihmisen pitää pystyä käsittelemään omat tunteensa.Nauti niistä hetkistä kun näet lapsen ja tapaamisen jälkeen alat suunnitella jo seuraavaa.
Et ole henkisesti tasapainossa,oletko saanut lääkitystä?Mene lääkäriin ja pyydä lääkitys siihen ahdistukseen,kyllä tänä päivänä pitäisi sellaiset pillerit löytyä ettei ahdista.
Ammattitaidoton psykologi jos ei osaa auttaa tuossa tilanteessa.
Hanki jostain kumppani jonka kanssa voit keskustella asioista. Monesti kunnon naiminen helpottaa ja varsinkin väsyttää. Ei siinä tarvita pillereitä. Jos metsäteillä ajelu tai koira ei auta , kokeile naimista.
Psykologit kyllä rahan vainuavat, harvoin heiltä apua saa, toki ihan kahelit kuulemma avun löytävät jopa psykologin luota.
keskustele käynnin jälkeen ystäväsi kanssa asiasta, ehkä se helpottaa, odota hyvin mielin jo seuraavaa tapaamista
miten lapsesi kestää sen ajan ?
olipas hyviä vinkkejä nuo naiminen ja lääkitys.
kolme eri lääkäriä on todennut ettei lääkehoito auta. joten en kyllä menisi epäilemään heidän ammattitaitoaan. ja haluan kyllä tunteeni käydä läpi "selvinpäin" enkä todellakaan missään vahvassa psyykelääkityksessä! se ei ole ratkaisu ongelmaan vaan turruttaa ja poistaa tunteet kokonaan. näin sitten varmaan toimii nämä huostaanotetujen päihdevanhemmat, tapaavat lastaan ja sen väliajan ovat kuutamolla.
ystävien kanssa keskustelu ei oikein auta, kun tunteet on niin henkilökohtaisia että puhuminen niistä vaikeaa. tai oikeastaan en edes puhu vaan itken. itkeä osaan yksinkin, siihen ei tarvitse kavereita katsomaan.
niin, paras vaihtoehto on tuo etten tapaa enää ollenkaan.
olen miettinyt miten lapsi kestää eron ajan, mutta hänellähän on turvalliset sijaisvanhemmat jotka huolehtivat hänestä ja hoivaavat häntä. tuskin "miettii" seuraavat kaksi viikkoa milloin äiti palaa (poikani on nyt 1v. 2kk).
että mahdoton tilanne.
Itke, kun itkettää ja muista tapaamiset. Niistä ei kannata luopua sanokoon, kuka tahansa, mitä tahansa.
Hyvä, että sinulla on koirakaveri, joka pitää sinut liikkeellä ja kuuntelee niinkuin koira vain voi.
Itselläni paha olo oli pahimmillaan vajaan vuoden. Sitten alkoi helpottaa ja tapaamisetkin lisääntyivät ja lisääntyvät koko ajan. Tämä on nyt tämä hetki ja huomenna on uusi päivä.
Jos tulee liian iso vuori vastaan, älä yritä mennä yli vaan kierrä se.
Asioilla on tapana järjestyä vaikkei sitä aina uskoisikaan. Aikaa se ottaa.
Eläminen eteenpäin on kuin portaiden nousua. Välillä hengästyttää, v..tuttaa ja sitten onkin taas hiukan helpompaa.
Koita nukkua tarpeeksi, sekin vaikuttaa mielialaan.
näin olen yrittänyt toimia että jatkan elämääni eteenpäin. välillä on tullut vuori vastaan, olen kiertänyt sen. kun v*tuttaa nämä asiat, silloin yleensä olen puhunut ystäville tai vanhemmilleni. he ymmärtävät mutta eivät sinällään voi auttaa. koko lähipiiri ihmettelee huostaanottoa, siksi hekin ovat ymmällään.
itken kun itkettää. mutta tässä taannoin oli hetki jolloin itkin 3 viikkoa yhtä soittoa. siis ihan oikeasti, töissä, ystävien luona, ihan joka paikassa. luulin jo että itku ei lopu ikinä, nyt on jo vähän hellittänyt. mutta nyt tiedätte miksi niagara virtaa.... =)
nyt vain olen tullut tieni päähän. kerta kaikkiaan mikään ei suju. hakkaan päätäni seinään. lapsi vain ei tule kotilomille, perusteltua syytä ei ole sossut kertoneet.
Hän auttaa ilmaiseksi. Ja kun annat hänelle valtuudet, hän tilaa kaikki asiaan liittyvät dokumentit asianosaisilta. Pääset eteenpäin asioissa ja on kunnollinen tukihenkilö mukana. Hyvää viikonloppua koiruuden kanssa!
tiedättekö miten monta ihmistä tässä jo hämmentää tätä soppaa? on asianajaja, sosiaaliasiamies, lääkärin lausunto, psykologin lausunto, myös yksityiseltä psykologilta toinen lausunto, sossujen esimiehen kanssa käytyjä keskusteluja. mikään ei muutu miksikään.
seuraava siirto on varmaan anu suomela ja tarja halonen.
Ei haloska ottanut mitään kantaa minun asiaani v 2000, ei ainakaan vielä, vaikka minä sen pehkoa pöyhin 70-luvulla, olis vaikka ihan senkin takia voinut, mutta haloska nuolee isoo rahaa.
Mieti miltä lapsestasi tuntuu? Kun äiti käy harvoin, eikä vakituisesti?
Pitäisikö nyt kuitenkin taas ajatella lapsen parasta?
Eli kestäisit tuskan miten kestät ja laittaisit lapsesi oman tuntemuksesi edelle!
Parempi olisi tosiaan, että jättäisit lapsesi kokonaan rauhaa, jos et voi tavata säännöllisesti.
On tuskaa kertoa ikävöivälle lapselle, miksi äiti ei käy. Tiedätkö että lapsesi tuntee olevansa hylätty!
Laita Googleen hakusanaksi "suru" niin löydät paljon hyvää asiaa. Siellä on tietoa suruprosessista ja sen lisäksi esimerkiksi runoja. Keksi itse lisää hyviä hakusanoja, niitä kyllä on...
Lainaa kirjastosta kirja "Lapseniko sijaiskotiin?" Kirjoittaja on Barbara Rutter. Se on ohut ja ihan mukava kirja, vaikka otsikko tuntuu pahalta. Kirjassa on kerrottu, mitä tunteita huostaanotto biovanhemmassa herättää. Olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa ja aina löytänyt siitä uutta viisautta.
Olen pahoillani viesteistä, joissa annetaan neuvoja jotka eivät mielestäni ole asiallisia. Jos naiminen ja unohtaminen parantaisi asiat niin kaikkein onnellisinhan olisi dementoitunut nymfo.
Mielestäni sinun tulee itkeä, sinun kuuluu tuntea. Muista kuitenkin, että ehkä tämä aika on vuosien päästä katsottuna ollut tarpeen sinulle ja pojallesi, vaikka et sitä nyt ymmärtäisikään. Ainakin sinusta tulee vahva, kun joudut erossa lapsestasi olemaan.
Mitä mieltä olet, onko lapsesi hyvä olla sijaiskodissa? Onko sijaiskoti paikka joka mielestäsi kattaa lapsesi tarpeet lukuunottamatta sitä ettei hänellä siellä ole sinua päivittäin läsnä.
Voisitko kuvitella kirjoittavasi miltä sinusta tuntuu, sitten kun poikasi on isompi hän saisi tietää myös sen miltä sinusta silloin tuntui, etkä sinä häntä hyljännyt missään vaiheessa.
Pystyisitkö puhumaan sijaisvanhempien kanssa? Voisivatko he esim ottaa sinulle kuvia, videota yms siltä ajalta kun et itse ole läsnä lapsesi luona. Tulisiko lapsesi arki näin sinullekin todemmaksi, ja tavallaan sinulla olisi mahdollisuus nähdä lastasi myös silloin kun et itse ole fyysisesti läsnä.
Entä jos hankkisitte pojan kanssa vaikka jonkun kirjan, jota lukisitte aina kun tapaatte, tekisitte yhteisen jutun, leikin siitä. Lapsi odottaisi sitä että leikki jatkuu kun taas näen äidin ja sinä voisit suunnitella leikille jatkoa. Tarinoita, hyviä hetkiä, kauniita muistoja.
Entä jos teillä molemmilla olisi mukana symbolisesti toisenne, samanlaiset korut, nallet mitä tahansa.
Meillä oli sijaislapsi, joka pois lähtiessään sai pehmo-pupujussin, sohvannurkassamme on nyt samanlainen, ja kun ikävä kovimmillaan iskee rutistan sitä pupua ja ajattelen että jossain pikku-ukko halaa omaa pupuaan, ja hetken aikaa olemme taas yhdessä.
uskomatonta että taas parhaimmat "vinkit" saa sijaisvanhemmalta. miten toinen bio voi sanoa että unohda lapsi tai mene naimaan?
sinä todella tunnut ymmärtävän minua.
olen sitä mieltä että pojallani on hyvä sijaisperheessä. en vain edelleenkään ole tekemisissä sijaisperheen kanssa, joten esim. neuvolakäynteihin en saa osallistua. en saa kuulumisia pojastani kuin sossun kautta. minut suljetaan poikani elämän ulkopuolelle.
valokuvia sijaisperheestä luvattiin jo aikoja sitten, ei ole näkynyt. minulla on viimeiset kuvat pojastani 25.4. ja sitten 1-vuotiskuva. mitään kuvia arkielämästä minulle ei ole annettu. ja joka asiasta en viitsi mainita ja anella sossuilta tietoja pojastani. jo tapaamisen järjestäminen isovanhemmille oli todella raskasta ja vaikeaa.
valokuva tai poikani vaate on nyt ollut se mitä "hipelöin" kun on todella vaikeaa. ehkä voisin kokeilla tuota tarinaa, mikä olisi meidän yhteinen juttu.
tuossa aiemmassa viestissä kerroin kun on jo monta ihmistä tässä mukana ja kukaan ei voi tilanteelle mitään, kaikki hakkaa päitänsä seinään. niin lisäksi vielä se etten saa tukea vanhemmuuteen kasvatus- ja perheneuvolasta, en vauvaperheyksiköstä, ja nyt tänään kuulin etten saa intensiivistä terapiaa (lapsuuden traumoihin joita ei ole ikinä purettu)! miten joku ihminen voi pudota tälläiseen kuoppaan ettei mistään saa apua kun siihen itse olisi suostuvainen?! jos minulla ei ole tuen tai terapian tarvetta, eikö silloin tämä hustaanotto ole väkisinkin aiheeton?
luulin jo olevani tarpeeksi vahva, mutta väkisin murenee kun jokainen siirtää vastuuta joka asiassa vain toiselle ja mikään ei johda mihinkään.
Lapsesi on niin pieni vielä, että jos et jaksa pitkään aikaan häntä tavata, hän alkaa sinut unohtaa.
Vaikka eroaminen pikkuisestasi on varmasti joka kerran vaikeaa, koita jaksaa; lapsesi kasvaa ja alkaa odottaa tapaamisianne.
Itse olen minäkin hoitanut kaikki neuvolakaäynnit ilman biovanhempia, koska minulle sanottiin, että sijaisvanhemmat vastaavat lapsen arjesta ja siihen kuuluvista asioista.(bioäiti tuskin olisi edes vaivautunut paikalle)
Tuota valokuvajuttua sen sijaan en ymmärrä, me vaihtelemme paljonkin valokuvia biovanhemman kanssa, ja niin olenmme tehnet aivan alusta asti.
Joulukuvia, reissukuvia jne
Mielestäni sinulla on oikeus pyytää kuvia, jos kerran sijarit niitä lapsestasi ottavat.
Meillä lapset ovat jo aivan pienestä piirrelleet vanhemmalleen kuvia, joita olemme keränneet annettavaksi tapaamisen yhteydessä.
Nyt teemme kansiota jonka annoimme biovanhemmalle syntymäpäivälahjaksi ja lisäämme siihen aina kaikenkaista kivaa muistoksi.
Tapaamiset ovat säännöllisiä ja meillä on sillälailla helppoa, että tulemme hyvin toimeen biovanhemman kanssa.
En siis itse sijarina oikein ymmärrä tuollaista "pimittämistä", tottakai sinulla on oikeus tietää lapsesi kasvusta ja kehityksestä.
Jos nyt ei ihan neuvola- ja lääkärikäynneille pääse mukaan, voi tehdä niinkuin me, kirjaan jokaisen neuvolakäynnin vihkoon,; pituudet, painot ym ja annan ne sitten lahjaksi (ja lapset tietysti koristelevat ne omin piirrustuksin ja askarteluin.
Eskari- ja koulukuvia teetetään tietysti myös biolle, joka vuosi.
Ja kunhan lapset oppivat kirjoittamaan, saavat kirjoitella kirjeitä aina kun siltä tuntuu.
Eli: lapsesi kasvaa koko ajan, älä anna hänen unohtaa sinua, usein nuo pikkuiset ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuiset luulevat, kerro lapsellesi sitä mukaa kun hän kasvaa miten asiat ovat, olen varma ettei hän sinua ainakaan sen takia yhtään vähemmän rakasta.
Mutta älä hylkää häntä.
Ja mitä tulee kuulumisiin lapsestasi sossun kautta, täytyy sanoa, että voiko olla totta!?
Sijaisperheen velvollisuushan on pitää yhteyttä sinuun, ellei mitään painavaa syytä ole, mitä epäilen.
Eli tässä tapauksessa täydet miinukset sinun kohdallesi sattuneelle sijaisperheelle.
kielo
Olen aikoinaan opiskelujen takia asunut kotikaupungissasi. Opiskelin "terveys- ja sosiaalialaa" ja sen takia vierailimme sekä tulimme muutenkin tutuiksi ko. kaupungin sos. ja terv.alan sektorin kanssa. Valitettavasti kaupungissasi on a) rahapula, b) vanhakantaisia ja tylyjä työntekijöitä ja c) resurssipula. Esimerkiksi mainitsemastasi --yksiköstä on sosiaalityöntekijä jäänyt juuri eläkkeelle ja uutta ei ole vielä syystä tai toisesta palkattu. Kotikaupunkisi ei valitettavasti kuulu Suomen vauraimpiin, eikä vetovoimaisimpiin. Siellä tämä lasten "pelastaminen surkeista bioperheistään hyviin sijaisperheisiin"-asenne istuu lujassa. Valitettavasti!
Täällä sinulle kamalia vihjeitä antavat eivät ole biovanhempia, vaan todennäköisesti joitakin häiriköitä, jotka ovat kiusanneet sinua ennenkin.
Kotikaupungissasi ja naapurikunnissa on paljon huostaanoton kokeneita perheitä. Olisikohan teidän mahdollista perustaa vertaisryhmä? Teitä voisi auttaa seurakunta. Suosittelen pyytämään apua "toiseksi suurimmasta seurakunnasta". Voisitte saada heiltä kokoontumispaikan, jossa voisitte vaikka nyyttikestiperiaatteella tavata toisianne.
Feroza, lue tätä keskustelupalstaa valikoiden. Moni täällä haluaa kiusata sinua, mutta täältä löytyy tukijoitakin. Poikasi selviää tästä ja niin selviät sinäkin. Luota siihen ja elä päivä kerrallaan eteenpäin.
kiitos kun jaksoit valaa minuun uskoa lisää. uskon että selviän, vaikka välillä tuntuu että taivun, ja uskon että poikani selviää myös. mutta miksi en kestä sitä, että tämä mahdollisesti kestää vuosia? en sitten millään! kun en kestä tapaamisvälejäkään.
en tiedä tunnetko minut, puhummeko samasta kaupungista? yleissivistyksessä aukko enkä ole asukasmääräästä niin varma, olisiko 50 000-60 000? rahat ja resurssit on käsittääkseni kaikkialla loppu, enkä tiedä kuka täällä olisi eläkkeelle jäänyt.
jokatapauksessa olen sitä mieltä (juuri katsoin ykkösen dokumentin: kohtuulliset vanhemmat), että tässä koko huostaanotto järjestelmässä on jotain pahasti vialla. huostaanotto-ohjelmia on nyt muutaman kuukauden sisällä tullut liki kymmenkunta. vasta oli jossain kuinka esim. päihdeäideiltä ei lasta viedä heti pois, vaan yritetään tukea ja tukea. äiti itse on jo niin moniongelmainen ja silti lapsen annetaan jäädä kotiin. kenties lapsi on moniongelmainen (esim. FAS), ja tästäkö syystä lapsi ennemmin kotona kuin sijaisperheeseen josta se moniongelmaisuuden takia siirretään toiseen sijaisperheeseen ja lopulta ammatilliseen perhekotiin/laitokseen. lapsi ei kiinny mihinkään, moninainen sijoitus on kallista, niin siksi huostaanottoa ei tehdä. mutta kun on kyse minusta, niin huostaanotto tehdään hyvin heppoisin perustein. ja purkaminen mahdotonta.
jos vaaditaan KOHTUULLINEN VANHEMMUUS, niin vannon käsi raamatulla että en alisuorittanut tuota. en ollut täydellinen enkä siihen ikinä pyrikään, mutta olin enemmän kuin kohtuullinen.
näitä huostaanotettujen biovanhempia tästä kaupungista kaipailisin, vertaistukea ei ole kuin sijaisvanhemmille...enkä jaksa alkaa puuhaamaan tukiryhmää. niinkuin dokumentissa tuli esille, usein biovanhemmat ovat asiansa kanssa totaalisen yksin. minäkin tyydyn tähän kohtalooni.
voi kiintyä kenenkään, jos hänet heti huostaanotetaan, sijoitetaan laitokseen, jossa odottaa sijaisperhettä ja jne....
en ole viime aikoina osannut kirjoittaa kun minut aina ymmärretään väärin...siis ilmaisussani on puutteita.
tätä juuri tarkoitin että esim. päihdeäidiltä ei oteta "helpolla" lasta pois, kiintyy sitten äitiinsä tai ei. äitiä vaan tuetaan ja tuetaan vaikka periaattessa toivoa ei ole. miksi? koska moniongelmainen lapsi on niin suuri haaste että tiedetään että kierre alkaa. sijaisperhe, toinen sijaisperhe, laitos jne. ei todellakaan kiinny kehenkään! helpompi antaa olla "huonolla" bioäidillä.
siis nythän tämä kirjoitukseni vasta sekavaksi menikin...pointti oli kuitenkin se, että eräässä ohjelmassa oli juuri kuinka päihdeäideillä annetaan lapsen olla. itse ihmettelen nyt omaa tilannettani kuinka vähin perustein poikani huostaanotto tehtiin. hmm...olisikohan sittenkin helpompi ollut olla päihdeäiti?
perhettä pysymään yhdessä.Nythän ainekaan Helsingissä ei ole minkäänlaista tukea,muuta huin sananhelinää.Inhimillisintä olisi ensin auttaa.Hyvin harvalle mitään apua tarjotaan,ja huostaanoton purki ilman asianajajaa on melkein mahdotonta,näin on asia.Ikävä kyllä,itse nyt kohta 4 vuotta taistelleena on vasta purku alkamassa.Mitään syytä sos,johtaja ei osannut sanoa miksei ollut purettu aiemmin,minun ponnisteluistani huolimatta.
Hei sinä taidat olla se yksi jo kauan sitten kirjoittanut. Puristan peukkujani yhdessä, että saatte kuopuksen kotiin.
Mielestäni voisit jatkaa kuten nytkin, puhut siis vaikka metsän puille ja käyt tunteitas läpi vaikka yksin itkien. Tunteet on ja pysyy, ne pitää läpikäydä, ne tunteet ei katoa vaikka mitä tekisit. Puhuminenkin voi toki auttaa, ajan kanssa voi olla helpompaa.
En tiedä olisiko helpompi, jos eläisit ajatuksessa että lapsi on loppuelämänsä sijaisperheessä ( vaikka näin ei olisikaan), helpottaisiko se ja kun tiedät että sijaiskodissa lapsella on asiat hyvin ja jos saat lapsen takaisin, se olisi tavallaan iloinen yllätys...Menipä sekavaksi, et varmaan ymmärrä mitä tarkoitan.
Kun lapseni sijoitettiin, luulin, että kuolen. Tuska oli niin käsittämätön, vaikka olinkin itse halunnut lapseni sijoitukseen. Joka ilta itkin sängyssä ja mietin, miten ihmeellä tästä voi selvitä. Välillä piti vaan pakosta siirtää ajatukset johonkin muuhun. Mutta nyt huomaan, että en itke enää joka ilta, ehkä vain kerran viikossa ja tietysti silloin kun lapsi lähtee takaisin sijoituspaikkaansa. Elämää on vaan jatkettava. Eikä lapsi ole minun elämästäni kadonnut. Tiedän, että hänellä on hyvät oltavat.
Koeta vaan jaksaa tavata lastasi, älä hylkää häntä.
Missä päin suomea sinä asut?Asutko jollakin isolla paikkakunnalla?
Muuta jollekkin pienelle paikkakunnalle,niillä on rahat sen verran tiukassa että mielummin sijoittavat rahansa sinuun ja lapseesi tukitoimenpitein kuin että maksavat sijaisvanhemmille isoja rahoja lapsesi huostaanotosta.
Olen itse asunut pienillä paikkakunnilla satakunnassa ja ainakin siellä pitävät lapsen mielummin kotona äitinsä kanssa kuin että maksavat sijaisvanhemmille.
Yksi hyvä paikkakunta mihin voit muuttaa on Harjavalta.
Siellä pääset esim. lähihoitajakoulutukseen kun oppilaitos on paikkakunnalla,Pori on isompi siinä lähellä ja siellä vaikka on huonosti töitä on opiskelupaikkoja paljon.
Muuta paikkakunnalle missä palauttavat lapsen sinulle,satakunnassa niitä on paljon.Asunnot ovat edullisia ja varmasti saa tkivoja ystäviä sieltä.
Älä luovuta,älä lakkaa tapaamasta sillä se on asia joka kääntyy sinua itseäsi vastaan tulevaisuudessa.
kaikkea hyvää sinulle ja pojallesi,olen juttujasi lukenut paljon ja minulla on monta lasta.Ei ainuttakaan sijoitettua mutta voin ymmärtää hätäsi ja tuskasi.
Itse olin vuosia sitten tilanteessa jossa oli huostaanotto lähellä,sain apua ja tukea ja selvisin perhetyöntekijän ja ihana lastenvalvojan avustuksella.Mieti tätä ehdotustani.mieti sitä lapsesi kannalta ja sinun itsesi.
asun vähän yli 50 000 asukkaan kaupungissa.
joskus mietin tuota että muutan pois, mutta käsittääkseni sijaishuolto ei muutu vaan se säilyy siinä kunnassa missä se on tehty/kuka sen on tehnyt.
muuttaminen on aika äärimmäinen keino, tähän pitää löytyä muu keino.
ja yksi iso asia on se että olen yrittäjä, pidän työstäni. on aika iso asia pistää yritys pakettiin ja muuttaa pois. sitä en halua. eli en ole ainakaan tällä hetkellä uudelleen kouluttautumassa.
Asia on vaan niin, että se kunta joka on lapsen huostaanottanut, pysyy samana vaikka äiti muuttaisikin. Ei auta asiaa.
no enkös näin juuri sanonut?!