laitan tämän nyt tällekin palstalle, jos joku sijaisvanhempi osaisi auttaa minua.
nyt tarvitsen todella apua toisilta biovanhemmilta. itse en kestä mitenkään 3 tunnin tapaamisen jälkeen sitä seuraavaa kahta viikkoa kun taas saan olla lapseni kanssa 3 tuntia. voisitteko antaa jotain vinkkejä siihen eron aiheuttamaan ahdistukseen, miten itse selviätte.
tähän asti olen ajellut autolla hiljaisilla metsäteillä ja itkenyt. ja kävellyt koirani kanssa metsässä ja itkenyt. se tyhjyys ja ikävä on sanoin kuvaamatonta. 3-4 päivää on TODELLA vaikeaa, sitten ikäänkuin VÄHÄN helpottaa ja alan odottaa seuraavaa tapaamista. johon tosin on aikaa vielä se n. puoli toista viikkoa.
olen miettinyt että jos joka tapaamiskerran jälkeen olisi suoraan psykologi aika, olisiko se se tuki minulle. mutta kun haluan olla tapaamisen jälkeen yksin ja miettiä ajatuksiani rauhassa, ei tuokaan vaihtoehto ole oikein sopiva. tunteet on jotenkin niin henkilökohtaisia.
kasvanko tai kypsynkö tähän ikinä? omalla kohdalla tuntuu ettei se ole mahdollista.
eli mitä teette tapaamisen jälkeen?
itsellä on nyt se tilanne että en tapaa poikaani suojellakseni itseäni. itsekästä, ei lapselle paras vaihtoehto. mutta tunnen itseni ja jos en suojele nyt itseäni, tiedän että sekoan. sekö on parempi vaihtoehto lapselle ettei hänellä ole äitiä ollenkaan? ihmisellä on vain yksi terveys, enkä juuri nyt haluaisi sitä menettää. somaattiset oireet on tällä hetkellä todella rajuja, jos tästä vielä pahenee, pelkään että menetän työkyvynkin.
olen täydellisessä umpikujassa, ja tämä ei ole nyt lapsen eikä minun parhaaksi. onko mitään vinkkejä mikä veisi eteenpäin tai auttaisi asiassa?
nyt tarvitsen todella apua toisilta biovanhemmilta. itse en kestä mitenkään 3 tunnin tapaamisen jälkeen sitä seuraavaa kahta viikkoa kun taas saan olla lapseni kanssa 3 tuntia. voisitteko antaa jotain vinkkejä siihen eron aiheuttamaan ahdistukseen, miten itse selviätte.
tähän asti olen ajellut autolla hiljaisilla metsäteillä ja itkenyt. ja kävellyt koirani kanssa metsässä ja itkenyt. se tyhjyys ja ikävä on sanoin kuvaamatonta. 3-4 päivää on TODELLA vaikeaa, sitten ikäänkuin VÄHÄN helpottaa ja alan odottaa seuraavaa tapaamista. johon tosin on aikaa vielä se n. puoli toista viikkoa.
olen miettinyt että jos joka tapaamiskerran jälkeen olisi suoraan psykologi aika, olisiko se se tuki minulle. mutta kun haluan olla tapaamisen jälkeen yksin ja miettiä ajatuksiani rauhassa, ei tuokaan vaihtoehto ole oikein sopiva. tunteet on jotenkin niin henkilökohtaisia.
kasvanko tai kypsynkö tähän ikinä? omalla kohdalla tuntuu ettei se ole mahdollista.
eli mitä teette tapaamisen jälkeen?
itsellä on nyt se tilanne että en tapaa poikaani suojellakseni itseäni. itsekästä, ei lapselle paras vaihtoehto. mutta tunnen itseni ja jos en suojele nyt itseäni, tiedän että sekoan. sekö on parempi vaihtoehto lapselle ettei hänellä ole äitiä ollenkaan? ihmisellä on vain yksi terveys, enkä juuri nyt haluaisi sitä menettää. somaattiset oireet on tällä hetkellä todella rajuja, jos tästä vielä pahenee, pelkään että menetän työkyvynkin.
olen täydellisessä umpikujassa, ja tämä ei ole nyt lapsen eikä minun parhaaksi. onko mitään vinkkejä mikä veisi eteenpäin tai auttaisi asiassa?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Varaa aika psykologille käyntien jälkeen, se varmasti auttaa, on auttanut muitakin. Voit puhua asiasta ja puhuminen jo sinällään auttaa, sen jälkeen voit olla kotona yksiksesi ja miettiä asioita, ehkä olo on keskustelun jälkeen puhdistuneempi..
Seuraavaa tapaamista odota rauhallisin mielin.
metsän puille. Ne kuuntelee siinä kuin psykologikin, mutta mikä parasta eivät tee muistiinpanoja eikä sinusta jää merkintää mielenterveyspalveluihin. Nimittäin nuo mahdolliset tulevat käyntisi ahdistuksen takia psykologin luona ovat syy siihen, että huostaanotto pidetään voimassa. Sen takia sijarit suosittelee psykologeja. Jos sinun on ihan pakko käyttää psykologia, niin ehdottomasti menet yksityiselle. Helsingissä sellaisia riittää.
Kirjoitin tuonne biojen puolelle sinulle. Luen molempia palstoja, vaikka sijari olenkin. Minä toivon että kaikki menee hyvin, paremmin.
Vaikka joku älypää sanoikin, että älä mene psykologille, niin olen ihan eri mieltä. KAIKKI tietävät, että puhuminen helpottaa. Kun olet saanut puhuttua, itkettyä, raivottua jollekkin jolta saat vielä asiallista, ei provosoivaa, vastinetta niin sen jälkeen on helpompi katsoa elämää taas eteenpäin. Seuraavana päivänä menet taas metsään koiran kanssa.
Se, että käyt psykologilla, ei tee sinusta huonoa vanhempaa. Sehän kertoo vain siitä, että osaat ottaa itsestäsi vastuuta ja hoidat itseäsi. Ei ihminen kestä, eikä tarvitsekkaan kestää kaikkea mitä elämä tuo.
Se ei riitä, että osaa huolehtia lapsesta ja antaa sille kaiken mitä tarvitsee. On osattava myös hoitaa itseään, koska ihmisrauniona sinusta ei ole lapselle hyötyä. Lapsi haluaa iloisen terveen vanhemman, ei rikki mennyttä vanhempaa.
Hoida itseäsi nyt. Se on sijoitus tulevaisuuteen.
Jaksamista.
siis olenkin käynyt psykologilla joka konsultoi lääkäriä ja jolta lausunto sossuille. kävin myös yksityisellä psykologilla jolta myös lausunto sossuille. psykologit puoltavat kotilomia. mitään ei silti tapahdu. eli psykologit minun lisäkseni hakkaavat päätä seinään.
nyt oli tarkoitus aloittaa intensiivinen terapia (esim. 1 kerta VIIKOSSA vuoden ajan), mutta lääkäri ei katso sitä aiheelliseksi. en siis saa kelan kuntoutustukea. samoin en saa tukea vanhemmuuteen kasvatus- ja perheneuvolasta enkä vauvaperheyksiköstä.
kirjoitin biopalstalle tämän saman, että miten joku ihminen voi pudota tälläiseen kuoppaan että ei saa mistään apua tai tukea jos siihen itse olisi suostuvainen? alan olla aika romuna.
jos en tarvitse (lue: SAA) tukea tai terapiaa, eikö tämä huostaanotto ole silloin aiheeton?
onneksi minulla on yhä enemmän ja enemmän näitä lainalapsia joiden kanssa saan touhuta. lapset on elämän suola!
Voi että, kun ei ole muuta antaa kuin näitä latteita sanoja, joista ei paljoa apua ole. Mutta yritä Ferozza jaksaa. Muista, että poikasi kyllä rakstaa sinua ja muistaa sinut, kunhan näkee vaan säännöllisesti. Lähetä pojalle vaikak kirjeitä tai kortteja (kai niitä nyt saat, vaikka poika ei viellä ymmärräkkään, niin pidä yhteyttä niin, niillä on merkitystä vanhempana, jos tässä huonosti käy). Lähetä valokuvia itsestäsi tai kuvia joissa olet pojan kanssa yhdessä. Ota kuvia tapaamisista. Lähetä lahjoja, kuvakirja tai nalle, paita tms. Ja laita paketteihin viesti, että ovat sinulta. Pidä yhteyttä niin vaikka, jos se helpottaisi? Poikaasi varmaan ilahduttaa. Ainakin oma pojuni on ihan onnessaan, kun posteljooni tiputtaa kortin, joka on hänelle mummulta. Vaikak ei tajuakkaan sitä välttämättä.
Meidän pojulle ainakin mummu on kaikki kaikessa, vaikka näkevätkin harvemmin, johtuen välimatkasta. Useimmin kuitenkin, mitä sinä näet poikaasi.
Miksi he eivät lisää tapaamisia? Tuohan on ihan hullua, että saat nähdä lastasi vain muutaman hassun tunnin kuukaudessa? Mitä he ovat sanoneet perusteiksi? Oletko varma, että olet valittanut kaikkiin istansseihin? Eikö tosiaan ole enään mitään mitä voisit tehdä? Uhata vaikka iltalehdellä tms. No en tiedä onko tuo ihan fiksu keino...asuntoja sillä on ainakin saanut...
Paljon paljon voimia! Olen yhä viellä hengessä mukana!
Kiitos, Feroza, asiallisesta viestistäsi.
Meillä on 13-vuotias sijaiskotilapsi. Hänet on sijoitettu meille yh-äidin psyykkisen sairauden vuoksi. Äiti on avohoidossa. Tapaamiset on sovittu taaphtuvaksi kerran viikossa valvomatta, ts. äiti ja tyttö kahdestaan.
Lapsen äiti kaipaa lastaan kovasti. Hän haluaisi tavata lastaan kahdenkesken, jutella, selvittää asioita. Hän haluaisi puhua lapsensa kanssa puhelimessa. Hänen elämänsä omien sanojensa mukaan on tyhjää ja yksinäistä ilman lasta ja hän odottaa tapaamisia todella paljon.
Mutta tyttö kieltäytyy järjestelmällisesti yhteydenpidosta ja harventaa tapaamisia. Hän pelkää äitiään eikä suostu tapaamisiin ilman toista sijaisvanhemmistaan. Valvomattomia, kahdenkeskeisiä tapaamisia ei ole ollut kaikkien näiden lähes kolmen vuoden aikana, jotka alpsi on meillä asunut. Tyttö ei myöskään vastaa äitinsä puheluihin, ei aina puhu äidilleen tapaamisissa jne.
Meitä sijaisvanhempia raastaa nähdä sekä äidin ikävä että tytön pelko. Tapaamiset ovat kiusallisia, kun äiti yrittää saada lapsen lähelleen voidakseen puhua tämän kanssa kahden kesken. Ja tyttö vetäytyy peloissaan sijaisvanhemman selän taakse ja kuiskaa, et "Pidä mut turvassa!". Äiti tietysti pahoittaa mielensä ja epäilee, että me sijarit yritämme kääntää lapsen äitiään vastaan.
Onko kellään kokemusta, voisiko tilanne helpottua, jos tapaamisia valvoisi joku muu kuin sijaisvanhempi? Vai mitä me oikein tekisimme? Onko joku tätä palstaa seuraavista biovanhemmista keksinyt keinoa, millä murtaa jää oman lapsensa väliltä?
ulkopuolinen joka on mukana tapaamisissa. Mutta tuo ulkopuolinen pitää olla lapselle myös tuttu turvallinen.Lapsen sosiaalista tukihenkilö esim.
Psyykkinen sairaus saattaa olla lapselle hyvinkin vaike ja pelottva.
Onko lasta informoitu asiantuntevasti tästä äidin psykkisestä sairaudesta. Jos ei niin kääntykää äitiä hoitavan tiimin puoleen ja pyytäkää apua siihen.
Lapsella on tunnepohjaisia muistikuvia jotka saattavat olla hyvinkin pelottavia. Ettehän tiedä mitä on sattunut äidin ja lapsen välillä.
Sitten mielestäni tapaamiset ovat aivan liian tiheään. On kuunneltava myös lasta sillä ei lapsi ole äidin teraputinantaja.
Lapsi tarvitsee aivan yhtäpaljon apua tervehtyäkseen tilanteesta kuin äitinsäkkin. Vaan se tietoisuus ja pelko siitä että sairaus ei ole tarttuva tai periytyvä on hyvin tärkeä.
Tällainenkin pelko on aika voimakas ja yleinen.
Tuon ikäinen lapsi miettii hyvin paljon asioita siis ei kannata altistaa häntä äidin "tunkeilevalle" käyttäytymiselle jonka lapsi noin selvästi osoittaa. Lapsi vaistoaa ja kokee sen pelottavana koska siinä on hänelle sitä jotakin sairasta. Sitä ei muiden tarvitse nähdä ja kokea.
Lukekaa ja puhukaa avoimesti sairaudesta se on osa myös lapsen arkea joka kaivelee ja kauhistuttaa mene ja tiedä. Kerrotte että äitiä auttaa muut asiantuntijat ettekä te ja lapsi. teidän ei tarvitse välittää mitä äiti epäilee se kuuluu häntä hoitaville henkilöille tehdä selväksi minkälinen tilanne on ja miksi.
Käy psykologilla itsesi takia, älä sen takia, että saisit sieltä lausuntoja. Etsi sellainen kivalta tuntuva psykologi, joka kuuntelee sinua ja jolla on antaa sinulle käytännön apuja. On turha pelätä, että psykologit alkaisivat puoltaa automaattisesti huostaanottoa. Kun olet rehellinen ja kerrot tunteistasi, niin eikö nyt jokainen meistä ymmärrä, että ne ovat aivan oikeutettuja.
Tässä juuri tämä yhteiskunta on aivan pielessä. Ensin tehdään huostaanotto ja sitten jätetään biovanhemmat yksin ongelmiensa kanssa. Herätkää jo sosiaalitoimi! Jotain pitäs tehdä!
Itse tässä täytyy kestää tapaamiset ja väliajat. Ilman psykologeja. Koska kerrot saavasi paremman tuen sijaisvanhemmilta, miksi lypsät voimaa biovanhemmista ja nuolet sijareita parempina neuvonantajina. Kyllä Suomessa on niin paljon psykologien yksityisvastaanottoja, että sinullekin niistä varmasti aikoja löytyy. Noihin voi mennä oma-aloitteisesti kun tuntee apuja tarvitsevansa. Vähitellen olen tullut siihen johtopäätökseen, että olet ailahteleva ja riippuvainen. Miten lapsesi tulisi hoidetuksi.
siihen tulokseen tulin minäkin Ferozan viestejä lukiessani, että ailahteleva on kuin mikä. Välillä taistellaan ja sitten taas luovutetaan, sitten taas tavataan poikaa sitten taas ei tavata, välillä ollaan annettu periksi, sitten taas noustaan jne...
En sano että Ferozasasta olisi vanhemmaksi mutta ailahteleva hän on, onpa meissä muissakin ailahtelevia persoonia joten se ei tarkoita etteikö kykenisi vanhemmuuteen, toisaalta tilanne on niin mutkikas että johan sekin aiheuttaa ailahteluita.
Jos omalla kohdalla olisi sama tilanne päällä niin varmasti sitä käyttäytyisi myös jossakin määrin ailahtelevasti. Ei stressitilanteessa kukaan pysty olemaan tasapainoinen!! Ei sellaisia ole olemassakaan! Ja tuollainen tilannehan on juuri mitä suurin stressitilanne, ennenkuin arki tasoittuu ja saa tunteensa kasaan. On se huostaanotto sen verran kova juttu, että tunteet on sekaisin. Armeliaisuutta. Ei kukaan ole meistä yli-ihminen ja miksi täällä pitäisi olla aina tuomareina! Musta on hyvä että täällä voidaan kertoa tuntoja, mutta järkyttävää miten niihin reagoidaan. Kuljetaan rinnalla, vaik oltais toista mieltä. Tuska on aina tuska vaikka olis itseaiheutettua. Hyväksytään IHMINEN vaikka EI TEKOJA. Se on sitä inhimillisyyttä mitä me jokainen kaivataan. Hyväksyntää.
T: tavallinen 3:n lapsen äiti, aiheesta muuten vaan kiinnostunut
tuskaa ja kaikki me ihmisiä!