Unta

Tällaista tälläkertaa, kaikkeahan on pakko kokeilla! Kritiikkiä taasen, kiitos.=)


UNTA

Raskaat pilvet roikkuivat matalalla suoltaen sisuksistaan tiheää vesisadetta. Harmaa ankeus lepäsi aamuöisen maiseman yllä: pieni kaupunki ruskeiksi rapattuine kerrostaloineen ja rivitaloryppäineen, viluisen näköisiä omakotitaloja, kapeita kujia ja leveämpiä teitä, joiden painaumiin sade täytti valtavia vesilammikoita. Kaupungin takana levittäytyivät mustat, vetiset pellot, jotka odottivat ensilumen satavan alastomuutensa peitoksi.

Kaupunkia ympäröivän metsän siimeksessä jolkottivat yönmustat pedot kohti asutusta. Sade kasteli niiden vahvan turkin, pieniä oksia ja muuta roskaa tarttui niiden vatsakarvoihin. Vesi teki maasta niljaisen ja epämiellyttävän astua. Petojen jäntevä, voimakas olemus kertoi, että ne oli luotu kestämään ankaria olosuhteita ja taivaltamaan päiväkausia väsymättä. Niiden silmistä kuvastui punahehkuinen periksiantamattomuus. Petojen käynti muuttui varovaisemmaksi, kun ne huomasivat puuston harventuvan. Ne eivät mielellään lähteneet kauas metsän sydänmailta. Vastustamaton voima veti niitä kuitenkin pois puiden turvallisesta siimeksestä. Pedot olivat saaneet vainun eikä rankinkaan sade kyennyt hälventämään niiden saaliinhimoa.

Eräässä pienessä omakotitalossa kaupungin laidalla syttyi valo metsänpuoleiseen kulmahuoneeseen. Lotta kohottautui istumaan vuoteessaan ja kuulosteli valppaana sateen ropinaa kattoa vasten. Valo sai hänen pelkonsa hieman laimenemaan, muttei suinkaan poistanut sitä. Kylmät väreet juoksivat pitkin hänen ihoaan, kun hän palasi ajatuksissaan juurinäkemänsä painajaisen tapahtumiin. Unessa hän oli seisonut pimeässä huoneessa, selkä huoneen nurkkaa vasten. Muista huoneen nurkista häntä olivat tarkkailleet punaista valoa kiiluvat silmät. Värähtäen Lotta karisti unimaailman mielestään ja nousi vuoteestaan ikkunan ääreen. Lotasta tuntui, että uni merkitsi jotain tärkeää. Hän painoi sormensa viileään ikkunalasiin ja odotti.

Pedot saavuttivat metsän reunan. Ne pysähtyivät. Kapean peltokaistaleen jälkeen alkoi asutus. Petojen katseet kiinnittyivät punaiseen omakotitaloon, joka kyyhötti valkoisen aidan ympäröimällä pihalla. Talon kulmahuoneen ikkunasta kajasti kellervä valo. Pedot ottivat pari epäröivää askelta eteen päin. Niiden tassut upposivat pehmeästi maiskahtaen märkään multaan. Vielä hetkisen emmittyään pedot pyrähtivät keinahtelevaan laukkaan.

Lotta nökötti edelleen ikkunan ääressä katse suunnattuna pimeyteen. Pikku hiljaa painajaisen herättämä kauhu haipui olemattomiin. Lotta ei ollut enää lainkaan varma painajaisensa tärkeydestä. Mitään ei tapahtuisi. Lopulta hän kyllästyi odottamiseen ja tassutteli keittiöön. Jääkaappi raksautti ystävällisesti, kun hän onki sen sisuksista maitopurkin. Lotta otti itselleen lasin ja kaatoi sen täyteen kevytmaitoa. Maitolasi kädessään hän hiippaili takaisin makuuhuoneeseen. Kuin varkain hän vilkaisi jälleen ikkunasta ulos ja jähmettyi niille sijoilleen.

Pedot kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen paremmin punaisen omakotitalon valaistusta ikkunasta sisään. Tyytyväisyydekseen ne havaitsivat, että huoneessa, aivan ikkunan tuntumassa, seisoi hoikka hahmo. Hoikka hahmo puristi täysinäistä maitolasia kädessään. Tarkoilla silmillään pedot erottivat, että lasiapuristavan käden rystyset olivat valkoiset. Ne iloitsivat, sillä valkoiset rystyset merkitsivät pelkoa.

Lotta tuijotti ikkunasta märkään pimeyteen, josta hänen tuijotukseensa vastasivat kolmet vaarallisesti hehkuvat pedonsilmät. Ne olivat silmät, jotka kuuluivat suurille, hieman koiraa muistuttaville otuksille, joiden raskas musta turkki oli kuran tahrima ja takkuinen. Petojen huulet kaartuivat keltaiseen irvistykseen. Lotta peruutti niin kauas ikkunasta, kuin pystyi, säilyttäen silti näköyhteyden petoihin. Hän yritti karistaa näyn mielestään, muuta pedot näyttivät yhä yhtä todellisilta. Nyt otukset ottivat vauhtia loikatakseen huoneeseen suoraan ikkunalasin läpi.

Petojen ruumiit lävistivät ikkunan, kuin ilman. Ne tunsivat lämpimän löyhäyksen turkeissaan ja valmistautuivat laskeutumaan huoneeseen. Sekunnin murto-osan ajan petojen mielen valtasi hämmennys. Ennen kuin ne liukenivat olemattomiin, ne ehtivät kuulla, kuinka maitolasi putosi räsähtäen hoikan hahmon otteesta lattialle. Lotasta tuntui, kuin sirpaleiden helinä kaikuisi huoneessa loputtomiin. Pedoista ei näkynyt jälkeäkään. Painajainen oli haihtunut tyhjiin. Hän pusersi silmänsä tiukasti kiinni ja avasi ne uudelleen. Ei jälkeäkään.

Huoahtaen Lotta astui lasinsirujen ja maitolammikon ylitse. Hän kömpi sänkyynsä ja veti peiton korviinsa. Sotkun hän ehtisi siivoamaan aamullakin. Lotta kurotti kätensä peiton alta ja sammutti yölampun. Jälleen hän puristi silmänsä umpeen. Tällä kertaa hän ei avannut niitä aivan pian. Hän nukahti.