Pakkanen rapsahteli täysikuun valaisemien kuusten rungoissa. Vaikka kellon mukaan elettiin keskiyötä, oli aivan valoisaa koska kuun valo heijastui hangen pinnasta. Maisema oli kuin sadusta, synkkien kuusten varjojen ja kuun aavemaisen valon leikkiä.
Yksinäinen tumma hahmo juosta jolkotteli hankea pitkin, äänettömästi, aivan kuin sen jalat eivät olisi koskettaneetkaan maata. Se oli menossa mielipaikalleen, erään metsälammen reunalle, jääkauden muovaaman kalliopaaden päälle.
Valkoinen olento istui lammen reunalla, kaukana tuon tumman hahmon ulottumattomissa. Se erotti vain ohuen silhuetin tuosta olennosta kuun valoa vasten. se ei uskaltanut tehdä mitään, katseli vain. Vaikka sen olisi tehnyt mieli juosta suoraan kohti tuota isoa, tummaa hahmoa.
Lumenvalkoinen susi istui kauan paikoillaan, ennenkuin kääntyi ja juosta viiletti puiden taakse, teille tietymättömille. Tarkkasilmäinen katselija saattoi havaita vain hienon hopeapölyn leijailevan ilmassa.
Musta susi istui vielä kauan paikoillaan, ennenkuin hävisi teilleen. Jälkiä jättämättä.
Yksinäinen tumma hahmo juosta jolkotteli hankea pitkin, äänettömästi, aivan kuin sen jalat eivät olisi koskettaneetkaan maata. Se oli menossa mielipaikalleen, erään metsälammen reunalle, jääkauden muovaaman kalliopaaden päälle.
Valkoinen olento istui lammen reunalla, kaukana tuon tumman hahmon ulottumattomissa. Se erotti vain ohuen silhuetin tuosta olennosta kuun valoa vasten. se ei uskaltanut tehdä mitään, katseli vain. Vaikka sen olisi tehnyt mieli juosta suoraan kohti tuota isoa, tummaa hahmoa.
Lumenvalkoinen susi istui kauan paikoillaan, ennenkuin kääntyi ja juosta viiletti puiden taakse, teille tietymättömille. Tarkkasilmäinen katselija saattoi havaita vain hienon hopeapölyn leijailevan ilmassa.
Musta susi istui vielä kauan paikoillaan, ennenkuin hävisi teilleen. Jälkiä jättämättä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sakea sumu oli juurtunut metsän jalkoihin. Yö oli laskeutumassa mailleen ja pyörtämässä päivää tuoden esille ensin karkeat punaiset valot ja heittäen ne sitten siniseksi hetkeksi. Katse kääntyi viimeisten valon säteiden ylle, missä metsänraja piirsi terävää mustaa linjaansa taivaankannelle. Kun se lakkasi näkemästä valon turvin, se juoksi läpi metsän hitaasti tunnustellen anturoillaan ja alkaen hitaasti nähdä pimeyden keskellä.
Pimeys kantoi hiljaisuudessaan ääniä, jotka tulivat sen vaistoihin takertuen hetkeksi pelkona sydämeen. Viisaudessaan se pyyhki pelkonsa pois, ettei tulisi vihollistensa aistimaksi. Hetkeksi pysähtyen se yritti tuntea jossain läheisyydessä liikkuvan olennon. Kaukana se näki yötä mustemman varjon, jota se lähti hitaasti seuraamaan, toivoen ettei tulisi nähdyksi.
Ja niin kuin joskus käy askel lipeää ja se aiheutti hiljaisen, mutta kuuluvan äänen yössä. Musta susi kääntyi ympäri ja näki seuraajansa yössä hohtavan valkean, joka ei värinsä takia itseään voinut peittää. Valkea tiesi sydämessään, että olisi käännyttävä kannoilleen, sillä suojaton se oli laumastaan joutuneena erilleen. Ennen kuin se kääntyi juostakseen yön pimeyden turvaan, se näki mustan suden syvissä silmissä tulen, joka jäi palamaan sen sydämeen.
Juosten hangessa raskain vedoin se kuitenkin tunsi, ettei musta susi ollut lähtenyt sitä jäljittämään. Sen sydän lakkasi pikku hiljaa hakkaamasta ja sen hengitys tasaantui, kun se etääntyi turvallisemmille maille. Kun sen ei enää tarvinnut miettiä eloonjäämistään, se muisti mustan suden silmissä näkemänsä palon. Ja mitä kauemmin se tunsi, sitä syvemmäksi kävi sen varmuus, että yössä vaeltaa yksi, joka kantaa valoa, joka paloin myös sen omassa sydämessä. Siitä yöstä lähtien valkea susi kulki yössä levottomana, tietäen uhmaavansa henkeään, koska jatkoi kulkemistaan mustan suden metsän laitamilla. Se ei enää nähnyt jälkeäkään mustasta sudesta, vaikka tiesi sen jossain olevan.
Tämähän on lähes sama kertomus, mikä täällä oli hieman aikaisemmin, tosin ihmisten olemuksella verhottuna.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä ulvotaan 4
T. ®Sherlokki © 2005