Anne ja Panu katsoivat toisiaan pitkään. Pikkuveli ja isosisko.
Katsoessaan veljensä tummanruskeisiin silmiin, Anne ei kestänyt enää. Hän tiesi, ettei äiti ollut talossa eikä isä heräisi unestaan. Silti - Panun silmäillessä häntä surumielisenä, hänen huulilleen nousi pieni hymy.
Pitkään aikaan ei Panu ollut nähnyt hymykuoppia siskonsa kasvoilla. Myös Panu alkoi hymyillä - ensin hiljaa, ja kohta hän jo nauroi.
Siinä he kaksi nauroivat tietämättä syytä. Aurinko oli noussut jo täyteen loistoonsa ja pilvet näyttivät oikein siirtyvän taaemmas. Panu ryntäsi ulos huoneesta yhä nauraen. Ovi pahahti ensin auka ja sitten takaisin kiinni, jättäen Annen hetkeksi yksin.
Hymy alkoi hävitä Annen kasvoilta. Hän alkoi katsella lastenhuonetta, jossa hän seisoi. Joskus se oli ollut Annenkin huone, missä hän oli varmasti kokenut suurimman osan onnellisista muistoistaan. Silti tämä lastenhuone oli Kaunialan surullisin lastenhuone.
Annen silmissä sumeni. Häntä pyörrytti. Mitä tämä nyt oli? Oliko nauramisen pitkään puuttunut riemu nyt vihdoin tullessaan lamaannuttanut hänet? Anne sulki silmänsä ja istui sängylle. Vaaleanpunaiset seinät olivat muuttuneet hänen silmissään kylmän harmaiksi ja tuuli puhalsi avonaisesta ikkunasta heilutellen repalaisia verhoja. Lämmin, puinen lattia oli kadonnut ja sen tilalla versoi nyt paksu kerros kuollutta viljaa. Seinillä oli nokea.
"Tyhmä äiti, tyhmä äiti!" Anne havahtui ääneen oven toiselta puolelta. Hän sulki avonaisen suunsa ja pudisti kasvoiltaan pelokkaan ilmeen.
"Mitä sinä -" Anne aloitti väsyneesti pikkuveljelleen osoitetut sanat, mutta mykistyi kurkistaessaan ovesta ulos. Äiti oli kaapannut Panun reppuselkäänsä ja juoksi nyt kirkuva poika olkapäillään.
"Koppoti koppoti, Panu. Minä olen nyt hevonen.. Koppoti koppoti", äiti virkkoi pehmeimmällä äänellään.
Näky olisi ennen saanut Annen nauramaan, mutta nyt hän tunsi kauheaa lamaannusta. Noin isä tapasi aina tehdä Panulle, kun hän vielä oli heidän kanssaan. Mikä äitiin oli mennyt?
"Tyhmä! Päästä alas, inhoan sinua!" Panu kirkaisi niin, että varmasti naapuritkin kuulivat. Tämä sai Anniinan pysähtymään. Äidin rintakehä nousi ja laski vimmattua vauhtia ja hänen silmänsä kostuivat.
Anniina laski Panun maahan ja poika juoksi suoraan huoneeseensa läimäyttäen oven kiinni perässään. Äidin poninhäntä oli rähjääntynyt, ja sieltä täältä sojotti hiuksia pörrössä. Kaksi yksinäistä kyyneltä valuivat hänen punaisia poskiaan pitkin.
"Vihaatko sinäkin minua, Anne?" hän kysyi vaisusti tuijottaen yhä tyhjyyteen.
Anne lakosi kasaan. Äiti oli puhunut hänelle ja Panulle. Hän oli kotona ja kantanut Panua reppuselässään. Kauhean epätavallista ja pelottavaa.
Jatkuu..?
Katsoessaan veljensä tummanruskeisiin silmiin, Anne ei kestänyt enää. Hän tiesi, ettei äiti ollut talossa eikä isä heräisi unestaan. Silti - Panun silmäillessä häntä surumielisenä, hänen huulilleen nousi pieni hymy.
Pitkään aikaan ei Panu ollut nähnyt hymykuoppia siskonsa kasvoilla. Myös Panu alkoi hymyillä - ensin hiljaa, ja kohta hän jo nauroi.
Siinä he kaksi nauroivat tietämättä syytä. Aurinko oli noussut jo täyteen loistoonsa ja pilvet näyttivät oikein siirtyvän taaemmas. Panu ryntäsi ulos huoneesta yhä nauraen. Ovi pahahti ensin auka ja sitten takaisin kiinni, jättäen Annen hetkeksi yksin.
Hymy alkoi hävitä Annen kasvoilta. Hän alkoi katsella lastenhuonetta, jossa hän seisoi. Joskus se oli ollut Annenkin huone, missä hän oli varmasti kokenut suurimman osan onnellisista muistoistaan. Silti tämä lastenhuone oli Kaunialan surullisin lastenhuone.
Annen silmissä sumeni. Häntä pyörrytti. Mitä tämä nyt oli? Oliko nauramisen pitkään puuttunut riemu nyt vihdoin tullessaan lamaannuttanut hänet? Anne sulki silmänsä ja istui sängylle. Vaaleanpunaiset seinät olivat muuttuneet hänen silmissään kylmän harmaiksi ja tuuli puhalsi avonaisesta ikkunasta heilutellen repalaisia verhoja. Lämmin, puinen lattia oli kadonnut ja sen tilalla versoi nyt paksu kerros kuollutta viljaa. Seinillä oli nokea.
"Tyhmä äiti, tyhmä äiti!" Anne havahtui ääneen oven toiselta puolelta. Hän sulki avonaisen suunsa ja pudisti kasvoiltaan pelokkaan ilmeen.
"Mitä sinä -" Anne aloitti väsyneesti pikkuveljelleen osoitetut sanat, mutta mykistyi kurkistaessaan ovesta ulos. Äiti oli kaapannut Panun reppuselkäänsä ja juoksi nyt kirkuva poika olkapäillään.
"Koppoti koppoti, Panu. Minä olen nyt hevonen.. Koppoti koppoti", äiti virkkoi pehmeimmällä äänellään.
Näky olisi ennen saanut Annen nauramaan, mutta nyt hän tunsi kauheaa lamaannusta. Noin isä tapasi aina tehdä Panulle, kun hän vielä oli heidän kanssaan. Mikä äitiin oli mennyt?
"Tyhmä! Päästä alas, inhoan sinua!" Panu kirkaisi niin, että varmasti naapuritkin kuulivat. Tämä sai Anniinan pysähtymään. Äidin rintakehä nousi ja laski vimmattua vauhtia ja hänen silmänsä kostuivat.
Anniina laski Panun maahan ja poika juoksi suoraan huoneeseensa läimäyttäen oven kiinni perässään. Äidin poninhäntä oli rähjääntynyt, ja sieltä täältä sojotti hiuksia pörrössä. Kaksi yksinäistä kyyneltä valuivat hänen punaisia poskiaan pitkin.
"Vihaatko sinäkin minua, Anne?" hän kysyi vaisusti tuijottaen yhä tyhjyyteen.
Anne lakosi kasaan. Äiti oli puhunut hänelle ja Panulle. Hän oli kotona ja kantanut Panua reppuselässään. Kauhean epätavallista ja pelottavaa.
Jatkuu..?
Vastaukset 2
Vanhimmat
(Otsikko)
...HUONOIN JUTTU MINKÄ OON IKINÄ TEHNY!
Sori, että joudutte tällästä roskaa lukemaan..:D
Mutta kun mä tuun tänne, kirjoitan ton äkkiä ja menen syömään..Sori!!
Kirjoittajana tiedän, että tää juttu on todella huono, ja täällä on paljon parempiakin juttui..!