Mä olen yksin ja tulen varmaan olemaan vielä pitkään. Ei ole kyse siitä, etteikö mulla olisi vientiä. On vähän liikaakin. Vika on mussa, ei niissä muissa. Mä kyllä ihastun ja joskus saan myös vastakaikua tunteilleni, mutta loppujen lopuksi se olen minä joka pistää jarrupolkimen pohjaan ja suhteen jäihin. En vain halua päästää ketään lähelleni. Mua on satutettu niin monta kertaa, etten enää uskalla. En vain voi uskoa, että joku välittäisi oikeasti musta, eikä vain havittelisi mun reikää niin kuin useammat jätkät ovat tehneet. Enkä mä vaadi paljoa. Vain sielunkumppanin jonka kanssa voisi jakaa iloja, suruja ja katsella käsi kädessä maailman menoa. Ehkä mulle on sellainen jossain, mutta kuinka mä saan tietää sen, kun en päästä ketään lähelleni? Mulla on ongelma,jonka olen itse tiedostanut. En vain osaa tehdä sille mitään. Tänäänkin söpö poika, jota olen katellut jo vähän aikaa, pyysi mua kahville. Sanoin ei. En tiedä miksi sanoin niin, en kai uskaltanut sanoa kyllä. Voiko tälle tehdä jotain? Vai vietänkö mä loppu elämäni yksin?
Ongelmia...
RunnerGirl
1333
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pidät kokoajan vähän jarrua päällä, ja ilmoitat sen myös pojalle. Jos jutu sopivat yhteen ja poika suvaitsee sen ettet etene nopeasti, on hän "jees".
Mutta jos käy niin että kaveri lähtee lätkimään ei hän ollut "sielunkumppanisi".
Pisä vain jarrua päällä, mutta kerro se myös toiselle osapuolelle.
Onnea ja mensetystä!