Tässä on tällainen novellin aloitus, meni aika pitkäksi, no kuitenkin, mitä pidätte?
ELÄMÄ ON PERSEESTÄ, KUOLEMA ANUKSESTA
Mikä on elämän tarkoitus, on varmaan yksi maailman pohdituimpia kysymyksiä. Vastauksista kertovat hyvin paljon ihmisen elämänfilosofiasta tai elämäntilanteesta. Hyvinkin yleistä on noudattaa primitiivisiä viettejä ja pariutua ja lisääntyä. Tämä näkyy jo ala-asteella kun tytöt ja pojat ihastuvat toisiinsa ja leikkivät olevansa naimisissa. Yläasteella mikään ei muutu: kumpikin sukupuoli pyrkii tekemään itsestään mahdollisimman viehättävän, nartut meikkaavat ja pitävät pieniä vaatteita, koiraat käyvät salilla hankkimassa lihasmassaa ja kohentavat pariutumismahdollisuuksiaan alistamalla luokkakavereita tai ajamalla mopolla kouluun. Itse en ole ikinä voinut ymmärtää tällaista vieteille antautumista.
Sitten on sellaisia, jotka pyhittävät elämänsä uskonnolle, poliittiselle aatteelle, urheilulle, musiikille tai fanaattiselle julkkistähden palvomiselle. Elämä on kuolemaan saakka itsensä kieltämistä, messuihin osallistumista ja jatkuvaa epäilyä. Mitäpä jos kuoleman jälkeistä elämää ei ole tai joukkueesi ei voita koskaan mestaruutta elinaikanasi? Ei ole myöskään täydellistä valtiota tai ihmistä. Ja kuten tiedämme taiteet kuten musiikki, kirjallisuus tai näyttämö- ja kuvataide ovat vain rahastusta. Ja taiteilijat vielä ilkeävät puhua luovuuden tuskasta ja siitä, että ei tätä rahasta tehdä vaan rakkaudesta.
Minä voisin kuvailla elämääni samalla tavoin kuin Pablo Picasso sanoi eräälle runoilijalle: sinä elät kuin runoilija, minä kuin elinkautisvanki. En muista milloin olisin viimeksi nauranut ja hymyillyt, mieleeni ei tule milloin olisin viimeksi ollut onnellinen. Elämäni on ollut vuosia vain samanlaista harmaata massaa, päiviä toisensa perään, ei mitään muutosta, samaa lineaarista viivaa, ei piikkejä. Viime viikolla koin jonkinlaisen mielialan kohoamisen, kun huomasin kainalossa pahkan. Siitä ilostuneena lähdin suoraan terveyskeskukseen. Ajaessani sinne vanhalla fillarillani mietin kuinka nyt elämäni muuttuu: pääsen leikkaukseen, minut viedään tarkkailuun sairaalaan ja parin kuukauden jälkeen käyn lopputarkastukseen. Ja jos minulla on oikein hyvä tuuri ja lääkäri ilmoittaa surullisella äänellä: herra Kekäle, meillä on huonoja uutisia, teillä on vain kolme kuukautta elinaikaa. Silloin pitäisi esittää surullista, sillä olisihan se aika eksentrisen näköistä, jos minä siinä hyppisin riemusta kuin kuulisin, että te saatte lapsen.
Oikeasti, jos kuulisin, että teille syntyy lapsi ampuisin lääkärin ja äidin. Minä vihaan lapsia. Ne haisevat ja ovat rumia. Lapset kirkuvat ja ovat yliaktiivia elukoita. Itse en ole koskaan ole ollut lapsi kuin fyysisesti. Minä olin jo seitsemänvuotiaana ekaluokkalaisena psyykkisesti vanhainkodissa. Ei minua kiinnostanut leikkiä tai ystävystyä lasten kanssa. Minusta oli mukava vain olla kotona ja lukea kirjoja tai toljottaa TV:tä. Miettikää nyt itse onko jossakin hipassa mitään järkeä. Se on täysin perseestä. Ainut hyöty siinä olisi, että siinä saisi liikuntaa, mutta ei minua ole koskaan kiinnostanut urheilu ja liikunta. Esimerkiksi hiihto on saatanan keksintö. Joka vuosi oli koulun sisäinen hiihtokilpailu. Osallistuin tähän sadomasokismiin vain kerran ja senkin lopetin kesken. Hiihdossa ei ole mitään hyvää. Hullu on joka viuhtoo menemään pakkasessa veren maku suussa ja mielessä vain, että täytyy tulla maalin ennen muita. Okei, olit ennen muita, mutta mitä sitten. Oletko sinä jotenkin nyt parempi ihminen vai onko sinulla nyt paremmat lisääntymismahdollisuudet?
Lääkärissä vain masensi minua, ei minulla ollut mitään syöpää vaan finni kainalossa. Miten helvetissä 3-kymppisellä ukolla voi olla vielä finnejä. Teineille voi vain olla aknetta, jos niilläkään nykyään, kun on keksitty kaiken maailman klerasilit sun muut kuorinta-aineet. Minulle annettiin vain jotakin tulehduslääkettä. Itselläni oli paha akne puberteetti-ikäisenä, että ylä-aste tunsi minut Pizzana paremmin kuin Teppona. Jopa opettajat erehtyivät joskus kutsumaan minua Pizzaksi. Kotitalouden tunnilla luokan pojat keksi, että jospa paistetaan tänään pizzaa ja yrittivät työntää minua uuniin. Minä huusin kurkkusuorana ja opettaja astui luokkaan ja sanoa pojille: Antakaa sen Pizzan olla! Ei tuntunut mukavalta.
ELÄMÄ ON PERSEESTÄ, KUOLEMA ANUKSESTA
Mikä on elämän tarkoitus, on varmaan yksi maailman pohdituimpia kysymyksiä. Vastauksista kertovat hyvin paljon ihmisen elämänfilosofiasta tai elämäntilanteesta. Hyvinkin yleistä on noudattaa primitiivisiä viettejä ja pariutua ja lisääntyä. Tämä näkyy jo ala-asteella kun tytöt ja pojat ihastuvat toisiinsa ja leikkivät olevansa naimisissa. Yläasteella mikään ei muutu: kumpikin sukupuoli pyrkii tekemään itsestään mahdollisimman viehättävän, nartut meikkaavat ja pitävät pieniä vaatteita, koiraat käyvät salilla hankkimassa lihasmassaa ja kohentavat pariutumismahdollisuuksiaan alistamalla luokkakavereita tai ajamalla mopolla kouluun. Itse en ole ikinä voinut ymmärtää tällaista vieteille antautumista.
Sitten on sellaisia, jotka pyhittävät elämänsä uskonnolle, poliittiselle aatteelle, urheilulle, musiikille tai fanaattiselle julkkistähden palvomiselle. Elämä on kuolemaan saakka itsensä kieltämistä, messuihin osallistumista ja jatkuvaa epäilyä. Mitäpä jos kuoleman jälkeistä elämää ei ole tai joukkueesi ei voita koskaan mestaruutta elinaikanasi? Ei ole myöskään täydellistä valtiota tai ihmistä. Ja kuten tiedämme taiteet kuten musiikki, kirjallisuus tai näyttämö- ja kuvataide ovat vain rahastusta. Ja taiteilijat vielä ilkeävät puhua luovuuden tuskasta ja siitä, että ei tätä rahasta tehdä vaan rakkaudesta.
Minä voisin kuvailla elämääni samalla tavoin kuin Pablo Picasso sanoi eräälle runoilijalle: sinä elät kuin runoilija, minä kuin elinkautisvanki. En muista milloin olisin viimeksi nauranut ja hymyillyt, mieleeni ei tule milloin olisin viimeksi ollut onnellinen. Elämäni on ollut vuosia vain samanlaista harmaata massaa, päiviä toisensa perään, ei mitään muutosta, samaa lineaarista viivaa, ei piikkejä. Viime viikolla koin jonkinlaisen mielialan kohoamisen, kun huomasin kainalossa pahkan. Siitä ilostuneena lähdin suoraan terveyskeskukseen. Ajaessani sinne vanhalla fillarillani mietin kuinka nyt elämäni muuttuu: pääsen leikkaukseen, minut viedään tarkkailuun sairaalaan ja parin kuukauden jälkeen käyn lopputarkastukseen. Ja jos minulla on oikein hyvä tuuri ja lääkäri ilmoittaa surullisella äänellä: herra Kekäle, meillä on huonoja uutisia, teillä on vain kolme kuukautta elinaikaa. Silloin pitäisi esittää surullista, sillä olisihan se aika eksentrisen näköistä, jos minä siinä hyppisin riemusta kuin kuulisin, että te saatte lapsen.
Oikeasti, jos kuulisin, että teille syntyy lapsi ampuisin lääkärin ja äidin. Minä vihaan lapsia. Ne haisevat ja ovat rumia. Lapset kirkuvat ja ovat yliaktiivia elukoita. Itse en ole koskaan ole ollut lapsi kuin fyysisesti. Minä olin jo seitsemänvuotiaana ekaluokkalaisena psyykkisesti vanhainkodissa. Ei minua kiinnostanut leikkiä tai ystävystyä lasten kanssa. Minusta oli mukava vain olla kotona ja lukea kirjoja tai toljottaa TV:tä. Miettikää nyt itse onko jossakin hipassa mitään järkeä. Se on täysin perseestä. Ainut hyöty siinä olisi, että siinä saisi liikuntaa, mutta ei minua ole koskaan kiinnostanut urheilu ja liikunta. Esimerkiksi hiihto on saatanan keksintö. Joka vuosi oli koulun sisäinen hiihtokilpailu. Osallistuin tähän sadomasokismiin vain kerran ja senkin lopetin kesken. Hiihdossa ei ole mitään hyvää. Hullu on joka viuhtoo menemään pakkasessa veren maku suussa ja mielessä vain, että täytyy tulla maalin ennen muita. Okei, olit ennen muita, mutta mitä sitten. Oletko sinä jotenkin nyt parempi ihminen vai onko sinulla nyt paremmat lisääntymismahdollisuudet?
Lääkärissä vain masensi minua, ei minulla ollut mitään syöpää vaan finni kainalossa. Miten helvetissä 3-kymppisellä ukolla voi olla vielä finnejä. Teineille voi vain olla aknetta, jos niilläkään nykyään, kun on keksitty kaiken maailman klerasilit sun muut kuorinta-aineet. Minulle annettiin vain jotakin tulehduslääkettä. Itselläni oli paha akne puberteetti-ikäisenä, että ylä-aste tunsi minut Pizzana paremmin kuin Teppona. Jopa opettajat erehtyivät joskus kutsumaan minua Pizzaksi. Kotitalouden tunnilla luokan pojat keksi, että jospa paistetaan tänään pizzaa ja yrittivät työntää minua uuniin. Minä huusin kurkkusuorana ja opettaja astui luokkaan ja sanoa pojille: Antakaa sen Pizzan olla! Ei tuntunut mukavalta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.