Mä toivon tätä sulle

Voi sua, R.
Miten paljon meidän välissä on kaikkea vanhaa paskaa, meren verran mun poskia pitkin valuneita kyyneleitä ja tätä nykyä puoli Suomea, ja silti sä sait mut taas itkemään.

Tän liki vuoden aikana, minkä mä olen onnistunut kai kohtalaisen hyvällä menestyksellä elämään ilman sua, rakentamaan itselleni kokonaan uuden elämän ihan vieraassa paikassa, keräämään jämiä itsestäni jaloistani ja niistä sitten jotenkin päin kyhäämään uuden minän, jossa palaset ei kaikki vieläkään istu paikoilleen.. Tän liki vuoden aikana mä olen jo ehtinyt unohtaa. Olin jo ehtinyt unohtaa, minkälaista se oli. Sun rakkaus. Meidän suhde.

Miten lapsellinen sitä voi vuosiensa puolesta aikuinen nainen olla - ja miten julma vielä häntä vanhempi mies. Tänä päivänäkään sä et käsitä, mitä sä olet mulle tehnyt. Vahvaa ihmistä ei voi satuttaa kuin ne, joita se rakastaa ja mä annoin sun polkea itseni niin maahan. Mä olin jo unohtanut, miten huonoksi ja kertakaikkisen riittämättömäksi ja vialliseksi sä sait mut aina tuntemaan itseni, miten totaalisen puutteellinen koko meidän suhde oli, miten mä en saanut juurikaan mitään mitä olisin kaivannut - ja kuinka usein mä mietin, kauanko mä vielä jaksan tätä? Jaksanko mä tätä? Ja iltaisin itkeä tihrustin, että voi kun saisin jostain voimaa hankkiutua susta eroon ja hankkia kunnollisen miehen. Sellaisen, joka arvostaa mua ja haluaa samoja asioita kuin mä.

Kaksi vuotta mä kestin sitä. Sitä suhdetta, mitä ei oikeasti ollut. Niitä murusia, joita sä mulle korkeuksistasi heitit. Koko elämää sun navan ympärillä ja sun valmiiksi hengittämään tahtiin, joka muuttui mulla läähätykseksi. Tai en mä tiedä, kestinkö mä. Elin kuitenkin. Hukkasin ne vuodet. Kuvittelin kai, minä lapsellinen minä, että sä muutut. Että jonain päivänä sä tajuat vielä, mitä mussa on. Ettet sä vois koskaan löytää parempaa, et toista joka sua yhtä vilpittömästi rakastaisi.

Ja niin, vuosi siitä kohta on aikaa, mun oli tehtävä jotain. Tehtävä elämälleni jotain. Liikuttava johonkin. Saatava edes paloja siitä kaikesta, mitä elämältäni halusin. Ja mä muutin. Mahdollisimman kauas susta, jonnekin missä kukaan ei tunne mua enkä mä ketään. Maalle. Rauhalliseen pikkukylään.
Mä tulin tänne maahanpainettuna ja loppuun asti lyötynä, henkisesti niin hajalla, etten sitä enää itsekään ymmärrä. Itsetunto nollassa ja toiveena lähinnä se, että kukaan ei koskaan katsoisi mua kohti. Tänne muuttaminen on ollut paras asia, mitä mä olen koskaan elämässäni tehnyt. Mut otettiin avosylin vastaan ja sain tuntea olevani pidetty, haluttu .. kaikkea sitä, mitä olin kaivannut. Tänä päivänä tätä konetta katsoo henkisesti oma itsensä: vahva, itsevarma, lojaali, hauska nainen. Ei se hermoheikko, epävarma, itkuinen, totinen ja kasaan painunut otus, jonka sä musta teit.

Tietenkin sä tajusit menetyksesi. Mähän sanoin sulle. Mä olin oikeassa. Niinkuin tähänkin asti.

Ja ihan vilpittömästi suoraan mun sydämestä.. Mä en toivo, että sä kuolet, mutta mä toivon, että sä et koskaan tule elämässsäsi löytämään ihmistä joka sua rakastaisi. Mä toivon vilpittömästi, että saat kärsiä nahoissasi kaiken sen paskan, minkä läpi olet mut tunkenut.

Pienen hetken mä luulin, että tulen aina rakastamaan sua omalla ei romanttisella tavallani. Kiitos kun soitit, R. Olin jo melkein unohtanut, minkälainen kusipää sä todellisuudessa olet. Pyöri vain oman kallisarvoisen napasi ympärillä omassa pikkumaailmassasi. Yksin. Mä en tule ikinä antamaan sulle anteeksi enkä etenkään unohtamaan. Mä en tule koskaan pääsemään yli siitä katkeruuden ja vihan tunteesta, minkä sä olet mussa aiheuttanut rakastamalla mua.

Rakas päiväkirja.
Tänään tajusin, etten ole pitkään aikaan rakastanut R:a. Tänään tajusin, että tulen aina vihaamaan häntä.