Kuinka monelta teiltä on otettu lapsi huostaan ilman, että ensin olisi yritetty avohuollon tukitoimin pitää lapsi kotona? Ja mitä nämä tukitoimet ovat olleet? Miksi ne eivät tuottaneet tulosta? Harvoin niitä lapsia Suomessa ilman syytä huostaanotetaan. Ja se on varma asia. Kyllä sosiaalialan koulutuksissa opetaan tukemaan perheitä ensisijaisesti avohuollon toimenpiteillä. Onhan se yhteiskunnalle paljon halvempaakin. Ja tavoitteena on aina, että perhe kykenisi itse lapset hoitamaan. Mutta valitettavasti se ei aina onnistu, kuten olemme huomanneet.
avohuollon tukitoimet
Kiinnostunut muuten vaan
171171
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tantat tulivat kotiimme, istuivat puoli tuntia - puolitoista tuntia, kyselivät paljon asioita, mutteivat vastanneet kysymyksiin.
VAATIVAT asioita, joiden vuoksi olemme nähneet nälkää lähes vuoden, tai oikeastaan vain vanhemmat, lapsella on ruokaa.
JOS nuo olivat "tukitoimenpiteitä" , niin kyllä todella pahasti on tanttojen asiat siellä yläpäässä pielessä. Tulevat istumaan perheen kotiin, lapsikin sen jälkeen oireili , oli siinä tekemistä että sai sen normaaliksi. Lapsi tajuaa paljon, eikö sitä ole tantoille opetettu.
Kyllä nuo "tukitoimenpiteet tuottivat tulosta", jos tantoilla on ihan oikeesti tuollaiset tarkoitukset, en yhtään ihmettele täällä käytyjä keskusteluja.
avohuollontukitoimenpiteenä lastenkotiin joskus 20.4.1997, jolloin sosiaalityöntekijä määritteli minut SKITSOFREENIKOKSI. Sosiaalityöntekijä määräsi minut hoitoon Jorviin sanoen, että tulee pakkohuostaanotto joka on vaikeampi purkaa. Menin Jorviin, ja sieltä minut palautettiin takaisin. Sitten sosiaalityöntekijä uhkaili ja kiristi pakkohuostaanotolla, jolloin 6.6.1997 allekirjoitin huostaanotto paperit. Ja tätä touhua hän sovelsi myös muihin talomme yksinhuoltajiin, mutta jätti alkoholisti äidin lapsen, jonka isä oli poliisi, rauhaan.
Kyllä näin on, että turhia huostaanottoja on. Espoosta tämä huostaanottolinko ainakin on lähtenyt tai potkittu pois!
Tuollaisia tarinoita lukee jatkuvasti. Ei saa alistua yhden mitättömän ammattikunnan mielivaltaan, asiat heti oikeuteen .
Tantat ovat yhteiskunnan pahimpia loiseläjiä, olen heidän puuhasteluaan joutunut seuraamaan 35 vuoden ajan. Työssäni.
Älkää helvetti sentään alistuko, tulistukaa ! Vaatikaa Oikeuksianne, sillä Teillä on sellaisiakin.
Montako miestä olette tavanneet asioidessanne lastensuojelupuolella, ette varmaan siellä usein miehiä näe. Luihut naiset, jotka eivät muualla pärjää, ovat alan vallanneet ja tulokset ovat sitten mitä ovat.
Minulta otettiin lapset 1997 mielestäni syyttä, ja silloin minulle terveydenhoitoalan-ammattilaiset sanoivat, että kait olen vihainen äidilleni. Mielestäni äitini ei ollut syyllinen lasteni huostaanottoon, vaan ihan muut tahot.
Kerron lapsuudestani sen verran, että kun minä synnyin 1959 kolmantena lapsena, veljeni oli 3-vuotias ja siskoni 4-vuotias, vanhemmilleni isäni oli tuberkuloosi-sairaalassa Helsingissä. Äidilleni oli tarjottu mahdollisuutta antaa minut n. 400 km päähän Oulun Joulumerkkikotiin, johon äitini oli suostunut, koska perheessä oli kaksi pientä pientä lasta, isämme sairaalassa ja asuimme syrjäisellä kylällä 7 km päässä eräästä kauppalasta. Äitini oli ollut töissä kauppalassa ja joutunut kulkemaan jalan talvipakkasillakin töihin. Minut oli siirretty suoraan synnytslaitokselta Oulun Joulumerkkikotiin. Äitini on kertonut, että en ole ollut hänen rintaruokinnassa vaan hänelle on näytetty minua kapaloissa ikkunan takaa. Äitini kertoi, että hän käveli sairaalasta suoraan pankinjohtajan puheille, pyysi lainaa, että saa ostaa lehmän ja näin alkoi vanhempieni maanviljelijäelämä. Lapsuuteeni kuului 7 lehmää, muutama kasvatus possu, ja myöhemmin siniketut.
Minä ja isäni kotiuduimme yhtä aikaa. Olen ollut silloin 8 kk vanha. Kuulemma olen ollut hankala ja kiukutteleva lapsi. "Mustalaisten vaihtama vastarannan kiiski". Minun jälkeeni perheeseeni syntyi neljä vuotta nuoremmat kaksoset, poika ja tyttö.
Kun olin murrosikäinen, vanhemmilleni tuli aviokriisi, josta he selvisivät. Meihin lapsiinhan se tietenkin jätti jälkensä. Siinä vaiheessa kaksi vanhempaa oli jo muuttanut pois kotoa, ja minä jouduin kantamaan aika moista vastuuta vanhempieni erokriisin takia. Asuimme lestaadiolaisella alueella ja äitini oli lestaadiolaisperheestä. Isäni taas ei ollut uskonnollisesta perheestä. Avioero 1970-luvulla oli vielä harvinaisuus ja lestaadioilaisella alueella ehkäpä kauhistus.
Muutin kotoani pois eri paikkakunnalle 19-vuotiaana, jolloin yritin hakeutua terapiaan käydäkseni läpi sitä ahdistusta, minkä olin saanut murrosikäisenä. Koska tiesin ongelmani, minulle sanottiin, etteivät he voi auttaa minua. Kävin yksin rankkoja juttuja läpi. En tuntenut olevani juureton vaan olin päämäärätön, kunnes sain ensimmäisen lapseni 27-vuotiaana. Lapsen isän kanssa emme voineet aloittaa yhteistä elämää, sillä olimme täysin erilaisia. Vuoden päästä sain toisen tyttöni, ja tämän tytön isän kanssa yritimme elää 1 vuoden yhdessä. Suuria ristiriitaisuuksuuksi toi kulttuurieromme - hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta. Lapseni tapasivat isiään säännöllisesti. Minä olin hyvin onnellinen lasteni kanssa. Vuonna 1993 firma, jossa olin työskennellyt, meni konkurssiin. Sitten pääsin opiskelemaan, ja elätin lapseni ja itseni opintolainalla. Lapsillani oli paljon harrastuksia. 1997 lapseni otettiin huostaan, ja sosiaalityöntekijä kirjoitti papereihinsa, että olen skitsofreenikko. Aika raju diagnoosi sosiaalityöntekijältä, jota kuitenkaan lääkärit eivät ole vahvistaneet.
Tuleekohan tämä sosiaalityöntekijän diagnoosi täältä:
http://www.hallinto.oulu.fi/viestin/vaitost/Maki_Pirjo.html
Lasteni sijoitus sijaisperheeseen oli täysi virhe. Jouduin tappelemaan lapsilleni kaiken mahdollisen ja sosiaalityöntekijöiden mielestä sijaisperhe oli köyhä, mutta sijoitusta yritettiin kuitenkin yllä pitää, koska sijaisperheellä oli hyvä parisuhde. Lapseni ja minun välit yritettiin katkaista, vaikka lapseni kaipasivat minua kovasti. he kirjoittivat, että ota äiti meidät takaisin. Huostaanoton takia masennuin niin pahasti, etten kyennyt ottamaan lapsiani takaisin. Olin työtön ja rahaton. Toinen tytöistäni oli perheessä 2,5 vuotta ja toinen 3,5 vuotta. Sitten he pääsivät muualle. Onneksi heidän mielenterveydelleen.
Mutta kun kävin terapiassa tämän lasteni huostaanoton takia, minulle esitettiin useaan kertaan kysymys, että olenko vihainen äidilleni. Tai että lapsuuteni on traumaattinen. Minusta on ihan käsittämätöntä, että syyt lasteni huostaanottoon haetaan jostain minun lapsuudestani tai äitini ja minun suhteesta.
Näin jälkeen päin ajattelen, että syyt huostaanottoon olivat siinä, että sosiaalityöntekijä halusi ottaa lapsia huostaan. En ollut alueellamme ainoa, jolta lapset vietiin. Todellisuudessa ne lapset, jotka apua olisivat todella tarvinneet, saivat jäädä kotiin. Vasta kun sosiaalityöntekijä vaihtui, näihin ongelma perheisiin puututtiin. Tämä sosiaalityöntekijä, joka otti lapseni huostaan kehuskeli eräässä palaverissa, että hän on eniten Espoossa ottanut lapsia huostaan ja kyllä "sinun lapsesi ovat parhaimmasta päästä".
Niistä tarpeista. Tapauksessani tuskin lasteni tarpeita kuunneltiin. Minä luulen, että oli sosiaalityöntekijän tarve päteä alallaan ja köyhän sijaisperheen tarve vaurastua, johon Espoon kaupunki antoi mahdollisuuden sijoittamalla lapseni sinne.
kun haukutte "tanttoja"; kyseisessä perheessä kävi säännöllisesti kodinhoitaja auttamassa pienen lapsen hoidossa, sitten syntyi uusi vauva, kodinhoitaja kävi jälleen äitiä auttelemassa, isompi lapsi oli päivät hoidossa jotta äidillä ei olisi ollut liian raskasta hoitaa lapsiaan.
(SIITÄ HUOLIMATTA, ETTÄ KODINHOITAJA SYÖTTI, PUKI, VAIHTOI VAIPAT, SILITTI PYYKKIÄ JNE).
MIETINKIN, ETTÄ MITÄ ÄITI MAHTOI OIKEASTAAN TEHDÄ.
MUTTA SITTENHÄN SE SELVISI, EDES VIIKONLOPPUJA EI PÄRJÄNNYT LASTENSA KANSSA ILMAN TUKEA.
Toki jätti lapsensa keskenään kotiin kun lähti "kauppareissulle".
Ja viikonloppuisin käsittääkseni jopa kodinhoitajilla ja avustajilla on oikeus vapaaseen.
Isästä ei mitään apua sitten ollutkaan, lähti lätkimään.
Eli mitä ihmettä vielä olisi pitänyt tehdä???
Missä rakastavat sukulaiset; ei minkäänlaista kiinnostusta auttamiseen, ei ennen eikä jälkeen huostaanoton.
Ja tässä tapauksessa kyse ei todellakaan ollut vain muutamien viikkojen, edes kuukausien tukemisesta, vaan muutaman vuoden.
Olisiko pitänyt jatkaa siihen asti, kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä?
Varsinkin kun kyseisellä äidillä oli jo taustalla yksi isompi lapsi, jota ei myöskään ollut hoitanut itse.
Kuinka kehtaatte väittää, että lapsen paras paikka on ÄIDIN luona kotona, jos äiti ei välitä tuon taivaallista lapsistaan.
Ja valitettavasti sen kyllä huomasi lasten käytöksestä.
Ei ainakaan tähän liittyvää, vai kuinka!
vielä karmeampaakin tositarinaa mutta eihän nuo mitenkään biovanhempien elämän kohentamiseen auta koska täällä lukevat bioäidit ovat niistä poikkeavia ja hyviä vanhempia.
Moni bioäiti käynyt läpi kaikki mahdolliset hoidot, saanut tukea monelle eri tavalla. Yhdellä bioäidillä kävi tukihenkilö tukena ostoksilla että kun lapsi tulee kotia viikonloppuisin niin että lapsella olisi ruokaa kotona. No kun lapsi meni äitinsä luo niin jääkaappi oli niin tyhjä kuin tyhjä voi olla. Miks se on arvoitus.
Puolivuotta lapsi kävi näin kotonaan äidin luona ja sitten ei enään jaksanut vaan itki ja kysyi että kuka ostaa minulle ruokaa kun olen äidin luona. Hä? siinä kyllä monttu aukesi meillä kaikilla. Mitä teimme ostimme evästä ja sitten olikin se paljon morkattu "tantta" valvomassa yötäpäivää. Kunnes se kaikki nähtiin aivan turhaksi tekohengitykseksi pitää yhteydenpitoa säännöllisesti vireillä. Mitä tuo kaikki sitten maksoi kunnan asukkaiden verorahoista.
Että yleistäen uskallan sanoa että ei juuri bioäitien toimia voi ylistää ja kehua.
Jos tätä bioäitiä ei olisi tuettu, niin sijoitettu lapsi olisi aikuisena katkera siitä. Ymmärrätkö? En ole sijoitettu, bioäiti enkä sijaisvanhempi. Olen seurannut tätä asiaa puolisoni kautta. Hän on kasvanut sijaisperheessä.
Biovanhempien tukeminen on pitkällä tähtäimellä katsottuna lapsen tukemista. Lapsi rakastaa biovanhempiaan joka tapauksessa. Hän myös kantaa heistä huolta. Jos biovanhemmat on jätetty huostaanoton jälkeen oman onnensa nojaan, niin lapsi voi kantaa asiasta katkeruutta ja jopa syyllisyyttä loppuelämänsä ajan.
Pitää yrittää katsoa vähän pidemmälle kuin budjettivuoden loppuun. Lapsista kasvaa nuoria ja nuorista aikuisia. He kamppailevat ihan erilaisten asioiden parissa kuin bioperheissään kasvaneet lapset. Erilaisilla toimenpiteillä voimme helpottaa heidän elämäänsä, ettei "lastensuojelu" muodosta ongelmien pullonkaulaa lapsen täysi-ikäistymisen kohtaan. Yhteiskunnan verorahoista nimittäin maksetaan myös lasten juurettomuudesta ja onnettomuudesta koituvia ongelmia: mielenterveysongelmia, ammatinetsinnän vaikeutta, identiteettikriisin aiheuttamia ongelmia, teiniperheiden tukemista, mahdollisesti päihteitä ja rikollisuutta...
kyetä näkemään myös pitkälle tulevaisuuteen. Hyvä!
kova hinta lapselle maksaa tekohengityksestä.
Olisi ollut paljon parempi kun "tantat" olisivat nähennet kaiken kokonaisuuden turhaksi yritykseksi jo vuosia sitten.
Mutta lapselle on oikeus rakastaa omaa biologistaäitiään en sitä mene kieltämään. Juuri nyt ei kyllä ole sitä toivottua rakkauden odotusta vaan on vihaa, katkeruutta haluttomuutta, siis elämä on yhdentekevää ei välitä edes itsestään kun näkee mihin äidin elämä on mennyt.
Bioäiti on kyllä saanut ja saa kaiken madollisuuksien mukaan tukea mutta ei auta mikään vietti/himo on niin voimakas.
Ei voi verrata ihmiskohtaloita toisiinsa kuten täällä on yleistetty, se on osa sitä provosoimista
Miten pitäisi vaikeassa tapauksessa katsoa vähän pidemmälle kuin pudjettivuoden loppuun. Meinaatko että lapset pitäisi antaa olla siinä arjen helvetissä vaikka toisaalta ei tällainen lapsi muusta tiedäkkään että kait se ei ole sitä helvettiä miksi me sen näemme. Se puhekeaa sitten vasta lapsen aikuistuttua ja nuo mainitsemasi ongelmat ovat valitettavasti moninkertaiset.
Erilaisia toimenpiteitä tehdään kyllä ja toivotaan että ne helpottaisivat joutumasta pullonkaulan ahtaumaan.Tottakait kamppailut ovat erilaiset kaikilla oli sijais tai biokodissa kasvaneita lapsia joista kehittyy aikuisia omin elämän kokemuksin toiset sortuu toiset kehittyy.
Jos biovanhemmalla ei kerta kaikkiaan ole voimia tavata lastaan, niin silloin tapaamisia ei tule järjestää. Tapaamisten ei myöskään tarvitse tapahtua lapsen biokodissa tyhjän jääkaapin äärellä. Ne yleensä tapahtuvat esim. parin tunnin ajan jossain tapaamispaikassa. Tähänkään lasta ei tule pakottaa, jos lapsi ei sitä kestä. Vuosien päästäkin tulee kuitenkin kuunnella lasta, jos hän haluaakin ottaa vanhempaan yhteyttä. Lasta tulee kuunnella (ei kuitenkaan manipuloida)!
Biovanhempia voidaan tukea myös niin, etteivät lapset ole millään tavalla mukana siinä. Lapset voivat elää sijoituspaikassa omaa arkeaan ja sillä aikaa vanhempaa voidaan yrittää tukea tarvittavilla keinoilla.
Oleellista on se, ettei lapsi saa 14-20-vuotiaana kuulla, että hänet huostaanotettiin ja sijoitettiin samaan aikaan kun bioperhe jäi täysin ilman apua. Eli jos lasta autetaan, kuten pakko on, niin LAPSELLE MERKITYKSELLISTÄ on se, että biovanhempiakin autetaan, vaikka lapsi eläisi heistä täysin erossa.
Lapsi ei edes ehkä vielä ymmärrä koko asiaa, mutta viimeistään täysi-iän kynnyksellä hän ymmärtää kuvion. Siihen viittasin pullonkaulalla. Ei ole oikein, että sijoitetuille lapsille tulee usein täysi-ikäisyyden kynnyksellä kovin monta elämänmuutosta:
- sijoituksen päättyminen (ja kenties välien katkeaminen sijaishuoltajiin)
- täysi-ikäisen oikeudet ja velvollisuudet
- jälkihoito, joka voi olla tosi mitätöntä
- itsenäistyminen
- aikuisten asioiden opetteleminen
- kiinnostuminen biosuvusta ja juurista
- mahdollinen tutustuminen biosukuun
- identiteetin muodostaminen tuhansista paloista
- ammatin pohtiminen
- omien siipien kokeileminen
- parisuhteen muodostaminen...
Pahimmassa tapauksessa sijaisvanhemmat katkaisevat välit lapseen, jos tämä haluaa tutustua biologisiin juuriinsa. Se on hirveä teko lapselle!
Käsitykseni mukaan vanhempia ei tueta vaan kaikki apu (raha) annetaan sijaiskodeille, ym vast loiseläjille.
Kaikki tuki menee sijareille,tekevät ulkomaanmatkoja sosku maksaa luxusluokan hytissä vielä ym.Harrastuksiin ostavat omille lapsilleen uudet vehkeet,ja sijaislapselle annetaan omiensa vanhat risat välineet,että sillain.
avohuollon tukitoimia ainekaan Helsingissä,ei ainekaan minulla,eikä kohtalotovereillani joiden kanssa ollut juttusilla.
olemassakaan ainekaan Helsingissä,eikä varmasti muuallakaan.
Kyllä meillä oli tukitoimia sen verran, että lapsella oli henkilökohtainen avustaja koulussa ja muutaman tunnin koulupäivän jälkeen kotonakin. Yhden kesän saimme avustajan n. kuukaudeksi muutamaksi tunniksi päivässä. Lasten psykalla juostiin vuosikausia. Tukiperheestä puhuttiin, mutta se jäi vain puheasteelle. Kyllä näitä sossutätejä kävi kerran istumassa minunkin sohvalla. Pyörittelivät päätään ja joivat kahvia, sen enempää siitä ei seurannut.
Hienoja kuntoutussuunnitelmia oli, mutta kaatuivat rahanpuutteeseen. Se tuntuu vähän oudolta, että rahaa lapsen kipeästi aikoinaan tarvitsemaan kuntoutukseen ei löytynyt, terapian saamisen kanssa sai tapella tosissaan, avustajan rahoituksen kanssa mentiin muutama kuukausi kerralla, mutta nyt rahaa löytyy kalliiseen sijoitukseen. Meillä lapsen huostaanoton syy oli siis se, että lapsi oli vaikea kasvatettava ja ajatumassa pahasti syrjäteille.
Oltaisiinko nyt tässä tilanteessa jos rahaa olisi löytynyt aikoinaan em. asioihin?
Tällä hetkellä minä en saa mitään tukea esim. keskustelujen muodossa. On kyllä sanottu, että heti kun tuntuu, että tarvitsen, niin saan, mutta nyt ei ole antaa mitään. Olen kysellyt vertaisryhmän perustamisesta, koska tiedän, että paikkakunnallamme on useita perheitä, joista lapsi on huostaanotettu.
tarinasi tänne:
http://www.vanhemmat.com/phpbb/index.php
Sitä kautta voisi löytyä vertaisryhmä myös paikkakunnallasi!