Hei kaikki,
olen pitkään miettinyt olenko jotenkin huono "äitipuoli", sillä en osaa rakastaa mieheni lasta (edellisestä liitosta) läheskään samoin kuin rakastan yhteistä lastamme. En tiedä kuulostaako tuo julmalta, mutta en vain pysty. Itsekin pidän itseäni jotenkin huonona ja inhottavana ihmisenä tämän takia.
Mieheni "oma" lapsi asuu pääsääntöisesti äitinsä luona, en tiedä olisiko asiat toisin, jos hän asuisi suurimmaksi osaksi meidän kanssamme. Pidän kyllä mieheni lapsesta, onhan hän osa miestäni. Mutta välillä saatan tuntea mieheni lasta kohtaan, miten sen nyt sanoisi, en nyt ihan inhon tunnetta, mutta kuitenkin. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan tai voiko kukaan muu olla näin inhottava kuin minä. Yritän kaikin tavoin kyllä saada mieheni lapsen tuntemaan olonsa meillä hyväksi, mutta rakastamaan en vain pysty. Olen "yrittänyt" sitä jo lähes neljä vuotta.
Auttakaa hyvät ihmiset, onko tämä ihan epänormaalia???
olen pitkään miettinyt olenko jotenkin huono "äitipuoli", sillä en osaa rakastaa mieheni lasta (edellisestä liitosta) läheskään samoin kuin rakastan yhteistä lastamme. En tiedä kuulostaako tuo julmalta, mutta en vain pysty. Itsekin pidän itseäni jotenkin huonona ja inhottavana ihmisenä tämän takia.
Mieheni "oma" lapsi asuu pääsääntöisesti äitinsä luona, en tiedä olisiko asiat toisin, jos hän asuisi suurimmaksi osaksi meidän kanssamme. Pidän kyllä mieheni lapsesta, onhan hän osa miestäni. Mutta välillä saatan tuntea mieheni lasta kohtaan, miten sen nyt sanoisi, en nyt ihan inhon tunnetta, mutta kuitenkin. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan tai voiko kukaan muu olla näin inhottava kuin minä. Yritän kaikin tavoin kyllä saada mieheni lapsen tuntemaan olonsa meillä hyväksi, mutta rakastamaan en vain pysty. Olen "yrittänyt" sitä jo lähes neljä vuotta.
Auttakaa hyvät ihmiset, onko tämä ihan epänormaalia???
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei toisen lasta välttämättä pystykään rakastamaan.
Siinä on sekoitus omaa miestäsi ja hänen edellistä elämää yhdessä pienessä ihmisessä.
Itse olen äitipuoli mieheni lapselle ja ei minulla ole häntä kohtaan mitään rakkautta.
Olen "kaveri", otan syliin, silitän, peittelen, suukottelen ja hoivaan. Mutta en rakasta.
Enkä tunne siitä syyllisyyttä sillä lapsi ei ole minun. Pidän kyllä lapsesta mutta en rakasta sillä tavalla kuin omiani.Kohtelen miehen lasta kylläkin kuin omiani:-)
et ole huono äitipuoli..
itse olen "vain" äiti,mut mieheni on 2:lle isäpuoi,enkä odota et rakastais noita mun lapsia samallalailla kuin tuota omaansa..kunhan kohtelee niitä reilusti ja muistaa et nekin kuuluvat meidän perheeseen..
samoilla säännöillä kaikki kasvatetaan ja kaikista huolehditaan samalla lailla..se riittää ja on tärkeintä.
ja kyllä niitä omiakin joskus ison riidan tai kiukuttelun aikana "rakastaa vähän vähemmän"
= )
kunhan se lapsi tuntee olevansa tervetullut teille,niin mitään ongelmaa ei pitäisi olla..
Et ole paha ihminen, koska en pidä itseänikään pahana,vaikka en usko,että tulen koskaan rakastamaan mieheni lasta. Pidän hänestä ja on minusta ihan mukava muksu,mutta ei muuta.
Välillä kun hänen äitinsä käyttäytyy hankalasti tulee olo,että alkaa jotenkin lastakin inhoamaan, kun tietää millainen äiti on...mutta aina kuitenkin pyrin muistamaan,ettei hänen äitinsä käytös ole lapsen vikaa. Ja aina kun hän on meille tullut niin ei ole käynyt mielessäkään,että häntä inhoaisin jne..
Kohtelen mieheni lasta niinkuin kohtelen kaikkia lapsia. En ainakaan omasta mielestäni huomaa käytöksessäni mitään ihmeellistä. Mutta omaa lastani vain rakastan...eikä siinä minusta mitään kummallista ja pahaa ole.
Tuskinpa mieheni exäkään minun lastani alkaisi rakastamaan, jos häntä näkisi silloin tällöin.
Minusta se olisi epänormaalia, jos miehesi lapsi ei herättäisi sinussa mitään tunteita, joten älä huoli...kyllä meillä kaikilla uusperheellisillä käy välillä mielessä vaikka ja mitä =).
Todella harva uskaltaa myöntää että ei ole hyvä ihminen vaan on huono ja epäoikeudenmukainen. Itsekkyys on hyve ja pahe. Hyviä ihmisiä ei ole montaa enkä tunne kun yhden aidosti hyvän ihmisen. Itse en ole hyvä, keskiverto vain. Rakastan omia muksuja ja puolilapsia yhtä paljon.
ole huono äitipuoli. Minulle tulee vaan niin surullinen olo lukiessani tuollaisia juttuja, koska minä rakastin ja rakastan edelleenkin miesystäväni tytärtä, jonka tietenkin menetin eron myötä :( koska hän on miehen ei minun. Muutokset elämäntilanteessa estivät jatkamasta yhteydenpitoa tyttöön. Joskus voi asiat olla näinkin surullisesti. Tuntuu kuin yksi minun lapsistani olisi... poissa. :(
Meillä on sellainen sekamelska perhe, että minulla on kaksi edellisestä liitosta ja miehelläni yksi. Kaikki kolme asuvat luonamme, koska mieheni exä kuoli onnettomuudessa pari vuotta sitten. Siitä asti olemme sitten yhdessä koko ajan asuneet ja ennen sitäkin, onneksi, poika oli meillä joka toinen viikko.
Luulen, että muu "maailma" odottaa, että rakastan poikaa samalla tavalla kuin omiani, ei se vain onnistu. Näen hänessä koko ajan äitinsä ja hän todella ehti tehdä vaikka mitä ennen kuolemaansa. Siis minulle aiheutti henkisesti kovia aikoja. Poika on nyt toka luokkalainen, 8v ja on kyllä muuten perheessämme ihan samanlainen perheenjäsen kuin muutkin, mutta sitä "äidin rakkautta" minä en hänelle pysty kuitenkaan antamaan.
Välillä asia painaa minua todella, koska en haluaisi olla "paha", mutta sitten sen kanssa vain on oppinut jotenkin elämään. Ja silti se pulpahtelee pintaan silloin tällöin.
Mutta nyt tuntuu himpun verran paremmalle, kun sain lukea muiden tuntemuksia samasta asiasta. Ehken en olekaan niin paha ja tunteeton, kuten joskus kuvittelen.
Se vain tuntuu aina välillä niin kamalalle näyttää sitä yltiömäistä rakkautta omia lapsiaan kohtaan, kun ei voi sitä hänelle näyttää. Lapset ovat vielä erilaisia siinä, että minun lapseni menevät mieheni syliin, selkään, kaulailemaan ja poika ei ikinä näytä minkäänlaisia tunteita. Ei näyttänyt silloinkaan kun äiti eli. Ehken sekin on opittua, kun ei sellaista "rakkautta"/huomiota/hellyyttä ennemmin ole saanut, ei ole oppinut sitä nyt myöhemminkään. Vaikkei kukaan varmasti pois olisi työntämässä, jos syliin yrittäisikin.
Taisi tulla taas aika sekavaa tekstiä, mutta sainpahan joitakin ajatuksiani kerrottua.
Te kaikki, jotka pähkäilette puolison lasten rakastamisen kanssa: se on ihan normaalia. Veikkaisinpa, että n. 90% kaikista äiti- ja isäpuolista ei voi rehellisesti sanoa rakastavansa puolisonsa lapsia.
Ja miksi pitäisikään? Se, että osaa käyttäytyä fiksusti ja hyväksyä lapsen osana elämää riittää. Jos hyväksyy tämän tosiasian, niin elämä on paljon helpompaa sen jälkeen, ilman turhia syyllisyydentunteita.
Eivät ne puolison lapset ainakaan minulle loppupeleissä merkitse yhtään enempää kuin vaikka kavereiden lapset. Enkä minä niitä kavereidenkaan lapsia rakasta.
Olipa helpottavaa huomata, että en todellakaan ole "ainutlaatuinen". Koen jostain syystä kuitenkin huonoa omatuntoa siitä, että en kykene rakastamaan. Olisin oman lapseni puolesta valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen hyvinvointinsa takia (niinkuin varmasti kaikki äidit...), mutta juuri nämä voimakkaat tunteet puuttuvat tätä mieheni lasta kohtaan. Miehelleni en voisi koskaan kertoa näitä asioita, ehkäpä hän ne tietää kertomattakin, tai sitten ei.
Tuntuu pahalta katsoa sivusta mieheni ikävää tätä lastaan kohtaan (kun eivät siis saa olla tarpeeksi yhdessä), mutta minä en oikeasti edes ikävoi mieheni lasta, kun hän ei ole meillä. Miehelläni oli aluksi kauhea hätä, että miten hänen lapselleen käy, kun saamme yhteisen lapsen. Hän jotenkin pelkäsi, että "hylkään" hänen tyttärensä sen jälkeen kun saan oman. Mikään ei ole edelleenkään muuttunut, yritän parhaani...
Joku teistä sanoi, että kun puolison lapsen äiti on tehnyt jotain tempauksiaan, tuntee jotenkin sitä "inhoa" hetken aikaa myös lasta kohtaan. Voi kuinka oli helpotus kuulla tuo!! Olen pitänyt itseäni niin epänormaalina, kun olen tuntenut niitä tunteita, tietenkin tiedän, että se ei ole lapsen syy, mutta kuinka vaikeaa onkaan yrittää hillitä itseään, kun mieheni tytär käyttäytyy toisinaan aivan kuten äitinsä huonoina hetkinään!! Mieheni exän ja minun sekä mieheni välillä on niin paljon hankalia asioita, että se varmasti toisinaan vaikeuttaa tilannetta. Mieheni exä on erittäin taitava manipuloimaan tytärtään ja se saa välillä aikaan aikamoisia konflikteja kaikkien välille.
Mutta nämä ovat niitä asioita joiden kanssa on vain opittava elämään. Tiesin mieheni tyttärestä kun mieheeni rakastuin ja se siitä. En voi myöskään kieltää, ettenkö olisi aikoinaan (lähinnä alkuaikoina) ajatellut, kuinka paljon helpompaa olisi ollut aloittaa suhde "puhtaalta pöydältä". Tarkoitan, että olisin rakastunut mieheen, kenellä ei vielä olisi ollut lapsia. Jotenkin sitä tunsi katkeruutta jopa siitä, että hän oli jo kokenut sen elämän suurimman ihmeen jonkun toisen kanssa ja minä koin sen vasta ensi kertaa hänen kanssaan. Onkohan kukaan muu ajatellut tällaisia? Nyt taisi mennä jo asian vierestä, mutta kiva, jos joku jaksoi lukea.
Kaikkiin miettimiisi asioihin sekä niihin, joita on vielä vasta tulossa, löydät vertaistukea Suplin palstalta.
lapsen vika ja syy mitä hankaluuksia hänen äitinsä on sinulle järjestänyt... vai onko?
Ompa huojentavaa tosiaan kuulla että muutkin miettivät samanlaisia asioita. Olen monesti tosi katkera mieheni exälle siitä että heillä on niin suuri yhteinen asia, jota meillä ei (vielä ainakaan moneen vuoteen) ole. Olisi todellakin niin pljon helpompaa kun olisin rakastunut mieheen jolla ei sitä lasta vielä olisi. Mutta onhan se antanutkin paljon. Välitän mieheni lapsesta tosi paljon, ehkäpä rakastankin tavallaan. Inhoan vain itsessäni sitä mustasukkaisuuden ja katkeruuden tunnetta kun katson sitä lasta ja muistan että se ei ole minun ja mieheni vaan exän ja mieheni. Ahdistaa kun ajattelen sitä. Mutta sitten se menee aina ohi kun huomaan että tämä pian 2v. lapsi pitää minuakin tärkeänä ihmisenä, ja esim. meillä olessaan herää yöllä ja toistaa nimeäni.:)
En ole kertaakaan väittänyt, että olisi lapsen vika, mitä hänen äitinsä saa aikaan. MUTTA olen vain ihminen, enkä voi aika ajoin näille tunteille mitään. Haluan korostaa sinulle MenettäNyt, että yritän aina parhaan taitoni mukaan saada mieheni tyttären tuntemaan olonsa hyväksi ja rakastetuksi (vaikka en siis näemmä kykene rakastamaan), ja käyttäytyä kuten aikuinen.
Ja siinä aikaisemmassa yritin selittää sitä, että mieheni tytär käyttäytyy välillä aivan kuten äitinsä ja osaa olla toisinaan todella hankala minua kohtaan. Silloin on kait aika inhimillistä tuntea jotain muutakin kuin pelkkää myötätuntoa lasta kohtaan.
...vinkistä!
Kiva tietää, että muillakin on samanlaisia ajatuksia. Itselläni on sellainen tilanne, että rakastuin lähihuoltaja-mieheen, jonka exä on mielisairas ja enimmäkseen kai siitä johtuen ei kykene itse huolehtimaan lapsestaan. Lapsen äiti on epäluotettava ja ailahtelevainen ja näkee lastaan epäsäännöllisesti noin kerran kolmessa kuukaudessa.
Itselleni on pikkuhiljaa äitipuolena siirtynyt lähes kokonaan tuo äidin rooli, ja joskus on ongelmia siihen sopeutumisessa. Olin 21, kun tapasin mieheni enkä sitä ennen ollut ajatellutkaan perheen perustamista tai edes ollut yli vuotta kestävässä vakavassa suhteessa. En vieläkään halua itse saada lapsia ennen kuin lähemmäs kolmeekymppiä.
Enimmäkseen meillä menee todella hyvin. Lapsi pitää minua, isää ja itseensä perheenä, vaikka hän tietää hyvin, etten ole hänen äitinsä. Lapsi tottelee minua siinä missä isäänsäkin ja on ruvennut ajan kuluessa osoittamaan minua kohtaan lähes täysin samanlaista hellyyttä kuin isäänsä kohtaan. Tulee syliin ja halii ja pusii. En ole joutunut kuuntelemaan "sinä et ole minun äitini" -kommentteja, ainakaan vielä. Meillä onkin helpompaa, kun lapsi asuu kanssamme ja oli vasta 3-vuotias, kun aloitimme suhteemme.
Minä ainakin kuvittelen rakastavani lasta kuin omaani, mutta on vaikea sanoa, mitä tuntisin, jos minulla itselläni olisi lapsia. Sitä pelkäänkin, että mitä tapahtuu, kun mies ja minä rupeamme lisääntymään. Nytkin joskus tulee sellainen olo, että miksi minun pitäisi jaksaa lapsen kiukuttelua ja vaatimuksia, kun en ole kerran itse sitä synnyttänytkään. Joskus on tosi katkera olo siitä, että itse kokee kaikki äidin velvollisuudet ja huolet, mutta silti biologinen äiti on lapselle aina se kaikkein tärkein. Onneksi saan äitipuolena kokea myös niitä äitiyden hyviä puolia ja ylpeyttä siitä, että juuri tämä lapsi on vähän niin kuin oma lapseni.
Onneksi niitä katkeruuden tunteita on aika vähän, niistä tulee heti mielettömän huono omatunto. Mutta kai kaikki vanhemmat, biologiset ja ei-biologiset, joskus väsyvät. Ja joskus tulee mietittyä, millainen mieheni ja minun parisuhde olisi, jos miehelläni ei olisi lasta. Usein olen tullut siihen tulokseen, että varmaan vähän köyhempi.
Ei toisen lasta ole pakko rakastaa, kunhan muistaa, että omaa pahaa mieltä ei saa purkaa lapseen, oli se sitten miehen ja exän tai vaikka vittupäisen naapurin. Varmasti lasta onkin vaikeampi rakastaa, jos ei saa jakaa arkea tämän kanssa.
Äidin ja ja isän rakkauden välillä. Tämä tuli mieleen, kun ei kukaan nainen tunnu rakastavan puolisonsa lapsia kuin omiaan, samaa sanoo oma puolisoni.
Itse rakastan noin yhtä paljon omia lapsiani kuin tytärpuoltani. Ehkä se on miehille erilaista, enemmänkin lähimmäisen rakkautta kaikkiaan, en osaa oikein eritellä sitä tunnetta.
Osaltaan se voi johtua itsekkäistä ja toisen tarpeista.
Omat lapset ovat suurimman osan ex-vaimolla ja vain viikonloppuisin minun luona. Joten ehkä sitä projisoi sitä kaipuuta sitten näin.
Toinen tarve on. Omilla lapsilla on hyvä ja kunnollinen äiti ja uusi isäpuoli joka on myös ok. Joten kaikki on siellä ok.
Tytärpuolen isä onkin alkoholi/huumeongelmainen välivalta-tapaus, joka silloin tällöin n. 2-kertaa vuodessa käy sotkemassa kaikkien elämää kännäämisellään ja rähjäämisellä.
Joten tytön tarve miesroolimallista onkin ihan tärkeä pointti. Samaten isällinen läsnäolo ja huomio ilman väkivaltaa/kännipäistä örvellystä, katteettomia lupauksia etc....
Luin ihmetellen näitä viestejä äitipuolista jotka eivät rakasta lapsipuoliaan.
Me ihmiset olemme erilaisia ja kokemuksemme ja kykymme käsitellä tapahtuneita asioita, hyviä ja huonoja, kasvattaa meidät sellaiseksi kun olemme. Jotkut eivät vain kykene rakastamaan toisen lasta, on tosi rohkeata myöntää sellainen asia.
Minä rakastan omia lapsiani jota on 5 kpl, itse olen synnyttänyt heistä 2.
Rakastan jokaista pientä ihmistä, ja ihmettelen joka päivä onneani kun saan rakastaa heitä!
Ensimmäistä kertaa törmäsin näihin keskusteluihin ja olipa helpotus todellakin huomata ettei kaikki muutkaan osaa olla täydellisiä ihmisiä :)
Yhteisiä lapsia meillä ei vielä ole, mutta olen melko varma etten tule koskaan samoin tuntemaan poikapuoltani kohtaan kuin omia lapsiani kohtaan sitten joskus. Poika on suloinen kolmevuotias ja vietämme tietenkin aikaa yhdessä. Tykkään hänestä valtavasti, ja hän pitää minusta, mutta ainakaan vielä en sanoisi rakastavani häntä. Salaa tunnen helpotusta, kun saan viettää viikonlopun ilman häntä, koska ne viikonloput ovat todella harvassa. Ja joskus ärsyttää ja olen miehelle sanonutkin, että minulla on valitettavasti paljon lyhyempi pinna pojan suhteen kuin minulla olisi jos lapsi olisi oma.
Tästä huolimatta ilkeä äitipuoli en ole :) ja olen varmasti pojan tukena jos ja kun hän minua tarvitsee.