Joskus tuntuu kuin oisin näkymätön.
Ne esittävät kuuntelevansa, mutta
kuitenkin puhuvat päälle edes
huomaamatta sitä.
Ne lupaavat auttaa, mutta niillä
on aina kiireitä kun sitä apua
tarvitsisi.
Ne vuodattavat huoliaan ilman
vastapalvelusta ja sitten ne vielä
kehtaavat kutsua itseään ystäviksi.
Ne esittävät kuuntelevansa, mutta
kuitenkin puhuvat päälle edes
huomaamatta sitä.
Ne lupaavat auttaa, mutta niillä
on aina kiireitä kun sitä apua
tarvitsisi.
Ne vuodattavat huoliaan ilman
vastapalvelusta ja sitten ne vielä
kehtaavat kutsua itseään ystäviksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on aivan sama juttu...
Mä aina sillon sanonkin..mun bestikselle..et oonko mä taas se näkymätön henkilö..
Mut se vaan sanoo..et et tietenkään..ja yrittää lohduttaa..
Mut aina kun ollaan kolmenporukassa..niin se juttelee sen toisen ystävän kanssa (ihan vaikka sellasen ystävän, jota mä en edes tunne) ja jättää mut pois keskustelusta..
Mä oon siitä sille sanonut..mut enää en viitsi..
Koska se on aivan turhaa..
Siis ne ei tajuu sitä (varsinkaan mun bestis koska kaikki juttelee vaan sille) niin että miltä tuntuu aina olla se..jota ei kuunnella..tai kuunnellaan aina viimeisenä..
Ja kun mun bestiksellä on huolia..niin se tulee kertomaan mulle..ja totta kai mä kuuntelen ja yritän auttaa..
Mut jos mulla vaan on jotain..niin ei se mua kuuntele..sen takii pidän kaikki aina omana juttunani..mutta siihen tottuu..
Mulla toi juttu on aivan sama...
Tän takii, mä oon oppinut...et jos joku on syrjääntynyt..(siis ihan kuka vain)niin mä juttelen ilo mielin sen kanssa..
Koska mä tiän kui kauheelta se tuntuu, ku joutuu..olee "näkymätön"
Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa noin. Ehkä mäkin olen se 'näkymätön' ,mutta enimmäkseen omasta halustani, ei kukaan ole siihen pakottanut. Ehkä se on tietynlaista laiskuuttakin, kun ei joka väliin jaksa heittää jotain juttua, ja olla hauska, niin kuin bestis on.
Mulla oli meidän yhdenksänvuotisesta taipaleestamme seitsemän ensimmäistä ikuisen kuuntelijan rooli. Mutta nyt voin sanoa, että ollaan todelliset ystävät, että ystävyys toimii molemminpäin. Se uskoutuminen, todellinen sellainen, vain vei omalla kohdallani aika kauan... (syistä, jotka ehkä jätän mainitsematta.)
Pointti tässä on kai se, että näkymättömyydestäkin pääsee eroon...
Mut musta tuntuu että mulle kyllä jää, se ikuinen "näkymättömän" rooli..
Kun, mä en saa juteltuu vieraiden ihmisten kanssa..oikein mitään..
Ja mun bestiksellä on just sellasii kavereita.. joita mä en niin tunne..enkä tiä mistä jutella..
Joten mä jään aina syrjään..mut kai siihen on totuttava..=(
tiedän ton tunteen... mut ne jotka on tollasii ei oo loppujen lopuks sen arvosii!!!!